keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Paluu juurille - millaista on asua lapsuudenkodissa aikuisena?

Kotimännyn alla. 
Kävimme äsken aamiaispöydässä esikoistyttäreni kanssa mielenkiintoisen ja liikuttavan keskustelun.
"Äiti, on epistä että saat asua näin ihanassa talossa."
Ihan siinä keskeytyi leivän voitelu ja piti kaksi kertaa pohtia sanojen taakse kätkeytyvää logiikkaa, sitä kuitenkaan ymmärtämättä.
"Mutta saathan sinäkin", vastasin hänelle heltyneenä ja vähän hämmennyksissäni.
"Niin mutta sinä saat vielä aikuisenakin. Olet asunut täällä lapsena ja saat asua yhä vieläkin. Se on epäreilua, minäkin haluaisin."
Se oli ihanasti sanottu. Vastasin että kyllä hänkin halutessaan voisi, hän saisi asua kotona niin kauan kuin haluaisi, mutta hänen kasvoillaan oli osin haikea, osin tulkitsematon ilme. Ehkä tyttö jo jotenkin aavistaa ja on ymmärtänyt, etteivät lapset kasvaessaan enää halua asua kotona - heille tulee halu omilleen heti kuin täysi-ikäisyys pukkaa päälle, itsenäistymisen huuma on niin valtava että se voittaa kaikki järkisyyt, kuten mukavuuden ja rahansäästön. Paitsi jos ollaan Italiassa, ja salaa toivon, että lapsiini on tässä asiassa päätynyt enemmän italialaisuutta kuin suomalaisuutta...

Ja sitten tyttö halusi taas kerran kuulla sen tutun tarinan, kuinka olin muuttanut minnekin ja asunut missäkin, ja miten olin lopulta taas palannut tähän taloon, jossa olen elänyt hänen ikäisenään pikkutyttönä ja pienempänäkin.

En ole siis elämässäni päässyt kovin pitkälle. Tämä pitää paikkaansa erittäin konkreettisesti, sillä katselen edelleen kotini ikkunasta samaa paksua mängynrunkoa kuin tuttia imevänä pikkulapsena, sellaisena kuin oma kuopukseni nyt on. En ole päässyt kotipihan männyn alta mihinkään, vaan asun yhä siellä mistä olen lähtenytkin, lapsuudenkodissani.

Miten näin on päässyt käymään? Tarina ei ole pitkä, mutta se on sitäkin surullisempi:



Jos olisin saanut itse päättää, asuinpaikkani olisi tässä vaiheessa elämää ihan muu kuin lapsuudenkotini. Syy tänne muuttoon oli seuraus elämän oikullisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden osoituksesta, siitä että parhaat lähtevät tästä maailmasta aina ensin.

Muutin tähän taloon kun olin kaksivuotias, asuin kaksikymmentäkaksivuotiaaksi kotona ja sitten vaivaiset neljä vuotta muualla. Sitäkään ei kunnolla voi laskea, sillä ensin kerrostalo- ja sitten rivitaloasunto, jossa mieheni kanssa asuin, sijaitsivat molemmat hädintuskin kilometrin säteellä kotitalostani. Kävimme isän luona lähes päivittäin, vietimme aikaa lapsuudenkodissani kuin se olisi ollut meidän toinen kotimme, ja niinhän se tavallaan olikin. Se todella oli paitsi minulle, myös miehelleni kuin toinen koti. Isä oli pitänyt huolen, että mieheni oli alusta lähtien ollut enemmän kuin tervetullut perheeseemme ja taloomme.

En ehtinyt raivata ja siirtää puoliakaan omista tavaroistani tai edes vaatteistani lapsuudenkotini huoneen kaapeista uusiin koteihini, kun elämäni yllättäen särkyi ja joutui poikkeustilaan isän äkillisen kuoleman johdosta. Se oli niin äkillinen, että ensimmäinen ajatus joka mieleen tuli, oli etten ollut vielä valmis luopumaan lapsuudenkodistani, en siitä kaikesta mikä oli ollut minulle niin tärkeää ja rakasta. Ja minullahan oli kaikki tavaratkin vielä siellä omilla paikoillaan kaapeissa, mistä minä löytäisin nyt voimat niiden raivaamiseen, kun en ollut neljän omillaan asumani vuoden aikanakaan saanut sitä aikaiseksi tehdä.

