Niin pieni, niin vaarallinen - kesäiltarutiini joka kannattaa tehdä

Tämä punkki on jo vähän isompi!
Se löytyi lattialta viime viikolla koiran pedin vierestä...

Erottaisitko, jos hiustesi alla olisi ihoon tarttunut kiivinsiemen? Siis sellainen pikkuruinen piste, jonka näkemiseen tarvitaan melkein suurennuslasia. 

Minä en ainakaan erottaisi. Asiasta on myös kokemusta, kerranhan sellainen minulta jäi huomaamatta lapseni päästä, ja siitä tarinasta olenkin kertonut täällä. 

Punkista siirtyi lapseen borrelioosi, joka eteni nopeasti neuroborrelioosiksi. Oli mahdotonta huomata hiusten seasta rengasihottumia, ja tyhmästi luotimme hyvään onneen: ei voisi olla niin huonoa tuuria, että koko perhekunnan ensimmäisessä punkissa ikinä olisi heti borrelioosi! 

Unohdimme nopeasti koko punkin. Varsinkin kun koulussa lapsi oli opettajan kanssa yhdessä päästä löytynyttä ötökkää katsonut ja opettaja ei ollut edes varma, oliko se punkki. 

Eilen illalla sain taas muistutuksen siitä, kuinka pirullisen pieni ja vaikeasti tunnistettava punkki voikaan olla:

Iltasuihkussa tytön hiuksia harjatessa silmäni osui pikkuriikkiseen pisteeseen hänen yläselässään. Aiemman kokemuksen säikähdyttämänä käyn nykyisin kaikki lapset joka ilta päästä varpaisiin läpi punkkien varalta ja kaikki ne tutut luomet heidän ihollaan aiheuttavat melkein joka kerta säikähdyksen, mikä piste tuossa on, ennen kuin muistan että luomihan siinä. 

Mutta tämä eilinen ei ollut luomi vaan pienenpieni nymfipunkki eli ensimmäistä veriateriaansa keräävä punkki, pienuutensa vuoksi se salakavalin. Se todella oli niin pieni että erehdyin luulemaan sitä ihoroskaksi tai pikkuruveksi ja oli aivan vähällä etten raapaissut sitä kynnelläni irti. 

Sitkeästi se pirulainen oli kuitenkin kiinni eikä hätkähtänyt kynnen raapaisua, onneksi. Seurasi hetkellinen sisäinen paniikki (ulkoisesti toki vakuuttelin rauhallisesti lapselle, ettei mitään hätää ole ja että punkki saadaan heti pois eikä tautivaaraa ole), kun vastuu punkin oikeaoppisesta poistamisesta jysähti painavana tajuntaan. Oli huokaistava pari kertaa oikein syvään. 

Punkkipihdeillä se sitten lähti ja hetken ajan koko perheellä ihmettelimme sen pienuutta pahvimukin pohjalla. Oli otettava suurennuslasi avuksi ja siltikään en onnistunut näkemään, sainko sen päineen kaikkineen irti. Toivottavasti! 

Tässä se tytön selästä eilen löytynyt Suomen vaarallisin eläin.

Sen jälkeen mies lähti polttamaan pahvimukia punkkeineen. Aiemmin olemme heittäneet ne vessanpöntöstä alas, mutta kuulemma parempi on polttaa, sillä elävä punkki on sitkeä selviämään ja kävelemään ylös vaikka lavuaarin viemäristä. Minun on vähän vaikea uskoa, että se kykenisi nousemaan sentään vessanpytystä, mutta kun punkki on kyseessä, parempi on pelata varman päälle ja polttaa mokoma. 

Jotkut kuuluvat säilövän ihosta irti nyppäämänsä punkit pakkaseen, sillä mahdolliset punkkitaudit on helpompi todeta punkista kuin ihmisestä, mutta meillä punkki meni nyt roviolle. Uskon ja toivon, että ihoalueen seuraaminen lähiviikkoina riittää. Sitä toista, harvinaisempaa ja pahempaa vaihtoehtoa eli aivokuumetta, en halua ajatellakaan. 

