Äitiydessä epäonnistumisen hetkiä ja rakkauden äärimmäinen testi

Minä ja rakkaat, ärsyttävät lapseni saman varjon alla.
Miten hartaasti sitä toivoisikaan voivansa olla täydellinen äiti. Tai edes lähelle sitä. Mutta tämä haave liukuu sitä kauemmas, mitä kiihkeämmin sitä tavoittelee.

Sehän tiedetään, täydellisiä äitejä ei ole. On vain epätäydellisiä äitejä, jotka rakkauden avulla yrittävät kutoa umpeen niitä pieniä, suurempia ja jopa valtavia reikiä, joita heidän äitiydensä täydellisyydessä aukeilee.

Eilen näitä reikiä repeili oman äitiyteni täydellisyyteen oikein olan takaa. Iltamme kului nimittäin lääkäriasema Mehiläisessä - ja olen varma että sen henkilökunta pitelee vieläkin korviaan käyntimme jäljiltä. Niin, aikomus oli siis käydä otattamassa nielunäytteet kahdelta vanhimmalta, kätevästi yksityislääkärillä jossa asian piti hoitua tuossa tuokiossa ilman jonotuksia ja pöpöisiä odotushuoneita (ks edellinen postaus).

Niin varmaan.

Nielunäytteen ottaminen viisivuotiaalta osoittautui ylivoimaiseksi ponnistukseksi:




Potilas ei suostunut aukaisemaan suutaan, ei sitten millään! Ei auttanut, että olimme keskustelleet näytteenotosta ja sen yksityiskohdista etukäteen pitkät tovit, olin yrittänyt kuvailla tilanteen niin tarkasti kuin mahdollista. Poikani tuntien tiesin, ettei tilanne tulisi olemaan hänelle helppo, sillä monet muutkin uudet asiat jännittävät häntä kovin.

Olimme sopineet, että onnistuneesta näytteenotosta saa palkinnoksi karkkia ja pillimehun (sitä kuuluisaa lahjontaa, jota lasten kasvatuksessa ei saisi asiantuntijoiden mukaan koskaan käyttää). Lopulta epätoivoissani lupasin hänelle myös jäätelöä, elokuvakäynnin ja uuden pikkuauton, joita hän rakastaa.

Ei auttanut. Ei lahjonta, ei suostuttelu, maannittelu eikä lopulta hermostumisen myötä pintaan kohonnut älytön uhkailukaan, tuo toinen kasvatusasioiden kielletyllä listalla oleva keino (jos et nyt avaa suutasi, et saa mitään, muista se!) Ja mitä suuremmaksi hänen pelkonsa näytteenottoa vastaan kasvoi, sitä kovaäänisemmäksi kävi myös itku ja valitus.

Lopulta meidän oli poistuttava näytteenottohuoneesta käytävän puolelle. Miettimään hetkeksi, kuten kärsivällinen mutta sisimmässään taatusti silmiään pyörittelevä hoitaja sanoi. Minä ainakin olisi pyöritellyt, ehkä avoimestikin, mikä rasittava ja huonosti kasvatettu kakara.

Luonto tunnetusti rauhoittaa.
Kun tarkemmin mietin, metsäretkilla lapset eivät
 koskaan kiukkua enkä itsekään hermoile.
Tässä ollaan mökkitontilla metsän siimeksessä.

Mutta poika ei olisi halunnut poistua huoneesta, vaan tarrautui potilastuoliin ja sitten ovenkarmiin kaksin käsin niin, että minun oli lopulta raahattava hänet ulos huoneesta väkisin.  Lupaukset kaikista ihanista palkinnoista kangastelivat hänen mielessään niin vastustamattomasti, ettei hän millään olisi halunnut antaa periksi pelolleen ja jättää näytettä ottamatta. Hän teki töitä koko ajan sisällään, sen näki selvästi. Hän olisi halunnut uskaltaa koko pienen lapsenkehonsa ja -mielensä pohjasta, mutta ei vaan onnistunut. Ja sitten lopulta se kaikki oli hänelle liikaa, ja hän menetti täysin tunteidensa hallinnan. Niin käy helposti pienille lapsille, joskus isommillekin, tiedän sen mutta sillä hetkellä sitä oli vaikea pitää mielessä. Ainoat tunteet jotka minulla puskivat pintaan olivat suuttumus, hermostus ja kiukku.

