Ilonhetki Villa Elfvikin luontoparatiisissa: se kuuluu sittenkin!

Iloa ja ihmettelyä lintutornissa.
Haluatko hyvän vinkin, mitä rauhoittavaa ja luonnonläheistä tehdä lasten kanssa? Lähtekää käymään Villa Elfvikissä Espoossa. Kerron sen tuoreella kokemuksella, sillä vietimme tänään siellä puoli päivää ja sinne kaikkosi kaikkien mahdollinen aamuärtymys (myös omani) ja muutkin pikku harmitukset.

Mutta tämänpäiväisen tekstin tarina alkaa muualta ja muutaman päivän takaa. Kävelin alkuviikolla poikien kanssa pitkin kirkkonummelaista tienraittia, kun sattui jotain masentavaa. Tien vieressä avautui kaunis suomalainen peltomaisema, koiranputkea, apilaa, timoteitä ja muuta heinää lähes silmän-
kantamattomiin, kaukaiseen metsänrajaan saakka. Ihastelimme sitä, yritimme tunnistaa eri kukkia, osan tunnistimme, osan emme. Äkisti viisivuotias poikani pysähtyi. Äiti, kuuntele, hän sanoi. Pysähdyin minäkin, rattaiden pyörät lakkasivat rahisemasta ja täydellinen hiljaisuus laskeutui.

Todellakin niin, täydellinen hiljaisuus, kun linnutkaan eivät enää tähän aikaan kesästä laula. En kuullut mitään. Poikani sen sijaan oli oikein innoissaan kuulemistaan äänistä. Tuolla, tuolla ja tuolla, hän osoitteli. Joka paikassa niitä kuuluu. En voinut käsittää mitä hän oikein horisi, sillä omissa korvissani ei tosiaankaan kuulunut muuta kuin jossakin kaukaisuudessa huriseva auto. Mitä ihmettä hän oikein kuuli?




No heinäsirkkojen siritystä! Mitä ihmettä. Hiljaisuus korvissani oli yhä täydellinen.

En minä mitään kuule, sanoin pojalle. Oletko varma, että se on heinäsirkka. Totta kai olen, älä pelleile, etkö muka kuule, poika sanoi melkein loukkaantuneena. Puistin masentuneesti päätäni, olin siinä vaiheessa jo aika surullinen. Nytkö se on iskenyt, vanhuus, enkä enää koskaan saa kuulla heinäsirkkojen sirinää, tuota loppukesän ihastuttavaa, lumoavaa ääntä. En kuule, en.

Menin lähemmäs, kääntelin päätäni, ja jos oikein kovasti korvaani kääntelin, niin jossakin sopivassa asennossa saatoin kuulla erittäin hentoa sirinää, joka enemminkin muistutti tinnitysmäistä värähtelyä korvassa kuin ääntä. Poika sen sijaan kuuli selvästi äänen vaikkei olisi korvaansa iskenyt kiinni heinikkoon ja kun kysyin, hän kuvaili äänen olevan selkeä ja kova.

Poika näyttää, missä ne sirkat oikein sirittivät.

Jatkoimme matkaamme, mutta mieleni jäi askartelemaan heinäsirkka-asian kanssa. Tiesin kyllä, että jossain vaiheessa se odottaisi, kuuroutuminen korkeille äänille, mutta että jo nyt! Ei kai näin nuorena kuitenkaan vielä? Ajatus siitä etten koskaan enää kuulisi heinäsirkan sirinää, painoi minua jonkin aikaa, mutta sitten tulin siihen tulokseen, ettei auttanut vaipua epätoivoon. Enhän asialle kuitenkaan mitään voi vaan se on fyysinen väistämättömyys, joten sellaisesta ei mielenrauhaansa pidä menettää.

Iän myötä ihmisen kyky erottaa korkeita ääniä heikkenee ensimmäiseksi, sillä korvan simpukan (eli sen korvan osan joka vastaanottaa välikorvan paineaalloiksi muuttamat ääniaallot ja muuttaa ne aivomme ymmärtämiksi äänisignaaleiksi) korkeita ääniä kuuleva karvasolualue rapistuu nopeammin kuin matalia ääniä kuuleva alue.

Niin se vain on. Sille ei voi mitään, joten se heinäsirkkojen sirityksestä. Karulta se silti tuntuu. Nytkö jo?

Asia unohtui ja hautautui viikon aikana tärkeämpien asioiden ja kesän menojen alle: vietimme kaupunkipäivää ja museopäivää, shoppailimme alennusmyynneissä, tapasimme ystäviä leikkipuistossa ja lounaan merkeissä (Bastardossa Kampin kauppakeskuksen 5. kerroksessa, hyvää italialaista ruokaa, kuinkas muuten).

Tänään lauantaina lähdimme Villa Elfvikin luontotaloon Espooseen, heti kun ystävä oli sitä lounaalla kehunut ja muistin, että sellainenkin paikka on olemassa ihan lähistöllämme. Ihana paikka onkin! Laajalahden luonnonsuojelualueen kupeessa meren rannalla, luonnontilaan jätetyn lehtometsän siimeksessä.

Villa Elfvik on arvokas jugend-rakennus, jonka sisällä käyminen on elämys sinänsä. Tummasävyisissä, hyvällä tavalla hämyisissä ja historiaa huokuvissa sisätiloissa on pieni museo, jossa on lapsille paljon tekemistä ja näkemistä ja aikuisillekin kiinnostavaa tietoa Espoon luonnosta ja historiasta. Voi kuunnella lintujen ääniä, tutkia hyönteisiä, kurkistella luukkujen taakse kätkettyjä luontoyllätyksiä, tutustua pronssikautisiin kivihautoihin ja nähdäkin sellaisia luurankoineen kaikkineen, leikkiä pehmolelusurviaissääskentoukilla ja -siiroilla tai vaikkapa riimitellä luontorunoja seinälle.



Pronssikautinen hauta pienoiskoossa.





Papanoita!

Metsärunoutta seinällä.


Vietimme kahden huoneen kokoisessa luontonäyttelyssä  ainakin puoli tuntia ja tulimme ulkoilun jälkeen vielä uudestaankin, mikä kertoo paikan kiinnostavuudesta lasten näkökulmasta, sillä olettamuksella että muutkin lapset ovat yhtä kovia ötökkä- ja lintufaneja kuin meidän lapsemme!

Eläköön Espoo -perusnäyttelyn lisäksi huvilassa on vaihtuvia näyttelyitä, parhaillaan Espoon luontohelmiä -valokuvanäyttely, jossa siinäkin on hienoja kuvia ja näkökulmia omaan tuttuun ympäristöömme - mitä kaikkea  taitava kuvaaja osaakaan ympärillään nähdä ja tallentaa.

Luontotalon yhteydessä toimii myös kahvila, josta on mainittava oikein maittava, omassa keittiössä valmistettu kahvileipävalikoima. Lounastakin saa.


Parasta on kuitenkin alueen luonto. Villa Elfvikin pihasta lähtee vajaan kilometrin mittainen luontopolku, pienimmillekin jaloille sopivan pituinen siis ja tarvittaessa rattaatkin voi ottaa reitille mukaan.

Kaksi ja puolivuotiaamme kuitenkin käveli reitin ilman vaikeuksia alusta loppuun eikä edes osoittanut väsymisen merkkejä, sillä reitin varrella oli niin paljon ihmeteltävää ja koettavaa: kaatuneita, lahonneita puita vaikuttavine juurineen, satumaista metsää jonka latvuston lävitse auringonvalo salaperäisesti siivilöityi, villivadelmapuskien antimia, aurinkokunnan pienoismallin Uranus-planeetta, vanha venevaja jossa oli vaikka mitä jännää (mm.katossa roikkuva puujoutsen, jonka sai narusta vetämällä lentämään), kyyttölehmälaidun jonka varrella kulkevilta pitkospuilta toivoimme näkevämme läheltä lehmiä mutta ne päättivätkin viettää kesäpäivää kaukana pellon keskellä makoillen, laiskimukset. Joskus ne ovat tulleet ihan aidan viereen utelemaan ohikulkijoiden aikeita, mutta eivät tällä kertaa.

Lehmät päivälevolla.




Reitin ehkä hienoin osuus koitti, kun päästiin kaislikon keskellä kulkeville pitkospuille. Ne kulkevat kirjaimellisesti meren päällä täysin kaislikon uumenissa, ei näy muuta kuin kaisloja ja taivasta, ja kaislikon suhina tuulessa oli korviahivelevän voimakasta. Viisivuotiasta alkoi jännittää ja suorastaan pelottaa, sillä hän epäili löytääkö reitti koskaan takaisin kuivalle maalle kaislaviidakosta.






Itse vietin rauhoittavimman hetken ties miten pitkään aikaan, kun jättäydyin hetkeksi laumasta jälkeen ja jäin istumaan penkille kaislameren keskelle. Kuuntelin kaislikon laulua ja tuulen huminaa hetkestä ja ajasta irrallaan, suljin silmäni ja annoin auringon lämmittää. Jos olisin voinut, olisin ottanut päiväunet tai jäänyt ihan muuten vain haaveksimaan määrättömäksi ajaksi.

Tänne Villa Elfvikin luontopolun kaislaosuuden penkille kun olisin tajunnut mieheni tuoda silloin kauan sitten, kun olimme juuri tavanneet ja etsin meille pääkaupunkiseudun kauneimpia (ja romanttisimpia) luontoympäristöjä loputtomien keskustelujen ja toisiimme tutustumisen paikoiksi. Vinkki kaikille nuorille ja vanhemmillekin, jotka etsivät omaleimaisia treffipaikkoja! Tosin siitä en tiedä, onko reitti aina niin rauhallinen ja vapaa ihmisjoukoista kuin se oli tänään heinäkuisena lauantaiaamuna... Meidän lisäksemme ainoat ihmiset kaislikon keskellä olivat kuvaussessiota paikalla pitävä hääpari ja kuvaaja. Asia voi olla toinen kiireisempinä kausina ja esimerkiksi luokkaretkien aikaan, joita Villa Elfvikiin järjestetään.


Reitin kaikkein paras hetki koettiin kuitenkin lintutornissa. Sellainenkin rannalla nimittäin on upeine näkymineen kaislikkoon ja pitkälle meren ylle, ja sielläkin olimme aamuhetken ainoat ihmiset. Oli hiirenhiljaista, mitä nyt pääskyset lauloivat ja omat lapsemme pitivät tavanomaista meteliään eli huudahtelivat innostuneina tai juttelivat kovaan ääneen. Lintuja! Sorsia! Pääskysiä! Meri näkyy noin kauas! Onko tuolla Korkeasaari? Hei, nyt tuo lintu sukelsi, katsokaa, nyt se tuli pintaan! Miksei otettu kiikareita?!




Ja kun lapset hetken huudahteltuaan poistuivat lintutornista ja lähtivät lähistöllä metsässä sijaitsevaan majaan jatkamaan leikkejään, jäin jälleen yksin kuuntelemaan hiljaisuutta. Ja silloin sen kuulin! Se kuului rantakaislikon suunnasta, siitä mistä rantaheinä vaihtui kaislikoksi, mesiangervojen ja kurjenmiekkojen keskeltä. Selkeänä, tasaisena, voimallisena, ilman epäilyksen häivääkään: heinäsirkan sirinää.

Kuulen sen sittenkin!

Miten tulinkaan siitä iloiseksi. Ääni kuulosti suloisemmalta kuin koskaan, koska olin ehtinyt jo luulla sen iäksi olevan minulta salattua. Nyt sainkin sen takaisin, en sittenkään vielä ole niin vanha. Kuuntelin siritystä onnessani pitkään, niin että muut jo palasivat katsomaan mihin olin jäänyt. Ja sitten iloitsimme kaikki yhdessä, että äiti vielä kuuleekin heinäsirkkoja, asiasta oli nimittäin ehtinyt kehkeytyä koko perheen pieni ongelma ja lapsille lähes itkunkin aihe: äidin korvat ovat jo niin vanhat!

Mutta eivät ne olekaan, ja sitten kuuntelimme siritystä kaikki. Mieheni totesi, että hänkin kuulee sen ongelmitta, joten ei minullakaan vaikeuksia pitäisi olla (meillä on yhdeksän vuotta ikäeroa).

Kotona perehdyin ikäkuuloasiaan vähän paremmin ja luin netistä, että ennen viittäkymppiä korkeiden äänien kanssa ei yleensä vielä ole ongelmia, mutta sen jälkeen niitä pikku hiljaa voi ilmaantua. Ryhdyin pohtimaan, miksi en kirkkonummelaisen pellon pientareella ollut kuullut sirkan siritystä vaikka poikani selvästi kuuli, ja ainoa mieleen tullut järkeekäypä selitysvaihtoehto on, että kyseessä oli heinäsirkan kosiolaulusiritys, joka on hiljaisempaa kuin tavallisempi ja useammin kuultu kutsuääni eli perinteinen siritys.

Kosiolaulun kuulevat vain tarkimmat ja herkimmät korvat, ja sellaiset pojallani tosiaan on, hän erottaa häkellyttävällä tarkkuudella muitakin hiljaisia ääniä, kuten esimerkiksi laukkuni uumenissa toisessa huoneessa soivan puhelimen, jota omat korvani eivät erota laisinkaan.

En olisi ikinä uskonut, että niin tavallinen asia kuin heinäsirkan siritys voi saada minut jonain päivänä näin onnelliseksi. Taas kerran elämme todeksi tuttua sanontaa, eli vasta kun jonkin on vaarassa menettää, sitä ymmärtää arvostaa. Olkoon sitten kyse vaikka heinäsirkan ääntelystä, tuosta nuorille korville yksinoikeudella varatusta luonnonäänestä.

Tästä lähtien nautin siitä täysin korvin joka kerta, kun sen kuulen. Vannon sen.

Espoon helmiä -valokuvanäyttelyn satoa Villa Elfvikissä.




Luontopolun venevajan joutsenmobilea oli mukava vedellä narusta lentämään.




PAROLA DEL GIORNO: grillo (m) = heinäsirkka; myös cavalletta (f)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Miltä tuntuu kevään valo? Haparoivia yrityksiä kertoa se sanoin: "Vain se mitä kirjoitan on totta"

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin