Italian kaunein paikka?

Pala kauneinta Italiaa: jäätelöbaari jossa
saa niin hyvää jätskiä että tullaan toistekin! 

Viime viikonloppuna olimme vierailulla mieheni sukulaisten luona Velletrissä Rooman ulkopuolella. Mieheni isän suku on sieltä kotoisin ja entinen mummola sijaitsi siellä, nyt paikkakunnalla asuu kaksi setää, joiden toisen luona kävimme lounaalla.

Kuten aina, istuimme hyvän aikaa pöydän ääressä ja kesä kun on, ulkona puutarhassa puiden ja
kukkien varjossa. Maria-tädin keittiötaidoista ja kulinaristisista nautinnoista hänen ruokapöydässään olen kirjoittanut jo toisaalla eli täällä, joten ei siitä nyt sen enempää paitsi lyhyt maininta, että lapset söivät tagliatelleja vatsansa kipeiksi ja kaikki maistui, jos mahdollista, vieläkin paremmalta kuin tavallisesti.

Ruokapöydän ääressä puheenaiheet liittyivät suureksi osaksi milloin kenenkin kesäsuunnitelmiin, Italiassahan kesä on vasta alkamaisillaan ja lomakuukausi elokuu vielä kaukana edessä. Kesänpäivänseisauksesta katsotaan täällä kevään vasta vaihtuvan kesäksi, joten siinä riittää ihmisillä ihmettelemistä kun kerromme että meillä keskikesän juhla meni jo ajat sitten ja lomatkin ihan kohta.

Mieheni serkku kertoi hänkin pitäneensä jo osan lomistaan eli uivan italialaisittain vastavirtaan. Hän oli lomaillut jo huhtikuussa ja matkustanut Ischiaan ja Caprille pitkiä viikonloppuja viettämään. Ischiaa hän kehui Italian kauneimmaksi paikaksi ja patisteli meitä sinne käymään heti ensi tilassa, ja me lupasimme aikoa käydä, samoin kun aiomme käydä kaikissa niissä muissa lukemattomissa Italian kauneimmissa paikoissa, joita täältä löytyy jokaisesta maakunnasta useita kappaleita.

Kun asiaa alkaa kunnolla ajatella, on se täysin hämmästyttävää:




Miten yhteen maahan on voinutkin kasaantua niin paljon kauneutta, sekä luonnon kauneutta että ihmisen aikaansaamaa? Ja miten italialaiset välttävät ylpistymisen kaiken sen hengästyttävän kauneuden runsauden edessä, joka heidän maassaan vallitsee?

Me suomalaiset esimerkiksi olemme pakahtua ylpeyteen jo pelkästä Temppeliaukion kirkosta, vanhasta Porvoosta tai Urho Kekkosen kansallispuistosta. Mitä tapahtuisi jos meillä olisi maailman kauneimpiin kuuluvat merenrannat, Alpit ja Dolomiitit, Toscanan, Umbian ja Marchen kumpuilevat viinitarhamaisemat auringonkukkapeltoineen ja sitten vielä 28 vuosisataa historiaa takana, joista suurin osa korkeakulttuuria ja eurooppalaisen kulttuurin perustuskivien ja mestariteosten luomista?

Mitä tapahtuisi, jos meillä olisi maailmanlaajuisesti yhtä tunnettu ja pidetty keittiö kuin Italialla, tai muotitalomme olisivat puoleksikaan niin arvostettuja kuin italialaiset?

Jos meillä olisi yksikin Milanon tai Firenzen Duomon, Rooman Colosseumin, Pietarinkirkon, Orvieton katedraalin, Civita di Bagnoregion kuolevan (ja kirjaimellisesti vajoavan) kylän tai Venetsian kaupungin kaltainen ihme maassamme, puhumattakaan lukemattomista lähes yli-inhimillisen tuntuisilla kyvyillä siunatuista taiteilijoista, jotka ovat luoneet paitsi noita edellä mainittujakin arkkitehtuurin helmiä, myös hengästyttävät määrät maailmankuuluja maalauksia ja patsaita, nostaisi se meidät suomalaiset pysyvästi leijailemaan hiukan maan yläpuolelle ja kansallisylpeytemme kohoaisi potenssiin kymmenen.

Yksikin Michelangelon Davidin, Pietàn tai Mosèn kaltainen patsas Suomessa aiheuttaisi meissä suomalaisissa niin suuren ylpeyden, että emme jättäisi yhtäkään tilaisuutta käyttämättä sillä kehuskellaksemme. Yksikin Caravaggio,  Tintoretto, Da Vinci, Botticelli, yksikin Sikstuksen kappeli, Pantheon, Pisan torni, Amalfin rannikko tai joku niistä sadoista ja tuhansista rauniokasoista,  menneiden loistavien sivilisaatioiden jäänteistä, jotka ovat joskus olleet antiikin temppeleitä, kylpylöitä, kaupunkeja aikana, jolloin Suomessa vasta elettiin rautakautta tai keskiaikaa ja keskityttiin metsästämiseen, kalastamiseen ja hengissäsäilymiseen.

Pala kauneinta Italiaa: Tiber-joen sillan kaide ja kaikki mitä sen takana näemmekään.

En tietenkään tarkoita vähätellä suomalaisten historiaa tai menneisyyttä, puhumattakaan nykyisyydestä ja saavutuksistamme ja kansallisista ylpeydenaiheistamme. Ne on totta kai suhteutettava siihen, että Suomi nyt vaan sijaitsee täällä Pohjolan perukoilla, mikä menneinä aikoina tarkoitti todellista eristäytyneisyyttä. Rooman valtakunnan raja sijaitsi mahtavuutensa aikoina pohjoisessa nykyisen Saksan keskiosissa ja Iso-Britanniasta valloitettiin noin puolet, mutta kaikki sen ulkopuolella oli tuntematonta, läpitunkematonta metsää, jonne roomalaisesta sivilisaatiosta kantautui vain kaukaisia kaikuja.

Mutta se mikä hämmästyttää ja miksi tämäkin kirjoitus syntyy, on se seikka että italialaiset ovat ällistyttävän vaatimattomia oman maansa historian ja saavutusten suhteen. He eivät ole ottamassa niitä esille joka käänteessä ja keskustelussa ja jos niin joskus käy, niin vaatimattomasti melkeinpä anteeksipyydellen. Eh gia, meillä on renessanssimme ja antiikin loistomme, mutta voi, se on mennyttä aikaa. Ja sitten siirrytään vähättelemään nyky-Italiaa ja nykyitalialaisia: ehkä ennen oli loistoa ja kunniaa, mutta nyt se on kaikki mennyt, olemme huonossa jamassa eikä tulevaisuudessa näy mitään sen parempaa.

Pala kauneinta Italiaa: näkymä kotiparvekkeelta alas sisäpihalle, jossa lapset leikkivät kulkukissan kanssa. 

Mihin on hävinnyt italialaisten terve ylpeys omasta menneisyydestään ja italialaisuudestaan, vai onko sitä koskaan ollutkaan? Tätä kysyy ja siitä kirjoittaa Valerio Massimo Manfredi mielenkiintoisesti uutuskirjassaan Sentimento italiano. Storia, arte, natura di un popolo inimitabile. Poliittisesti vasemmalle sijoittuva ja avoimen isänmaalliseksi tunnustautuva Manfredi on Italiassa arvostettu historioitsija, toimittaja ja kirjailija, joka tekee tiukkaa eroa oikeistolaisen ahdaskatseisen kansallismielisyyden ja aidosta isänmaanrakkaudesta ja terveestä kansallisylpeydestä kumpuavan isänmaallisuuden välillä.

Jälkimmäistä hän peräänkuuluttaa Italiaan lisää. Riittää Italian ja italialaisuuden mollaaminen ja ajattelu, ettei Italia oikeastaan edes olisi kansakunta jakautuneisuutensa ja lyhyen yhdistyneen Italian aikakauden takia (150 vuotta, ei nyt niin kauhean lyhyt kuitenkaan...) Italialaisten tulisi olla Manfredin mukaan reilusti ylpeitä maastaan, historiastaan ja saavutuksistaan, ilman pelkoa leimautumisesta äärioikeistolaiseksi rasistiksi.

Niin, samat teemat vallitsevat Italiassakin kuin täällä Suomessa ja osittain samat ongelmatkin. On maahanmuutto ja loputon kädenvääntö siitä, miten siihen pitäisi suhtautua. On äärikansallismielisiä, jotka ovat omimassa ja saamassa näyttämään rasistisilta tietyt isänmaallisuuden ilmentymät kuten valtionlipun, leijonavaakunan tai ihan vain ylpeyden omasta isänmaasta ja sen kulttuurista. On heitä jotka haluavat ristiinnaulitun kuvat pois kouluista ja valtakulttuurista häivytettyä kaikkea muutakin, joka voisi loukata muualta tulleita tai herkimpiä oman maan kansalaisia. Ja on jatkuva alemmuuden tunne kansakuntana, vaikka molemmat maat, Suomi sekä Italia, ovat lähtökohdistaan käsin ja niihin suhteutettuna saavuttaneet omalla tavallaan aivan yhtä paljon.

Pala kauneinta Italiaa: Maria-tädin hortensiapuutarha.

 Suomalaisten alemmuudentunne esimerkiksi ruotsalaisia kohtaan tiedetään hyvin ja historiassahan sillä on juurensa, samoin kuin alati jossakin pinnan alla kalvavalla epäluulolla Venäjää kohtaan. Italialaisten alemmuuskompleksi on vielä laajempi kokonaisuus, siinä on osansa vuosisatoja jatkuneella miehitysvallan ajalla, jolloin italialaiset hajanaiset pikkuvaltiot olivat milloin minkäkin suurvallan alaisia ( esim.Ottomaanien imperiumi, Sisilian ja Sardinian kuningaskunnat). Sitten on ollut näiden pikkuvaltioiden omat välienselvittelyt, paavin pitkälle yltävä valta ja lopulta, vasta 1861, yhdistynyt Italia.

Tuskin oli elämä yhteisenä Italiana päässyt alkuun, kun tulivat jo traumaattiset maailmansodat ja etenkin toisen maailmansodan Italialle häpeällinen, kirvelevä tappio. Italian armeijan toimista toisessa maailmansodassa syntyi oma, vähemmän mairitteleva sanontansakin, jota käytetään kun mikään ei oikein suju eikä mitään saada aikaan: olla kuin Italian armeija toisessa maailmansodassa.

Ja Amerikassakin italialaisia maahanmuuttajia (Italiasta on muuttanut kahdessa eri muuttoaallossa ennen ja jälkeen maailmansotien ulkomaille, isoksi osaksi Amerikkaan, jopa 30 miljoonaa henkeä)  kutsuttiin pilkallisesti spaghetinsyöjiksi ja naureskeltiin hassunkuuloiselle italianenglannille. Eikä tilannetta auttanut yhtään, että italialaiset toivat mukanaan mustan pisteensä, rikollisuutensa nimeltä mafia. Yritä siinä sitten rakentaa hyvää mainetta uudessa maassa. Eikä palatakaan voinut kun Italiasta oli lähdetty juuri siksi, ettei siellä ollut tulevaisuutta (lähtijät olivat enimmäkseen väestön köyhää osaa).

Loisteliaan antiikista alkaneen historian ja sen saavutusten jälkeen ja rinnalla liikaa häviöitä, pettymyksiä, nöyryytyksiä, liikaa pappeja jotka ovat kutsuneet italialaisia lampaiksi liian pitkän aikaa? kysyy Manfredi kirjassaan. Siksikö italialainen ei osaa olla isänmaallinen ja ylpeä maastaan ja kansastaan?

Voi olla. Ehkä. Tai sitten ei. Onhan meillä suomalaisillakin ruotsalaisten ja sitten venäläisten vallan alla elo takana, on nöyryyttävä suomettumisen aika ja varpaillaan olo Venäjään päin, eikä meillä ole menneisyyttä jolla ylpeillä, emme ole olleet puolen maailman valtiaita vaan päinvastoin isompien oikkujen pelinappuloita aina ja kaikessa.

Pala kauneinta Italiaa: Trasteveren katu, jota kaikki kolme lastamme kävelevät
käsi kädessä.

Ja silti olemme iloisen ja sumeilemattoman ylpeitä Sibeliuksestamme, Alvar Aallostamme, kalakukostamme ja Suomenlinnastamme emmekä lakkaa koskaan mainostamasta ulkomaalaisille maamme upeaa ja puhdasta luontoa. Ja se on oikein. Pitää osata olla hyvällä tavalla ylpeä omastaan, silloin kun on aihetta. Kotimaastaan ja juuristaan saakin olla ylpeä, sillä se tarkoittaa että arvostaa niitä ja että ne ovat tärkeitä. Sitä on isänmaallisuus, tunnetta että kuuluu jonkin kansaan ja maahan ja haluaa tuntea sen historian ja vaiheet, kulttuurin ja sukupolvelta toiseen jatkuvat perinteet.

Ja esitellä niitä auliisti muille, olla hyvällä tavalla juuristaan ylpeä ja pitää ovia auki muillekin jotka ovat kiinnostuneita maasta, haluavat oppia sen tuntemaan ja tulla sinne asumaan. Sulkeutunut kansakunta ei pitkälle kehityksessä pötki, se on nähty historiassa monet kerrat.

Jos palaan vielä siihen mistä tämä pitkäksi venynyt teksti alkoi eli mieheni serkun väittämään, jonka mukaan Ischia on Italian kaunein paikka ja että meidän tulisi ehdottomasti sinne mennä, niin onko minulla sitten asiasta mielipidettä? Mikä on Italian kaunein paikka, vai voiko sellaista ollakaan tuossa täynnäänsä upeita paikkoja ja asioita olevassa maassa?

Pala kauneinta Italiaa: vesihana Rooman keskustassa jossa lapset
pesevät käsiään jäätelönsyönnin jälkeen.

En ole nähnyt Italiaa vielä läheskään kokonaan enkä koskaan kaikkea ehdi nähdäkään, mutta monta erittäin kaunista paikkaan olen nähnyt. Suosikkeihini lukeutuvat muun muuassa Calabrian kiviset rannat ja rosoinen maaseutumaisema, Sardinian karut, lampaiden laiduntamat niityt ja turkoosit rannat, koko Firenzen kaupunki, ehdottomasti Pohjois-Italian alppiseudut, Civita di Bagnoregion myöhäiskeskiaikainen "kuoleva kaupunki" Lazion ja Umbrian maakuntien rajakohdassa, Venetsia totta kai, elämys itsessään. Sitten on myös koko Rooman ikuinen kaupunki, jonka jokainen kolkka on omalla tavallaan kaunis (olen ollut Rooma-fani teini-iästä lähtien!).

Mutta että kaunein paikka? Tämä voi kuulostaa epäuskottavalta tai liian siirappiselta, mutta kirjoitan kuitenkin. Italian kaunein paikka minulle on se baarinpahanen, jossa miehen ja lasten kanssa käymme aamiaisella matkalla rannalle. Tai polku, jota pitkin kävelemme Albano-järven ympäri. Merenranta, jossa keräämme simpukoita lasten kanssa.

Museo jossa käymme paimentamassa lapsia ja yrittämässä keskittyä edes pariin taideteokseen siinä samalla. Kotiparveke jossa katsomme auringonlaskua ja lepakkojen lentoa. Parvekkeelta avautuva näkymä alas sisäpihalle, jossa lapset pelaavat palloa tai leikkivät kulkukissan kanssa. Maria-tädin hortensioita pursuava puutarha Velletrissä.

Autostada joka johdattaa meidät taas johonkin uuteen kaupunkiin tai paikkaan katsomaan jotakin Italian tuhansista ihmeistä. Spoleto ja Gubbio jossa olemme käyneet kävelemässä suosikkitelevisiosarjamme Don Matteon (Isä Matteon tutkimuksia) jalanjäljissä.

Mikä tahansa jäätelöbaari, josta saamme niin hyvää jäätelöä että päätämme palata uudestaan. Suihkulähde jossa lapset käyvät pesemässä kasvonsa ja kätensä jäätelönsyönnin jälkeen.

Hiekkaranta aamuauringossa jolle kukaan muu ei ole vielä astunut. Tiber-joen sillan kaide, jonka kaltereiden läpi ihmettelemme veden virtausta ja kaukana häämöttävää Pietarinkirkon kupolia (noin pieneltä se näyttää, sielläkö me olemme joskus olleet sisällä?) Katu Trasteveressä jossa kaikki kolme lastamme kävelevät käsi kädessä.

Italia on joka kolkastaan kaunis.

PAROLA DEL GIORNO: patriottismo (m) = isänmaallisuus
Il patriottismo è semplicemente l`amore per il proprio paese, al contrario del nazionalismo, che è una idealizzazione del proprio paese in forma agressiva, distorta, violenta e spregiativa nei confronti di altre etnie e comunità. (V.M Manfredi: Sentimento italiano)

= Isänmaallisuus on yksinkertaisesti rakkautta omaa maata kohtaan, toisin kuin kansallismielisyys, joka on oman maan agressiivista, vääristynyttä,  väkivaltaista ja muita ryhmiä ja kansoja syrjivää ihannointia.