Borrelioosia kantaa alueesta riippuen 5-50% punkeista ja arviolta 1-2 % punkkipuremista johtaa borrelioosiin, mutta aivokuumeen todennäköisyys on paljon pienempi: aivokuumetta esiintyy vain tiettyjen, rajallisten ja pienehköjen alueiden punkeilla, ja noilla alueilla noin joka sadas punkki on kantaja. 

Tosin aivokuume siirtyy punkista ihmiseen välittömästi, kun taas borrelioosipunkin täytyy olla ihossa kiinni vähintään 12 tuntia, joidenkin arvioiden mukaan jopa 24-48 tuntia ennen tartuttamista. 

Punkki iholla.

Joka tapauksessa borrelioosikokemuksen jälkeen jokainen punkinpurema lapsissa on ollut valtava stressin ja huolen aihe. Muistot neuroborrelioosista ovat liian tummia ja ehkä vielä myös liian tuoreita, sillä aikahan saa ihmisen salakavalasti unohtamaan suuretkin koettelemukset. 

Sellaista kipua ja kärsimystä ei toivoisi kenellekään, ei varsinkaan omalle lapselle, eikä tällaista huolta kenellekään vanhemmalle:

Eräänä tavallisena torstaina puolitoista vuotta sitten tyttö valitti sohvalla istuessaan, että hänen niskaansa sattuu. Joskus hänellä oli ollut niskasärkyä ennenkin, ja se oli helpottanut hieronnalla. Mutta nyt hieronta ei auttanut. Niska oli kipeä seuraavanakin päivänä, ja sitä seuraavana. Sen jälkeen hänelle tuli myös päänsärkyä, johon särkylääkkeet eivät oikein auttaneet kuten ne tepsivät hänen tavanomaiseen migreeniinsä. 

Yhtäkkiä minulla leikkasi: hänhän oli löytänyt päästään punkin elokuussa. Ei kai tämä vain liittynyt siihen?

Heti seuraavana aamuna soitin terveyskeskukseen ja saimme sieltä ajan. Nuori terveyskeskuslääkäri kyseli tilanteestamme. Kerroin punkista ja sanoin epäileväni jotakin punkkitautia, aivokuume, borrelioosi, mitä niitä nyt olikaan. Hän lohdutteli meitä sanomalla, että lapsi tuskin itse olisi saanut punkkia irti, ei se varmastikaan punkki ollut joten punkkitaudista tässä tuskin oli kyse. Liikkeellä oli nyt kovasti flunssaa, johon liittyi kovaa päänsärkyä. Tämä oli aivan varmasti sitä. Mutta ei hän ole flunssainen, sanoin. Hänellä ei ole kuumetta, ei nuhaa, ei kurkkukipua. Ja entä niskasärky? Lääkäri suositteli jatkamaan hierontaa ja kokeilemaan kauratyynyä.

Seuraavana yönä heräsin siihen, että lapsi voihki kivusta unissaan, vaikka oli saanut ison annoksen kipulääkettä juuri ennen nukkumaanmenoa. Hän valitti silmät kiinni ja silmäluomet väristen. Se oli kauheaa kuultavaa ja katseltavaa, kammottavimpia ääniä mitä äiti saattoi öisessä pimeydessä lapsensa sängystä kuulla. Aamulla varasin heti ajan yksityiselle lastenlääkärille. Sielläkin lääkäri kertoi liikkeellä olevasta flunssa-aallosta, jonka levittämälle taudille oli tyypillistä kova päänsärky. 

Ei tämä ole sitä, tiesin sisimmässäni. Aavistin sen. Tämä ei ollut mitään flunssaa, tunsin kyllä lapseni.

Myöhemmin illalla lääkäri soitti. Verikokeiden tulokset olivat muuten hyvät, mutta borreliavasta-aineissa näkyi pientä kohoamista. Se oli kuitenkin vielä täysin normaalin rajoissa, eikä se kertoisi vielä mitään; vasta-aineet saattoivat kohota sen verran mistä tahansa infektiosta. Hänen mielestään löydös ei ollut kovin relevantti eikä meidän kannattaisi sitä sen enempää miettiä.

