Kadonneen apinan tarina ja muita mieliinpainuvia muistoja Korkeasaaresta

Berberiapinaemo Korkeasaaressa.
Valokuvasta katsoo tyttö, noin neljävuotias, valkopunaisessa helleasussa, hiukset kahdella saparolla ja punaisilla lettinauhoilla kiinni. Vieressä istuvat isosisko ja -veli, etualalla seisoo isä suorissa housuissaan ja kireässä 70-luvun tyylisessä raitapaidassa, joka kuvanottohetkellä eli 80-luvun lopulla on jo mennyttä muotia.

Valokuva on aavistuksen epätarkka, mutta siitä erottaa että istumme jyrkillä kallioilla, meillä on käsissämme voileipiä ja emalisia mehumukeja. Olemme piknikillä Korkeasaaressa, aurinko paistaa ja vaatetuksesta päätellen on mitä lämpimin kesäpäivä.

Muistan valokuvan, vaikka se on jo vuosia sitten joutunut hukkaan. Se tulee mieleen aina, kun käyn Korkeasaaressa ja kävelen hiekkatietä jonka vieressä kuvan eväskalliot kohoavat. Voin melkein nähdä itseni siellä istumassa punertavine hiuksineni, äidiltä Kreikan-tuliaisina saadussa valkoisessa helleasussa, jota kirjovat ohuet punaiset langat, pieni lapsi, iloisen ja jotenkin niin herkän ja hauraan näköinen. Iloinen varmasti olinkin, olinhan Korkeasaaressa katsomassa eläimiä, joita olen rakastanut pienestä pitäen.

On kulunut lähes puoli ihmiselämää tuosta kuvanottohetkestä, olen kasvanut aikuiseksi ja muuttunut toiseksi ihmiseksi, mutta ainakin yksi seikka on säilynyt muuttumattomana:



Korkeasaareen menen aina mielelläni. En ole oikeastaan koskaan lakannut käymästä siellä säännöllisesti. Kävin siellä jo ennen lapsia yhdessä mieheni kanssa milloin kesällä, milloin talvella, jolloin paikassa on ihan oma viehätyksensä.

Olen käynyt siellä myös kummilapsieni kanssa, olen tykännyt viedä heitä sinne jokainen erikseen, ja tapana on ollut että he saavat valita myymälästä mieleisensä pehmolelun muistoksi päivästä.

Sitten kun esikoinen syntyi, menimme Korkeasaareen tietysti hänen kanssaan. Kun hän oli kaksivuotias eli ymmärsi jo jotakin lelujen päälle, sai hänkin pehmoeläinkaupasta oman lelun. Hän valitsi apinan, suosikkieläimensä jo silloin, ja kuljetti pehmoa kainalossaan koko Korkeasaaripäivän.

Ja sen jälkeen joka paikkaan muuallekin. Pitkähäntäisestä apinasta tuli hänen ylivoimainen suosikkinsa, Se Pehmolelu josta lapsi ei luovu missään tilanteessa. Siitä tuli hänen unilelunsa, totta kai, mutta usein Tara, joksi apina melko pian ristittiin, täytyi ottaa kainaloon päiväsaikaankin.

Tara oli mukana puistossa, kaupassa, kylässä, kaupungilla, sairaalassa vastasyntynyttä pikkuveljeä katsomassa, ihan kaikkialla. Sen kyljet painuivat kuopalle kaikesta rutistamisesta, sen pörröinen turkki muuttui nukkaisemmaksi joka pesussa, mutta sitä rakkaammaksi se muuttui. Välillä se saattoi unohtua hetkeksi, jäädä sängylle joiksikin päiviksi, mutta sitten hän sen taas muisti ja otti mukaan minne olikin lähdössä. Taran paikkaa suosikkileluna ei mikään heilauttanut.


Vielä on Tara kainalossa. Pohjois-Italiassa matkalla kohti Roomaa...

...ja kohtalokasta lomaa Calabriaan. Kuvat vuodelta 2015

Tara kulki mukanamme myös Italiaan aina kun sinne lähdimme, niin myös kohtalokkaalle Calabrian-lomalle. Tytön ollessa viisivuotias vietimme viikon calabrialaisessa lomakylässä, ja siellä Tara odotti tytön sängyssä päivät kun hän polski rannalla (sinne Tara ei sentään päässyt mukaan). Yölläkään tyttö ei muistanut apinaa kaivata, kun oli niin tohkeissaan lomakylän touhuista.

Jossain vaiheessa Tara putosi sängyn alle, muistan kuinka sen siellä kerran näin etsiessäni kadonneita uikkareita pitkin huonetta, ja ajattelin puoliksi kummissani, puoliksi huvittuneena, että noinko Tara on tytöltä nyt unohtunut. Mutta en tullut nostaneeksi lelua takaisin sängylle, kiireessä kai olin.

En muista missä vaiheessa tarkalleen huomasin, että Tara oli jäänyt kyydistä. Ehkä minulle tuli epäilys jo paluumatkalla autossa, ehkä ajattelin asiaa vasta sitten kun purin laukkuja eikä mistään niistä löytynyt pientä ruskeaa apinaa. Joka tapauksessa hetki oli hirveä. Tara!

Tyttö ei vielä silloin apinan katoamista tajunnut, hän oli kuin ihmeen kautta lempilelunsa hetkellisesti kokonaan unohtanut ja hyvä että olikin. Minä yritin miehen kanssa olla niin kuin ei olisikaan, emme suurin surminkaan ottaneet Taraa puheeksi ja toivoimme kaikesta sydämestämme, ettei tyttökään muistaisi ottaa.

Sillä välin teimme kaikkemme Taran löytämiseksi. Mies soitti heti katoamisen huomattuamme lomakylään ja siellä hälytettiin koko henkilökunta etsintöihin paikan omistajaa myöten, onhan hän hyvä ystävämme ja tytön kummisetä. Siivooja joka huoneemme oli siivonnut, oli jo ehtinyt lähteä kotiin siltä päivältä, mutta sai kesken vapaaillan puhelun pomolta: onko apinaa näkynyt.

Lomakylän seinille liimattiin Taran kuvalla varustettuja kadonnut-ilmoituksia, käytiin kuulemma läpi pesulat ja roskiksetkin, mutta mitään ei ollut tehtävissä: Tara oli hävinnyt ja kadonneena pysyi.



Edessä oli vaikea hetki: kertominen tytölle. Pitkitimme asiaa minkä pystyimme, ei tuntunut todelliselta ettei tyttö ollut jo alkanut kysellä Tarasta, mutta niin vain oli. Ajoimme takaisin Suomeen, oli syyskuun puoliväli ja arki alkoi tavallista synkemmissä merkeissä.

Teimme miehen kanssa suunnitelman: lähdetään käymään Korkeasaaressa ja ostetaan uusi apina tilalle. Edellisellä kerralla siellä oli vielä ollut hylly täynnä samanlaisia pitkähäntiä, olimme niitä ihastelleet ja Tara oli saanut moikata "siskojaan". Ja vasta kun uusi Tara olisi ostettu, kerrottaisiin tytölle miten entisen kävi.

Niinpä sanoimme muina miehinä lapsille, että kengät jalkaan, tänään on Korkeasaaripäivä. Ensi töiksemme menimme pehmolelukauppaan ja aloimme miehen kanssa mieli kylmänä käydä läpi hyllyjä. Yhä kylmemmäksi mieli kävi, kun huomasimme väistämättömän: Taran kaltaisia apinoita ei enää näkynytkään yhtään missään.

Niitä ei valitettavasti enää myydä, mutta meille on tullut näitä uusia, erivärisiä ja vähän isompia apinoita, myyjä iloisesti esitteli kun näytimme kuvaa Tarasta. Ei, emme me halua isompaa emmekä eriväristä, me haluamme Taran!

Paniikissa kuitenkin ostettiin se uusi ja erivärinen, ja tyttö oli ihan ihmeissään kun yhtäkkiä sai uuden lelun.
"Enhän minä tätä tarvitse, minulla on jo Tara", hän sanoi. "Mutta voinhan aina leikkiä, että tämä on Taran äiti", hän keksi sitten iloisena, ja siinä vaiheessa minulla oli jo melkein fyysisestikin paha olo.