Rauhoituimme käytävässä hetken ja puhuimme tilanteesta, näytteen oton tärkeydestä ja helppoudesta (kestää vain sekunnin, ei satu, siskokin sen tuosta vaan pystyi tekemään), pienistä bakteereista jotka ehkä kasvoivat hänen kurkussaan ja olisi tärkeää tietää, oliko niitä siellä, jotta ne voitaisiin tarvittaessa häätää pois, vähän niinkuin hammasharja häätää suubakteerit.

Poika rauhoittui, hänen aivonsa raksuttivat niin että sen oli kuulla, ja sillä hetkellä olin valmis lupaamaan hänelle vaikka kuun taivaalta, jos näytteenotto vain onnistuisi. Melkein lupasinkin hänen näkökulmastaan, nimittäin sen että hän saisi valita kaupan leluosastolta ihan minkä lelun tahansa. Lisäksi lupasin leikkiä hänen kanssaan vaikka koko seuraavan päivän sillä lelulla.

Kyllä, nyt minä voin sen tehdä. Ooh, halleluja! Otimme siis uudelleen vuoronumeron ja odottelimme. Tässä vaiheessa lääkärikäyntiin oli kulunut yhteensä 50 minuuttia.

Sitten tuli vuoromme ja istuimme tuoliin. Poika avasi suunsa reippaasti ja kaikki se oli melkein liian hyvää ollakseen totta.

Ja niin se olikin.

Teimme hoitajan kanssa vihoviimeisen virheen: unohdimme, että mitä tahansa tutkimusta lääkäri tai hoitaja lapselle tekeekin, jonkun on pidettävä lapsen kädet liikkumattomina. Näytteenottopuikko oli jo hänen kitalaessaan, puuttui enää puoli sekuntia ja senttiä, kun hänelle yhtäkkiä iski se sama pelko ja paniikki. Tikku tuntui kai niin ikävältä, hänelle tuli hetkellinen pakokauhu, ja hän alkoi holtittomasti huitoa käsillään ja hakata hoitajaa.

Se siitä sitten. Toistui taas sama kuvio kuin aiemmin, eli pienen ja turhan suostutteluyrityksen jälkeen poistuminen huoneesta huutavan lapsen kanssa, tällä kertaa lopullisesti, lasta väkisin raahaten. Haluan kuitenkin sen lelun! Lapsi ulvoi koko matkan käytävillä laboratoriosta lääkärin vastaanottohuoneeseen ja yritti väkipakolla saada minua pysähtymään ja palaamaan laboratorioon, jossa hän uskoi voivansa loputtomiin odottaa, että rohkeus näytteenottoon palaisi.

Olin niin täynnä suuttumusta että tiesin olevan parempi, jos en päästäisi sillä hetkellä sanaakaan. Ja kuitenkin päästin. Tarpeettoman vihaisesti painotin, ettei mitään leluja tipu, ei karkkia, ei jäätelöä, ei leikkiä ei elokuvia. Kaikki kiva on peruttu, koska sinä heittäydyit niin hankalaksi.

Ja tietysti kehonkieleni oli vielä uhkaavampi. Olin kireä ja vihainen, suuni oli viivana ja vain vaivoin pystyin peittelemään suoranaista inhoa, jota sillä hetkellä tunsin lastani kohtaan. Minustako hän on syntynyt, tuollainen hemmoteltu kiukuttelija ja hankala tapaus? Unohdin täysin sillä hetkellä ajatella, että hän on vasta viisivuotias, hänen aivonsa eivät ole vielä kehittyneet käsittelemään tällaisiä kuohuvia ristiriitatilanteita, hän ei hallitse pelkojaan eikä reaktioitaan yhtä hyvin kuin aikuiset.

Tiesin että minun olisi tullut sulkea hänet syliini, lohduttaa häntä hänen tunnekuohussaan ja pettymyksessään (sillä pettynyt hän oli, koko tilanteeseen sekä ehkä ennen kaikkea itseensä, kun ei uskaltanut), vakuuttaa että kaikki on hyvin ja on ymmärrettävää, että häntä niin pelotti ettei näyte onnistunut. Maailma ei tähän kaadu, ei ole hätää.

Mutta en tehnyt sitä, sillä olin niin täynnä kiukkuani. En lohduttanut vaan häpesin huutavaa lastani ja ajattelin hänestä kaikenlaista pahaa.

Mikä musta hetki äitiydessäni. Valtava, valtava reikä jo valmiiksi repaleiseen äitiyden täydellisyyden harhaan. Täydellinen epäonnistuminen. Olenko epäonnistunut kasvattajana näin pahasti, epäonnistunko aina vaan uudelleen näissä tilanteissa, kun en saa lasta toimimaan niin kuin haluaisin hänen toimivan tai hänen terveytensä vuoksi olisi toimittava? Näinkö vaikeaa se aina on hyväksyä, että hänellä on oma tahto? Niin hankalia tilanteita kuin se välillä aiheuttaakin, minun pitäisi kuitenkin kyetä sitä kunnioittamaan.







Lopulta aloin tietysti syyttää itseäni. Minähän olen hänen äitinsä, minun pitäisi osata hoitaa tällaiset tilanteet paremmin, kyetä luomaan hänelle tarpeeksi turvallisuutta ja luottamusta, että hän uskaltaisi avata suunsa näytetikkua varten. Suutuin itselleni etten osannut pitää häntä sylissä vähän paremmin, vakuutella häntä paremmin, olla se jämäkkä mutta lempeä auktoriteetti jollainen pitäisi olla.

Sillä niinhän se on, tai niin ainakin sanotaan, että mikä tahansa ongelma lapsen käytöksessä on, se on aina vanhempien, ei lapsen vika. Vähän sama kuin koirien kasvatuksessa; ei ole ongelmakoiria, vaan ongelmaomistajia. Vanhempi epäonnistuu, ei lapsi.

Koen samanlaista epäonnistumisen tunnetta joka kerta kun hermostun lapsiini ja huudan heille. Jossakin vaiheessa koin, että koska hermostumisia tuli niin paljon, minun oli löydettävä niille jokin yhteinen selittävä tekijä, jotta voisin paremmin taistella niitä vastaan. Miksi hermoni menivät niin täydellisesti joissakin tilanteissa (no joo, väsymys ja stressi voi sitä osittain selittää, mutta en tyytynyt siihen, olisi liian helppoa kuitata asia vain väsymyksellä)?



Ja kuten aina kun oikein pohtii ja on itselleen rehellinen, niin vastauksia alkoi löytyä. Montakin. Suurimpana yksittäisenä syynä tajusin, että hermostun kaikkein eniten lapsiini silloin, kun näen heissä omia kielteisiä piirteitäni.

Niin se on. Minun on vaikea kestää, kun näen heissä hemmotellun lapsen käytöstä (minua haukuttiin koko lapsuuteni lellipennuksi ja kuulen siitä vieläkin ja mikä pahinta, se oli ihan totta). Minun on vaikea kestää, kun heissä ilmenee vaikeutta hyväksyä, että asiat eivät mene niin kuin he haluavat (oma musta pisteeni). Minun on vaikea kestää, kun näen heissä ylitunteellisuutta, liiallista miellyttämisenhalua muiden ihmisten suhteen, heikkoutta tai merkkejä huonosta itsetunnosta (joista olen kärsinyt koko elämäni).

Mutta nyt kun asia on tunnistettu, on edes vähän helpompaa. En toki hermostu heille kaikista noista äsken luetelluista asioista, ne vain ovat minulle hankalia, mutta esimerkiksi ns. turhan kiukuttelun ja mankumisen takia silmissäni helposti mustenee, sillä yhdistän ne heti mielikuvaan hemmotellusta lapsesta. Ja hermostun toki edelleen liian usein (kuten eilen), mutta on ihanaa kun tiedostaa, miksi niin käy. Se on jo askel parempaan suuntaan.

Toinen selitys hermostumisille on ollut tyytymättömyys omaan tilanteeseen. Se miten tyytyväinen on omaan elämäänsä kokonaisuudessaan, on suoraan verrannollinen jaksamiseen lasten kanssa. Elämässäni oli vaihe, jolloin olin hukassa ammatillisen minäni kanssa, urasuunnitelmani olivat olemattomat, ulkomaailman painostus henki niskassa ja näin kovin kielteisenä sen, että elämässäni oli "vain" lastenhoito. Silloin hermostuskynnykseni oli erityisen matalalla.

Mutta heti kun tein itselleni selväksi, mitä elämältäni haluan ja mikä on minulle tärkeää, asia muuttui dramaattisesti. Paalutin itselleni henkisen muurin ympäröivän maailman painostuksia, odotuksia ja ihanteita vastaan ja muistutin itselleni, että olen kirjoittajasielu, kotiäiti ja tiettyjen perinteisten arvojen kannattaja, kaikkia näitä sekaisin ja yhtä paljon. Elän kirjoittamalla ja teen sitä jatkuvasti,  riippumatta saanko siitä rahaa vain en. Ja lapset ovat minulle elämän tärkein asia, erittäin konkreettisesti. Ja se riittää. Tällä hetkellä se riittää, eikä muuta tarvitakaan, sillä lapset ovat pieniä juuri nyt, eivät enää myöhemmin. Sitten kun he kasvavat, on aika ajatella asioita uudelleen. Jos silloin onnistun luomaan itselleni uran, niin hyvä. Jos en, niin sitten olen köyhä loppuelämäni. Mutta molemmissa tapauksissa - olen varma etten kuolinvuoteellani kadu valintojani.


Eilen poistuimme lääkäriasemalta lopulta puolentoista tunnin jälkeen - ei siis mikään ihan lyhyt pyrähdys sekään! Uuden lastensairaalan päivystyksessä vietimme toissapäivänä kaksi tuntia, ja melkein siihen ylsimme yksityiselläkin, kun mukaan otettiin apteekkikäynti reseptijonoineen.

Poika nimittäin sai syödäkseen antibioottikuurin varmuuden vuoksi. Oireet ja kurkun tilanne viittasivat niin vahvasti angiinaan, vaikka lopullista varmuutta siihen ei koskaan saatukaan. Nyt mieltäni kiusaa ajatus mahdollisesta turhasta antibioottikuurista, mutta luotan lääkärin sanaan, että on pienempi paha syödä turha kuuri kuin jättää mahdollinen angiina hoitamatta.

Tällä kertaa saimme niin hyvänmakuista antibioottia, ettei paremmasta väliä! Maku on tuttifrutti-mansikka-banaani-persikka ja oliko vielä jotain, en muista. Kuopuksenkin kamalanmakuinen V-Pen -lääke vaihdettiin siihen, ja johan on lääkkeenotto onnistunut jouhevasti. Pojat suorastaan odottavat karkkilääkkeen saamista kuin kaksi pientä linnunpoikaa suut ammollaan.

Äiti, ei haittaa vaikka minulta jäi karkkijäätelöpalkinnot saamatta, kun sain näin hyvänmakuista lääkettä, keskimmäinen aamulla ilmoitti. Argh, tässä hänen logiikassaan on jotain niin perusteellisesti pielessä, ettei sille voinut kuin hymyillä. Ja rutistaa poikaa oikein kunnolla. Kuinka rakas ja ihana hän onkaan, minun lapseni. Ja vaikka hän saakin minut tuntemaan välillä itseni maailman huonoimmaksi ja epäonnistuneimmaksi äidiksi, tiedän ettei se ole hänen vikansa. Äidit ovat epätäydellisiä ihan vain omaa syytään, mutta kunhan vain viimeinkin ymmärtäisimme, ettei meiltä täydellisyyttä kukaan odotakaan, eivät ainakaan omat lapsemme.

He odottavat vain, että rakastamme heitä, silloinkin, kun he heittäytyvät hankaliksi ja koettelevat pahiten hermojamme. Rakkauttamme he siinä vain testaavat, sitä joka on heille elinehto ja kaiken edellytys. Se on rakkauden äärimmäinen testi. Ketään muuta ihmistä emme katsoisi elämässämme, jos hän kohtelisi meitä kuten lapsemme usein kohtelevat. Mutta lapsiltamme otamme vastaan kaiken, välillä hermostuen ja romahduspisteessä, mutta otamme silti.

Potkin, huudan ja raivoan, katso äiti, näet minussa kaikki omat huonot puolesi joita olet aina inhonnut,  olen kuuro järkipuheelle ja sokea tosiasioille, koettelen kärsivällisyyttäsi kaikin tavoin ja kohtelen sinua ärsyttävästi itsestäänselvyytenä ja kaikkien tummimpien tunteideni roska-astiana. Rakastathan minua silti?



PAROLA DEL GIORNO: essere madre = olla siti Essere madre è un compito meravigliosamente difficile ma anche infinitivamente meraviglioso. = Äitinä olo on ihmeellisen vaikea mutta myös loputtoman ihana tehtävä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Mistä tulit, punarinta, mitä viestiä tuot, kenen sielua kannat?

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin

Jäätelökesää ja lisäaineongelmia