Mutta mietimmehän me. Mietimme kasvavan pelon ja huolen vallassa, mikä tytöllämme oli. Yöt olivat pahimpia. Silloin uni sekoitti lääkkeidenantorytmin, ja jos kipulääkkeiden vaikutus ehti lakata, tuloksena oli tuskaisat hetket. Huomasin kauhukseni, että hetkinä jolloin hän valitti yöllä sängyssään, hän oli hereillä eikä nukkunutkaan, kuten olin luullut. Kipu oli vain niin kauhea, ettei hän voinut liikahtakaan eikä edes avata silmiä. 

Myös päivisin alkoi tulla näitä hetkiä, ja aloin niitä pelätä koko ajan enemmän. Emme  voineet enää lisätä tai tihentää lääkkeiden antoa, sillä jo nyt syötimme hänelle kokoonsa nähden maksimiannoksia parasetamolia ja ibuprofeiinia neljän tunnin välein rinnakkain. 

Eräänä tällaisena yönä kävelin pimeään olohuoneeseen, halusin edes hetkeksi pois makuuhuoneesta jossa en nukkunut silmäntäyttäkään vaan valvoin sairaan lapseni vieressä. Istuin sohvalle, painoin pääni käsiini ja itkin. Olin aivan lopussa. Oli sairas pelosta ja huolesta. Tiesin olevani usein ylipelokas lasteni sairauksien suhteen, pelkäsin pahinta heti kun lapsi yskäisi kerran, pari, ja silti takaraivossani aina sykki: ei tämä voi olla mitään vakavaa, ei se voi sattua juuri meille, todennäköisyys on niin pieni. Ja kuitenkin, jollekin ne pahimmat asiat aina tapahtuivat. Elämä on täydellistä, armotonta ja kylmänviileää arpapeliä.  

Nyt en tiennyt, oliko pelkoni takana tavanomainen, todennäköisyyslaskennallinen huojennus vai silkkaa kauhua sen tosiseikan edessä, että se pahin olisi tapahtunut juuri meille. Ei ollut normaalia, että lapsella oli sellainen päänsärky ja jouduimme lääkitsemään häntä päivä toisensa ja kohta jo viikko toisensa jälkeen. Olimmeko me sokeita, olivatko lääkärit sokeita, vai missä piili ongelma ja syy siihen, että yhä olimme tässä pisteessä, laskemassa tunteja siihen milloin voisimme  antaa seuraavan lääkeannoksen ja iloitsemassa siitä, että kipu pysyi tällä kertaa poissa jopa viisi tuntia aiemman neljän tunnin sijaan?

Ymmärsin, että mikä hyvänsä olikin tilanne johon ihminen joutuu, siitä tulee ajan myötä uusi normaali, ja tapahtuu täysi sokeutuminen sille, että uusi tilanne on kaikkea muuta kuin normaalia. Ihminen tottuu mihin vain, äärimmäisiin ja oudoimpiinkin tilanteisiin. Oliko tässäkin nyt kyse siitä? Että olimme sokeita ja tyhmiä emmekä tajunneet vaatia lääkäreiltä tutkimuksia. En halunnut tällaisia öitä enkä tällaisia päiviä enää yhtäkään. 

Olohuoneen pimeydessä päähäni purjehti outoja ajatuksia: toiveita siitä, että voisin jättää kaiken taakseni ja lähteä pois. Olin aina tiennyt, että äitiydessä raskainta oli huoli lapsesta, pelko tämän menettämisestä,  se on seuralainen jota joutuu sietämään siitä lähtien kun lapsi syntyy maailmaan. 

Nyt huoli ja pelko tuntuivat peittävän kaiken muun alleen, niillä ei enää ollut hahmoa eikä kokoa vaan ne olivat kaikkialla. En päässyt ajatuksesta, että pahin saattaisi kuitenkin tapahtua minun lapsilleni. Olin tottunut elämään varuillani, olin kasvanut synnin pelon ja Jumalan rangaistuksen pelon varjossa. Olen ollut uppiniskainen, jonakin päivänä saisin maksaa siitä. 

Nyt siinä sohvalla nyyhkyttäessäni en yhtäkkiä toivonut mitään muuta kuin että voisin paeta sitä, päästä eroon raastavasta tuskasta jonka huoli omasta lapsesta saa aikaan. Jos olisinkin lähtenyt nuorena vaihto-oppilaaksi Uuteen-Seelantiin kuten olin haaveillut tai maailmanmatkaajaksi poikaystäväni kanssa kuten olin suunnitellut, olisiko elämäni mennyt eri tavalla, olisinko nyt hiihdonopettaja Alpeilla tai joogaohjaajana Balilla, missä tahansa muualla ja vapaana tuskasta jota nyt koin kun olin täällä, kolmen lapsen äitinä tuntien huolta jokaisesta lapsestani heti kun he sairastuivat, ja nyt tämä, kaikista tähänastisista sairasteluista pelottavin.

Oi miksi olinkaan synnyttänyt tähän maailmaan nämä lapset, kun en osannut muuta kuin pelätä kuollakseni heidän puolestaan? 

Se yö oli eräänlainen pohjakosketus, ja aamulla olin täynnä uutta tarmoa. Soitin jälleen kerran sairaanhoitopäivystysnumeroon, jossa vieläkään ei uskottu hätäämme vaan toisteltiin särkylääkeohjeistusta ja suositeltiin kivunhoitoa sairaalassa, jos vielä huomenna tilanne olisi sama. 

Mutta en halunnut enää odottaa huomiseen! Samalle päivälle sattui soittoaika ensimmäiselle yksityislääkärille, jonka luona olimme käyneet (yhteensä olimme siis ravanneet neljällä lääkärillä), ja kun hän kuuli että lapsemme tilanne oli yhä sama kuin reilu viikko takaperin hän antoi meille saman tien kiireisen lähetteen Lastenklinikan neurologian osastolle. 

Pääsimme sinne heti ja siellä alkoi tapahtua. Meidät otettiin heti tosissamme punkkitautiepäilyinemme ja tehtiin kaikki mahdolliset tutkimukset, lopulta myös pään magneettikuvaus ja selkäydinpunktio. 

Niissä paljastui neuroborrelioosi. Kahden viikon antibioottikuurilla se saatiin hoidettua, tosin kontrolleissa olemme käyneet siitä lähtien (mm. kolme magneettikuvausta), ja sattumoisin juuri tänään on puhelinkontrolliaika lastenneurologian osastolle. 

Koettelemus meni siis lopulta ohi, mutta se on jättänyt syvän pelon punkkeja kohtaan. Se antoi myös kosketuksen kaikkiin suurimpiin äidin pelkoihin, epäilykseen todella vakavasta sairaudesta ja kauhuun lapsen menettämisestä. 

Joka kerta kun näen lasteni leikkivän pihanurmikolla, puiston pensaikoissa tai muualla luonnossa, joudun tasapainoilemaan kahden ääripään välillä: peloistani kumpuavan kieltämishaluni ja toisaalta haluni antaa lasteni elää normaalisti ja kosketuksissa luontoon.

Jokailtainen punkkisyyni on meillä totinen toimenpide, vaikka toki olen tehnyt siitä lasten kannalta hauskan iltarutiinin. He kaikki pitävät siitä kun käyn läpi heidän kehonsa ja päänahkaansa sentti sentiltä, he ottavat sen nautinnollisena hierontana ja pienimmäinen ei malttaisi odottaa omaa vuoroaan vaan on työntämässä päätään ja nostamassa paitaansa toistellen unkki, unkki, vaikka vielä on sisaruksen tarkastus kesken. 

Siinä onkin hommaa, löytää ne kiivinsiemenen kokoiset vihulaiset heidän ihostaan, joka kerta peläten niitä löytävänsä ja toivoen, ettei löydä. 

PAROLA DEL GIORNO: preoccupato / a = huolestunut, huolissaan La mamma è sempre preoccupata per i suoi figli. = Äiti on aina huolissaan lastensa puolesta.