"Mutta missä on Tara?" hän sitten yhtäkkiä kysyi seisahtuen paikoilleen ja saatoin kuvitella, kuinka hänen sydämensä jätti pari lyöntiä väliin. "Missä Tara on?"

"Niin, nyt on niin ikävästi että Tara on, tuota, hävinnyt. Se jäi Calabriaan, muistatko kun olimme siellä etkä ole sen jälkeen nähnyt sitä", takeltelin vaikeasti, en voinut uskoa miten vaikeaa sellaisen asian sanominen saattoi olla. Enkä ikinä unohda sitä katsetta, joka tytön silmiin silloin levisi. Epäusko, tyrmistys, sitten se vaikein katsoa, epätoivoinen suru.

Itkuhan siitä seurasi, pitkä, lohduton itku. Istahdimme lähimmälle penkille, kiedoin käteni tytön ympärille ja yritin lohduttaa, vaikka olisin halunnut itsekin itkeä kuin pieni lapsi. Miten olin saattanut olla niin huono ja huolimaton äiti, etten ollut pitänyt huolta lapsen tärkeimmän lelun ottamisesta mukaan. Minunhan olisi pitänyt laittaa se ensimmäisenä laukkuun, minä hölmö, mistään ymmärtämätön ihminen.

Kaikkien äitienhän pitäisi tajuta, että kun lapsella on lempilelu, niin siitä on huolehdittava kuin se olisi painonsa arvosta kultaa ja enemmänkin. Mutta minä en ollut tajunnut. Ja nyt sain maksaa siitä, joutumalla näkemään rakkaan lapseni surua ja tuskaa.

"En voi uskoa tätä, tämä ei voi olla totta, että Taraa ei enää ole, että en koskaan enää näe sitä!" tyttö toisteli jo lähes hysteriaa muistuttavalta itkultaan, ja silloin minulle valkeni että Tara todella oli ollut kuin läheinen ihminen hänelle. Katsoin neuvottomana miestäni ja näin hänenkin silmissään kosteutta. Eihän tilannetta kukaan vanhempi kuivin silmin olisikaan voinut seurata!

Olisin halunnut itkeä minäkin sitä, etten näkisi Taraa enää koskaan, en näkisi tyttäreni puristavan sitä nukkuessaan kainalossaan, kuljettamassa pitkin maita ja mantuja, apinan pitkä häntä kainalosta roikkuen. Hän oli ollut niin pieni kun hän oli sen saanut, se oli ikään kuin kasvanut kiinni häneen ja osaksi häntä.

Ja nyt tuntui että jätin jäähyväisiä sille koko ajalle, kun esikoiseni oli pieni puhumaan opetteleva taapero, kerhoreppuinen kolmevuotias, keiju-ja prinsessavaihetta elävä neljävuotias, varhaisimmasta lapsuudesta kohti esikouluikää siirtyvä viisivuotias. Taran häviämisen myötä ne kaikki vuodet olivat konkreettisesti jääneet taa, niin sen sillä synkällä hetkellä koin. Ja kuulin tytön lohduttomasti toistelevan: "En voi koskaan enää pitää sitä kainalossani."

Istuimme siinä hyvin kauan, syksyn ensi kirpeys jo nipisteli ruskettuneita, kananlihalle nousseita ihojamme, mutta ei sitä kukaan silloin huomannut. Se oli niin painava ja surullinen hetki. Jotain jolta olisin halunnut lastani aina suojella ja säästää.

Kuukaudet kuluivat, suru Tarasta laimeni mutta ei hävinnyt. Tyttö puhui apinastaan tasaisin väliajoin, haikeasti muisteli leluaan tilanteissa joissa vähiten sitä osasi odottaa, juuri kun toiveikkaana ajattelin että hän olisi sen jo unohtanut. "Voi kun Tara olisi vielä täällä", hän saattoi sanoa kesken kauppareissun tai legoleikkien, ja tietenkin monta kertaa niin kävi ennen nukahtamista. Missä Tara mahtaa tällä hetkellä olla, tyttö monta kertaa pohti, enkä voinut olla antamatta hänelle toivoa: ehkä se onkin jossain kaapin takana josta kukaan ei sitä ole osannut etsiä, ehkä jonain päivänä se vielä löytyy.