Se että lapseni saavat leikkiä samalla pihalla kuin itse heidän ikäisenään, on ihana asia. Takana isän rakentama aita ja lamppu, nyt jo rikkinäinen, on myös isän aikojen perua. Etualan tulppaanit sentään olen istuttanut itse, mutta takapihalla nousee yhä lapsuuden aikoihini istutettuja tulppaaneja! 



Teimme siis mieheni kanssa varsinaisen paniikkiratkaisun, lunastimme sisaruksiltamme heidän osuutensa kuolinpesästä ja isän talosta. Niin siitä tuli meidän kotimme. Se oli aikamoista tyhjän päälle hyppäämistä, olimme lapseton pariskunta emmekä onnistuneet täyttämään puoleksikaan ison omakotitalon huoneita edes kahden koiramme avustuksella. Lisäksi jouduimme korviamme myöten velkoihin, sillä lunastettavaa oli paljon, viiden sisaruksen osuudet.

Talomme sijaitsee hyvällä paikalla Helsingissä, joten vaikka se oli sen ostaessamme täysin remonttikunnossa, jouduimme pulittamaan siitä pitkän ja vähintään markkina-arvon mukaisen pennin. Sisarusalennuksia emme todellakaan saaneet emmekä toisaalta edes odottaneetkaan, olin vain niin onnellinen suruni keskellä, ettei isän taloa tarvinnut myydä ulkopuolisille - vasta jälkikäteen on tullut mieleen alueen talokauppoja ja hintatasoja seuratessa, että maksoimme talosta todella anteliaan hinnan: tuskin saisimme edes samaa, jos nyt lähtisimme myymään.

Samaan hengenvetoon on todettava, että on aivan sama mikä talomme arvo on, sillä vakaa aikomuksemme on asua tässä talossa eikä lähteä sitä myymään. Muuta kuin aivan pakon edessä, jos sellainen tulee, tai sitten jos viimeinkin jonain päivänä saamme päätöksen aikaiseksi ja muutamme Italiaan...

Mutta sitä ihmettä ennen on elettävä sen tosiasian kanssa, että ostimme tarpeisiimme ja tuloihimme nähden ylihintaisen ja -kokoisen talon, sillä kuten elämässäni aina, taloudelliset syyt eivät ole ratkaisujeni takana. Onnekseni - tai onnettomuudekseni - miehenikin oli samaa mieltä, ja niin meistä kahdesta remonttitaidottomasta tumpelosta tuli omakotitaloasujia - minusta kaksikymmentäkuusi-, hänestä kolmekymmentäviisivuotiaana.


Myös pihakiveykset ovat isän laittamia. Mieheltäni ja minulta ei moiseen urakkaan löytyisikään taitoja.


Vuosien myötä olemme velkaantuneet talon takia entisestään, sillä siitä on pitänyt remontoida yhtä sun toista. Isoin on ollut kattoremontti sekä kaukolämmön jakelukeskuksen uusiminen, lisäksi päälle ovat tulleet pienemmät rempat kylpyhuoneessa ja erään vuosikymmeniä vanhan vesivahingon jäljiltä seinään jääneen kuivuneen homeläikän poistamiseksi. Kaikki muukin olisi remontoitava, kiirellisimpänä keittiö, mutta saa nähdä milloin pystymme sen tekemään, emme ainakaan nyt kotiäitivuosinani.

Nyt tulikin heti ensimmäiseksi lueteltua huonot puolet juurilleen muuttamisessa: talo on usein remontin tarpeessa mutta jos tilanne on kuten meillä eli talo sattuu sijaitsemaan Kehä ykkösen sisäpuolella hyvällä paikalla ja perillisiä on monta, siitä joutuu ostaessa kuitenkin pulittamaan todella pitkän pennin (päinvastaisessa tapauksessa eli jos on ainoa perijä tai jos talo on kohtuukuntoinen ja -hintainen, huonoja puolia ei niin paljon ole). Jos isän talo olisi sattunut sijaitsemaan jossakin karhunkorvessa, se olisi tullut paljon halvemmaksi, mutta olisimme asuneet siellä luultavasti ihan yhtä onnellisina.

Kuten mieheni motto kuuluu: koti on siellä missä ihmisen sydän on. Hän sanoo aina, että voisi asua missä tahansa maailmankolkassa, kunhan vain saisi asua kanssani (toivoisin kovasti, että osaisin olla yhtä vapaa kuin hän ja ajatella samaan tapaan enkä olla niin pirullisen kiintynyt kaikkeen mihin olen sattunut juureni kasvattamaan). Mieheni tapa ajatella asuinpaikastaan kertoo hänestä paljon, ja hänen rakkaudestaan. Ja tiedän olevani onnentyttö, että minulla on hänet, ja haluan pitää sen mielessäni ja muistaa aina.

Muistankin sen joka päivä kun herään uuteen päivään tässä talossa, keitän aamucappuccinon, laitan lapsille aamupalaa ja sitten puen heidät,  lähetän esikoisen pikku kävelymatkan päässä sijaitsevaan kouluun - siihen jota itsekin aikoinaan kävin -  ja päästän pienemmät aamu-ulkoilulle pihalle ja pystyn vahtimaan heidän leikkejään takapihalla keittiön ikkunasta juodessani kahvia.

Muistan sen kun matkustamme mitättömät kaksitoista minuuttia junalla keskustaan tai kun käyn juoksemassa pitkän sunnuntailenkin Keskuspuistossa tai Töölönlahden ympäri, kun ajan pikaisesti pyörällä Selloon ja käyn siellä ostoksilla, kun käytämme kaikkia Helsingin ja pääkaupunkiseudun kulttuuritarjonnan antimia ilman vaivalloisia ja aikaavieviä matkoja.

Muistan sen kun käymme takapihan jatkeena sijaisevassa leikkipuistossa tai muutaman askeleen päässä kotiportilta alkavassa lähimetsässä lasten kanssa retkellä, kun järjestelen paikkoja huoneissa, jotka muuttaessamme tuntuivat niin kolkoilta ja lukumääriltään liiallisilta mutta jotka nyt ovat täyttyneet äärimmilleen kaikesta elämästä ja leluista ja epäjärjestyksestä, sitä enemmän mitä enemmän lapsia on syntynyt. Olemme siis todella toteuttaneet termodynamiikan toista pääsääntöä elämässämme eli sitä, että epäjärjestyksen kokonaismäärä maailmankaikkeudessa kasvaa koko ajan, mutta elämä on järjestäynyt systeemi, joka kykenee vastustamaan taipumusta epäjärjestykseen ja lisääntymään - sillä ehdolla että epäjärjestys elollisen olennon ja hänen jälkeläistensä ympärillä samaan aikaan kasvaa hiukan enemmän kuin heidän olemassaolonsa mahdollistava järjestys!

Kotipihan kukkia.


Sotkuista, kasvaneesta epäjärjestyksestä ja lainoista huolimatta olemme talossamme onnellisia. Luulisin tosin, että olisimme sitä missä tahansa muuallakin - mieheni on oikeassa mottoineen, mutta monia hyviä puolia kodissamme kyllä on, siitä ei pääse mihinkään. Se on tilava, pohjaratkaisultaan hyvä, siinä on suojaisa piha vaikkei tontti oma olekaan vaan kaupungin vuokratontti. Ja sijainti, on se lopultakin ihan mainio. Vaikka jossakin vaiheessa talon arvoa nostava hyvä sijainti tuntuikin taakalta, on osoittautunut onnenpotkuksi, että isä halusi rakentaa juuri Kehä ykkösen sisäpuolelle. Sijanti on niin kätevä ja hyvä, ettei siitä enää oikein osaisi luopuakaan. Sitä isäkin ajatteli aikoinaan, että talon pitää olla lähellä keskustaa ja palveluja, jotta lapsilla olisi mahdollisuus käydä kouluja ja harrastaa kätevästi, niin hän usein kertoi minulle eläessään.

Ja vielä suurempi onnenpotku on, että elämääni on siunaantunut sellainen mies kuin mieheni on. Hän ei epäröi hetkeäkään antaa kaikkeansa vaimonsa ja perheensä hyväksi. Mitä vain, jotta sinä olet onnellinen, sen olen kuullut monta kertaa ja joka kerta ajattelen, että se on melkein liikaa rakkautta yhdelle ihmisille.



Niinpä me tulimme muuttaneeksi tähän taloonkin, lapsuudenkotiini. Olen asunut ylivoimaisesti suurimman osan elämästäni näissä huoneissa. Talo on ulkoapäin samanlainen kuin ennen, vain katto on ehompi, mutta sisällä on käynyt aika mullistus. Lapsuuteni aikainen 80-lukulainen hempeä vaaleanpunaista henkivä valkonahkasohvakalustus on enää muisto vain, samoin isän aikoinaan tekemän remontin jälkeinen hivenen modernimpi tyyli.

Kun isä kuoli ja muutimme taloon, halusin päästä eroon kaikesta vanhasta ja tuoda tilalle omat tavaramme, sillä niin ihanaa kuin olikin voida muuttaa taloon, kaikki sen sisällä muistutti liian kipeästi isästä. Ja vähintä mitä miehelleni saatoin tehdä, oli antaa hänelle mahdollisuus aloittaa uuteen kotiin muuttaminen puhtaalta pöydältä, tehdä siitä yhteinen kotimme, ei isäni mausoleumi.

Vietimme viikkokausia raivaten lapsuudenkotiani. Kannoimme autoon ja peräkärryyn lasti toisensa jälkeen huonekaluja, vaatteita, kirjoja, elektroniikkaa, koriste-esineitä, mattoja, peittoja, muistoja, kaiken sen mikä ei ollut kelvannut sisaruksilleni irtaimistonjaossa.

Sitten ajoimme Sorttiasemalla ja heitimme kaiken suuriin roskasäiliöhin, kannoin tavaran toisensa perään ja pudotin pois, itkin ja kannoin, itkin ja pudotin, itkin ja jätin jäähyväisiä. Vaatteeni repeytyivät ja likaantuivat kun niihin osui tuolinjalka, öljyä valuttava maalipurkki tai matkaradion rikkoontunut pohja, mutta en välittänyt siitä. Tiesin että jos olisin pysähtynyt, olisin jäänyt niille sijoilleni enkä jaksanut enää jatkaa. Näin jokaisessa tavarassa jotakin tuttua, jonkun muiston, jonkun hetken menneestä elämästä ja isästä, ja se kaikki teki niin kipeää etten voinut muuta kuin vimmaisesti jatkaa raivaamista.



Nyt olemme asuneet talossa mieheni kanssa yhdessä jo kohta kaksitoista vuotta, joista yhdeksän epäjärjestystä ympärillämme lisäävää pikkulapsiaikaa. Pallottelemme säännöllisesti ajatusta Italiaan muutosta, mutta toistaiseksi se on jäänyt aikeeksi tai pelkäksi puheeksi. Olemme tyytyväisiä Suomessa asumiseen, ja jos Suomessa asumme niin luonteva paikkamme on juuri tässä. Lapset ovat juurtuneet tähän taloon (toivottavasti eivät yhtä tiukasti kuin äitinsä kuitenkaan) ja heillä on kaveripiirinsä naapurustossa, eikä ihan pienestä syystä olisi mielekästä lähteä niitä repimään paikoiltaan.

Enkä sitä paitsi ole ollenkaan ainoa juurilleni palaaja eli lapsuudenkotiinsa muuttaja tällä alueella. Vuosien myötä heitä on tullut esiin yhä enemmän, kun sukupolvet alkavat seurata toisiaan. Varmaankin lapsuudenkotiin paluuta tapahtuu kaikkialla, ehkä joillakin alueilla enemmän kuin toisilla, mutta silti sitä löytyy ripaus varmaan melkein kaikista: kaipuuta juurille, sinne mistä on tullut ja missä pienenä tyttönä tai poikana on ollut onnellinen ja jossa asuvat hyvät muistot rakkaista ihmisistä ja onnellisista - tai ainakin ajan sellaisiksi kultaamista -  ajoista.

Siihen päälle on hyvä rakentaa omaa, hyvää ja toivottavasti myös onnellista elämää. Kotimännyn tai -koivun alle.

PAROLA DEL GIORNO: le radici = juuret Tornare a vivere in una casa dove uno ha trascorso la propria infanzia è come tornare alle radici. =
Paluu asumaan taloon jossa on viettänyt lapsuutensa on kuin juurilleen palaamista.

2 kommenttia:

  1. Ihana tarina, vaikka siis myös hieman surullinen. Mutta olette löytäneet oman paikkanne :) itse muutin pois kotoa heti lukion jälkeen enkä osaisi kuvitella enää asuvani lapsuudenkodissani. Ihana siellä on tietysti käydä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, oma paikka on ainakin löytynyt, vaikka sitten tällä tavalla! Ja oi, minustakin olisi ihanaa voida vain käydä lapsuudenkodissa kylässä, mielelläni näkisin vanhempani siellä vielä asumassa ja itseni vieraana. Mutta asiat ovat menneet näin ja hyvä niin... =)

      Poista