Koskaan ei kannata lakata toivomasta, ainakaan tässä tapauksessa.

Tämä tarina päättyi nimittäin onnellisesti. Tänään Tara on taas kotona, monien mutkien ja yllättävien käänteiden jälkeen! Löysimme kuin löysimmekin sen uudestaan yli puolen vuoden etsinnän jälkeen (mm. Korkeasaaren henkilökunta osallistui etsintöihin käymällä tuloksetta läpi kaikki maahantuojan varastot siltä varalta, että sinne olisi jäänyt yksi "Tara" pölyttymään), eli silloin kun kaikki toivo oli jo mennyt. Ja eräänä talvisena päivänä Tara matkusti kotiin uudestisyntyneenä ja pörröiseksi pestynä "Calabriasta".

Se oli ikimuistoinen päivä. Voi sitä rutistusten määrää, jonka Tara sai osakseen kun se oli avattu postipaketista! Ja taas olivat kyyneleet kaikilla lähellä mutta tällä kertaa ilonkyyneleet.


Kuvassa Tara on juuri haettu postista.


Sen jälkeen tyttö ei ole lempilelustaan luopunut. Se kulkee edelleen mukana monessa paikassa, nukkuu yönsä tytön sängyssä, sen kyljet ovat uudelleen painuneet kuhmuille rutistuksista ja pinta nukkaantunut,  mutta koskaan enää tyttö ei jätä vastuuta Taran mukaan ottamisesta äidilleen. Hän pitää aina itse huolen, että apina ei varmasti jää minnekään (ja kyllä minäkin sen aina muistan varmistaa!).

Viime lauantaina olimme jälleen Korkeasaaressa jokakesäisellä vierailulla, tällä kertaa ystäväperheen kanssa, ja Tara totta kai mukana! Siitä on kaikkien näiden vuosien aikana tullut niin oleellinen osa perhettämme, että joskus tuntuu kuin se olisi eräänlainen perheenjäsen.

Tara turvallisesti kotisohvan päällä.
Korkeasaaressa vietettiin lauantaina sopivasti kansainvälistä apinapäivää, joten Tara pääsi hyvään seuraan. Väkeä eläintarhassa oli aurinkoisena heinäkuun lauantaina kuin kulkusirkkaparvessa ikään, etenkin kissalaakson kulmilla amurinleopardin ruokintahetken aikana, mutta se ei tunnelmaa haitannut. Väljyyttä riitti heti kun suosituimpien eläinten kulmat jätti taakseen, ja iltapäivän edetessä ihmispaljous entisestään hajaantui ja väheni.

Taranko lie ansiota, mutta perheemme kaikki kolme lasta ovat kovia apinafaneja. Tyttö etenkin totta kai, ja hyvää vauhtia hän on kasvattamasta pikkuveljistään, erityisesti pienemmästä, kaltaistaan. Ja mikäs siinä, apina on oikein hyvä voimaeläin, lähisukulaisemme vielä.

Berberiapinoiden ruokintaa oli Korkeasaaressa mukava seurata, apinat olivat aktiivisia ja niissä riitti katsottavaa. Laumaan on kesäkuun lopussa syntynyt kaksi poikasta, ja toista niistä pääsimme seuraamaan ihan lähietäisyydeltä, kun äiti tuntui oikein tarkoituksella esittelevän lastaan uteliaille. Isäkin liittyi seuraan poikasta hoitamaan, kuulimme että tämä poikanen oli lauman johtajauroksen suosikki mutta toista hän järjestelmällisesti syrjii. Liekö uroksella epäilyksiä isyydestään, tai sitten muuten vain julmia nuo eläinmaailman isät...





Näin läheisissä tunnelmissa lapset olivat yhden uteliaan berberiapinan kanssa sen jälkeen, kun se oli ensin syönyt vatsansa täyteen pähkinöitä ja hedelmiä, joita löytyi niille heitetyistä pahvilaatikoista:






Apinapäivän kunniaksi Korkeasaaressa oli onnenpyörä, jota pyörittämällä voitti kivoja palkintoja kuten apina-avaimenperän, Tiede Luonto-lehden tai apinapinssin. Onnenpyörän koko tuotto ohjattiin berberiapinoiden suojelutyöhön. Berberiapina on erittäin uhanalainen laji, ainoa Euroopassa tavattava kädellinen ihmisen ohella, ja jäljellä oleva 7000-10 000 yksilön populaatio elää tätä nykyä pienellä alueella Gibraltarilla ja Pohjois-Afrikan vuoristometsissä.

Elinalueiden pienenemisen lisäksi berberiapinoita uhkaa laiton lemmikkikauppa: joka vuosi jopa 200 apinaa salakuljetetaan Afrikasta Eurooppaan lemmikiksi. Muun muuassa tämän estämiseksi ja ihmisten asenteiden muuttamiseksi Korkeasaari tekee suojelutyötä.





Eläimellinen meno sai uusia piirteitä, kun päivän lopuksi suuntasimme - lelumyymälään totta kai. Lapsille oli luvattu joku pikku juttu muistoksi kivasta päivästä, ja erinäisen pähkäilyn ja arpomisen jälkeen poistuimme kaupasta mukanamme kaksi leopardia ja yksi pikkupanda. Ja ne kävelivät kaupasta ulos ihan omin jaloin!




Ihana uutuus olikin Korkeasaaren lelumyymälässä, nuo irtohännät ja -korvat. Olimme ystäväperheen vanhempien kanssa samaa mieltä siitä, että harvinaisen kiva idea matkamuistolelumyymälän valikoimissa. Alun perin tarkoitus ei ollut ostaa meidän lapsille mitään tikkaria tai kynää isompaa, mutta en voinut vastustaa, kun lapset niin hellyttävästi pyysivät.

Ja tällä kertaa ei kaduttanut yhtään, että hellyin ostamaan taas jotain uutta krääsää, päin vastoin. Hännistä ja korvista on ollut jo nyt parin päivän ajan niin paljon iloa, että ovat hintansa väärti. Lapset ovat kulkeneet häntineen ja korvineen vähän joka paikassa kohta jo neljä päivää, eikä uutuudenviehätykselle näy loppua.




Ja kun jonain päivänä se hetki tulee, että lapset ovat kasvaneet ohi tästä villityksestä, on näille leluille varmasti helppo löytää uusi innokas pieni käyttäjä. Kukapa lapsi ei rakastaisi eläimeksi pukeutumista, kun yhtenään muutenkin eläimiä leikkivät, näin ainakin meidän lapset.

Tästä rekvisiitasta tulee myös olemaan hyötyä tulevaisuudessa, kun kutsu käy erilaisiin naamiaisjuhliin. Ei tarvitse miettiä, minkä asun lapset tulevat pukemaan!




Ja niin on jälleen luotu uusia ja unohtumattomia muistoja Korkeasaaressa. Omilla lapsillani tulee olemaan näistä lapsuuden Korkeasaaripäivistä huomattavasti paljon enemmän valokuvamuistoja kuin äidillään, jonka muistoissa kangastelee yksi ainoa utuinen Korkeasaarikuva.

Mutta ilman kuviakin he varmasti tulevat muistamaan tekohäntänsä ja -korvansa, jotka tekivät heistä hetkessä ihan oikeita villieläimiä. Hurjia, söpöjä leopardeja ja pikkupandoja, jotka käsi kädessä kävelivät Korkeasaaresta kotiin ja jatkamaan leikkejä kotipihalle, aikuisten illallistaessa ja jaaritellessa terassilla pitkän kaavan mukaan, niin että lapset saivat juosta ja touhuta niin pitkään kuin heinäkuisessa kesäillassa riitti valoa - eli lasten näkökulmasta tavattoman, äärettömän pitkään. Olihan kesä ja loma!


PAROLA DEL GIORNO: scimmia (f) = apina


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Miltä tuntuu kevään valo? Haparoivia yrityksiä kertoa se sanoin: "Vain se mitä kirjoitan on totta"

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin