maanantai 15. huhtikuuta 2019

Riittääkö rakkauteni ja aikani kaikille lapsilleni?

Elokuvissa kahdestaan keskimmäisen kanssa.  
Molemmilla kerroilla kun perheeseen on syntynyt vauva esikoisen jälkeen, olen löytänyt itseni samojen pelkojen äärestä: Muuttuuko esikoisen ja keskimmäisen elämä liikaa, rikkoutuvatko tutut ja tärkeät rutiinit vauvan myötä? Riittääkö aikani enää isommalle? Ja sitten: miksi ihmeessä olen halunnut uuden vauvan, kun minulla on jo tämä yksi tai nämä kaksi ihanaa, maailman ihanimmat, omat pienet rakkaani?

Pilaako vauva itkuillaan ja tarpeillaan hyvin muototuneen elämämme? Ja kysymyksistä ehkä suurimpana: riittääkö rakkauteni vielä vauvalle, kun olemassaolevaa lastani tai lapsiani rakastan jo niin paljon? Tähän minulla on muka ollut selvä vastaus: ei voi riittää. Erityisesti keskimmäistä odottaessa tämä tunne oli voimakas. En voi mitenkään rakastaa uutta vauvaa niin paljon, kuin jo olemassaolevaa lastani. Se tuntui ihan mahdottomalta.

Nämä ovat olleet suuria ja todellisia pelkoja raskausaikoina, olen pohtinut niitä ihan tosissani. Kun keskimmäinen sitten syntyi, tapahtui jotain ihmeellistä:




pelot pyyhkiytyivät pois saman tien. En enää oikeastaan muistanut kunnolla, mitä olin pelännyt ja miksi, mutta yhtä kaikki se oli nyt turhaa.

Huomasin, että rakkaus kaksinkertaistuu ongelmitta. Kuopusta odottaessa minulla oli jo sen verran kokemusta, että osasin asettaa pelot oikeisiin mittasuhteisiin. Pelkäsin yhä kaikkia noita asioita, mutta  uskoin ja toivoin, että tapahtuisi sama kuin keskimmäisen synnyttyä.

Ja niin tapahtuikin. Rakkaus myös kolminkertaistui vaivatta. Kuten keskimmäisenkään syntymän jälkeen, en nytkään katunut haluani saada lisää lapsia, en enää huolehtinut rutiinien rikkoutumisesta tai vauvan liiallisesta negatiivisesta vaikutuksesta muiden lasten arkeen.

Rakkaus vauvaa kohtaa vei kaikki ne huolet mennessään, niillä ei kerta kaikkiaan ollut enää merkitystä. Tulisi mitä tulisi, vauva oli osa perhettämme eikä millään muulla tavalla voisi ollakaan: hän oli se pala, joka perheestämme oli puuttunut.

Sitten oli tietysti vielä se, ettei kumpikaan vauvoista muuttanut arkea sanottavasti. Meidän perheen kohdalla on erittäin totta se mitä sanotaan, eli että eskoinen raivaa tien kaikessa, mullistaa vanhempien elämän ja ohjaa virrat ja purot uusille urille, ja seuraavat lapset mukautuvat siihen, mitä esikoinen on luonut.

Vauvat eivät valvottaneet, eivät juuri edes itkeneet yöllä, erityisesti kuopus ei tainnut tehdä sitä kertaakaan koko vauvavuonnaan. Kyllä, tämä on ihan totta, pidin asiasta lukua ja oikein odotin, milloin tapahtuu ensimmäistä kertaa se, että vauva huutaa yöllä ja herättää koko muun perheen.

Sitä sain odottaa siihen asti, kun hän 15 kuukauden iässä sairastui korvatulehdukseen. Kyllä hän tietysti öisin söi yli puolentoista vuoden ikään asti, mutta niihin ei liittynyt itkua. Kun hänelle tuli nälkä, hän alkoi tuhista ja liikehtiä ja havahduin hereille jo siihen, sillä hän nukkuu vieressäni parisängyn sivuvaunussa. Sitten hän ruokaili ja nukahti uudestaan.

Ajattelen yhä lämmöllä ja kaiholla kuopukseni vauvavuotta. Se oli niin ihmeellinen, että välillä mietin, olenko uneksinut kaiken ja luonut omat epätodelliset valemuistoni. Jospa hän oikeasti itkikin ja valvotti perhettä, mutta olen kieltäytynyt ottamasta niitä muistoikseni ja luonut oman, ihanteideni mukaisen vauvavuoden?

Ei se tietenkään niin ole, hän vain oli niin poikkeuksellisen hyväntuulinen vauva. Vähän samaan tapaan kuin isoveljensä, joka hänkään ei ole koskaan itkeskellyt öisin eikä herättänyt muuta perhettä. Mieheni ei ole edelleenkään, kolmen lapsen ja yhdeksän lapsiperhevuoden jälkeen, nukkunut kertaakaan huonosti yötään lasten takia, vaikka joka kerta kaverit ja kollegat ovat varoitelleet ennen vauvan syntymää: nyt teillä sitten alkaa se valvominen!

Minä tietysti olen välillä joutunut heräilemään imetysten ja sairastelujen takia, jolloin lapset aina ovat kääntyneet puoleeni yöllä. Mutta ne yöt ovat harvassa, jolloin nukkuminen on jäänyt todella huonoksi tai vähäiseksi lasten takia.

Erityisesti kuopus sujahti perheen arkeen kuin huomaamatta, hän syntyi valmiisiin päivärutiineihin ja valmiiksi muotoutuneeseen arkielämään, eikä ole raukka oikein missään päässyt sanelemaan asioita. Kulkenut vain muiden mukana ilman että häneltä on koskaan kysytty, eikä ole ymmärtänyt ruveta protestoimaankaan. Olisihan häntä pakko ollut kuunnella, jos hän olisi järjestänyt itkukohtauksen kun kesken unien oli lähdettävä viemään isosiskoa esikouluun tai ruoka-aika joskus on jäänyt väliin ja kuittaantunut välipaloilla, kun ollaan suhattu jossakin menossa.

Sellaisia ne kolmannet lapset usein ovat, helppoja ja mukautuvaisia, heidän on vähän kuin pakko olla. Koko perhe ei voi alkaa muuttaa arkeaan hänen takiaan, ei vaan voi.

Kaikesta tästä siirappisesta harmoniasta ja ääk, ehkä liiankin täydellisen kuuloisista vauva-ajoista huolimatta, en ole ihan täysin päässyt eroon ajatuksestani, että vauva veisi jotakin pois olemassaolevilta lapsilta. Sillä kyllä hän vie, siitä vaan ei pääse mihinkään. Vauva ottaa väkisin heiltä jotakin, jos ei muuta niin äidin aikaa ja huomiota. Jotkut kivat jutut jäävät varmasti väliin vauvan takia, viimeistään silloin jos vauva sattuu sairastumaan juuri kun pitäisi lähteä jonnekin mukavaan paikkaan.

Vauva muuttaa perheen dynamiikkaa, hyvään suuntaan totta kai, mutta onpahan siinä myös yksi uusi jäsen, jonka kanssa kaikki on jaettava. Kasvaessaan vauva alkaa kiinnostua samoista leluista, ehkä rikkookin jonkun kun ei vielä muuta osaa, ja pakastimesta löytyvä jäätelölitran loppu on jaettava nyt useampaan osaan kuin ennen. Tulee riitoja, tulee tunteita että mitä tuokin on tänne syntynyt, mokoma vauva, menisi sinne mistä on tullutkin!

Joskus tunnen hellyyttä isompia lapsiani kohtaan siksi(kin), että ajattelen sitä mitä he ovat joutuneet käymään läpi vauvan syntymän myötä. Äiti on lähtenyt sairaalaan ja sitten ollaan menty katsomaan, kun hän siellä istuu sängyllä vauva vierellään (sylissä vauvaa ei muuten ikinä kannata pitää sillä hetkellä, kun isommat lapset tulevat ensimmäistä kertaa katsomaan, se alleviivaa liikaa sitä että nyt äidin syli on nyt täynnä).

Eikä äiti ole tullut yöksi kotiin vaan jäänyt sen uuden vauvan kanssa sairaalaan. Keskimmäisellemme tämä oli erittäin kova paikka. Hän oli 2v 8 kk kun pikkuveli syntyi, ja se hetki kun heidän täytyi lähteä illalla sairaalasta kotiin oli raastava. Hän huusi kurkku suorana äitiä, tarrautui jalkoihini, äidin on tultava kotiin.

Jotenkin saimme hänet autoon, ja äiti-itku oli jatkunut koko matkan kotiin asti, kunnes hän oli viimein nukahtanut. En voi ajatella tuota hetkeä ilman, että sydämeni on musertua. Kuinka hylätyksi hänen täytyikään tuntea sillä hetkellä itsensä, kuinka korvatuksi ja syrjään siirretyksi. Ensitutustuminen vauvaan ja uuteen tilanteeseen ei siis mennyt kuin strömsöössä, ja olen monta kertaa soimannut itseäni siitä, ettemme hoitaneet sairaalastalähtötilannetta paremmin.

Joskus jopa mietin, onko hän tuon hetken aiheuttaman trauman takia nyt niin kiinni minussa. Kerhokokeilukin jäi, koska hän sanoo haluavansa olla aina vaan äitin kanssa kotona. Luulen, että hän ei halunnut enää mennä kerhoon suureksi osaksi siksi, ettei hän kestänyt ajatusta että olin vauvan kanssa kahdestaan kotona sillä aikaa ja teimme kaikkea kivaa yhdessä, niin kuin hän itse asian ilmaisi. Ei auttanut, vaikka kerroin että kerhoaikaan vauva nukkuu aina päiväunia ja minä en tehnyt kerrassaan mitään kivaa, luin tai kirjoitin tai nukuin tai jotain muuta yhtä tylsää.

Siitä olin onnellinen, ettei vauva todella muuttanut arjessamme juuri mitään, eikä keskimmäisen tarvinnut sitä kautta enää lisää tuntea omia tunteitaan ja toiveitaan poljettavan. Vauva solahti elämään mutkattomasti, ja varsinkin aluksi kun hän nukkui suurimman osan ajasta, tuntui ettei elämässämme ollut muuttunut oikeastaan mikään.

Nykyisinkin päivät menevät kotona kolmistaan oikein mukavasti. Pikkuveljestä on kasvanut leikkikaveri, ja teemme kaikki kolme kaikkea kivaa yhdessä. Eikä siinä mitään, tiedän että viimeistään esikouluikä tulee päättämään nämä ajat ja olen siitä jo valmiiksi hiukan haikea.

Mutta siitä pidän huolen, että säännöllisin väliajoin hemmottelen niin esikoista kuin keskimmäistä kahdenkeskisellä ajalla äidin kanssa. Tiedän että he kaipaavat sitä ja nauttivat siitä. Tytön kanssa esimerkiksi käymme lenkillä tai "tyttöjen päivää" viettämässä kaupungilla, keskimmäisen kanssa menemme pyöräilemään tai vaikka elokuviin, kuten viime viikonloppuna.

Kävimme katsomassa ihanan luontoelokuvan Luontosinfonia. Se on Metsän tarina ja Järven tarina - elokuvien tekijätiimin uusin elokuva, ja yhtä vaikuttava kuin edeltäjänsä. Järven tarinan kävimme muuten katsomassa vuonna 2016 esikoisen kanssa, juuri samassa tarkoituksessa kuin nyt keskimmäisen kanssa eli kahdenkeskisen ajan viettämiseksi!

Ennen elokuvaa kävimme Pizzariumissa lounaalla. Lähes yhtä hyvää pizza al taglioa Helsingissä kuin Roomassa, mikä ylellisyys! 

Luontosinfoniassa ei puhuta lainkaan vaan taustalla on luonnon ääniä ja sinfoniamusiikkia. Lopputulos on äärimmäisen rauhoittava, lähes meditatiivinen. Isolla valkokankaalla eteen vyöryvät maisemat, eläimet ja veden virtaukset aiheuttivat jotakin, jota meidän kaikkien olisi hyvä välillä kokea: täydellistä rauhoittumista.

Epäröin hiukan, kun elokuva alkoi. Välillä musiikki oli hyvin hiljaisella tai puuttui kokonaan, niin että popcorninkin olisi kuullut tippuvan elokuvateatterin lattialle. Mitä tein täällä neljävuotiaan pojanviikarin kanssa? Pysyisikö hän hiljaa sen 1h 15 min, joka on elokuvan kesto? Samalla penkkirivillä istunut Fjällraven-henkinen pariskunta oli jo siirtynyt teatterin etuosaan tyhjille paikoille vähän sen jälkeen, kun olimme saapuneet ja alkaneet rapistella karkkipussia. Olisivatko he oikeassa, tämän tenavan vieressä ei elokuvaan keskittymisestä tulisi mitään?

Eivät he olleet. Poika jaksoi katsoa hienosti elokuvan alusta loppuun. Tietysti hän vähän väliä kyseli ja kommentoi niin kuin lapset aina tekevät, mutta ihailtavasti muisti pitää äänen kuiskauksena ja supattaa korvaani. Pari kertaa hän ei tosin voinut itselleen mitään, vaan hihkaisi vähän kovempaan ääneen jonkun ihanan elämyksen äärellä. Kuten esimerkiksi silloin, kun tunnisti lähikuvassa kuoriutuvan ötökän sudenkorennoksi (paljon aikaisemmin kuin minä olisin tunnistanut, muuten), tai kun kuvassa näkyi joku tuttu lintulaji kuten peippo tai joutsen.

Joku saattoi tietysti sitäkin paheksua, mutta se jääköön hänen ongelmakseen. Minusta jos jollekin niin lapsille tulisi näyttää tällaisia elokuvia. Nykyaikana elokuvat ovat yleensä melkein pelkkää räiskettä ja hengästyttävää vipellystä, joka on kaukana rauhallisuudesta. Oma lapseni selvästi nautti elokuvaelämyksestä, tuolillaan välillä heiluen ja kiemurrellen, mutta loppua kohden yhä tiiviimmin penkissä istuen. Sitten hän alkoi haukotella. Eikä ihme, luonto äänineen ja lähes taivaallinen sinfoniamusiikki Johanna Kurkelan vokaalilauluineen oli jotakin niin rentouttavaa, että itsekin tunsin suloisen väsymyksen alkavan painaa.



Elokuvateatterissa. 
Vaikka kyllä elokuvassa tapahtuikin. Kuoriutui kaloja ja sammakoita, laulujoutsenet laskeutuivat majesteellisesti veteen, hirvet uivat veden poikki, linnut hypähtelivät oksilla ja piilottivat käpyjä oksankoloihin, karhujakin nähtiin. Henkeäsalpaavin kohta oli vaikuttava ukkosmyrsky salamoineen ja jyrinöineen, jotka saivat penkit tärisemään. Se oli vähän pelottava kohta, poika totesi elokuvan päätyttyä. Mutta kaikki muu oli kuulemma kivaa.

Itse pidin erityisesti elokuvan maisemakohtauksista, järvimaiseman, korkealle kohoavan metsän tai vesiputouksen kuvauksesta. Yhdessä taustamusiikin kanssa ne nostivat palan kurkkuun, siinä oli jotain niin kaunista ja kadotettua, ihmisen toiminnan takia vaakalaudalla olevaa puhtautta, koskemattoman luonnon läheisyyttä jota nurinkurisesti koimme elokuvateatterin hämärässä.

Kotona poika halusi heti leikkiä myrskyä, kaikki muovipuut piti laittaa lattialle riviin ja sitten tuuli pyyhkäisi ne kaikki nurin. Sitä leikkiä on leikitty vielä tänäkin aamuna. Yhdessä pikkuveljen ja äidin kanssa. Jos ja toivottavasti kun Marko Röhr ohjaa vielä yhden luontoelokuvan joukon jatkoksi, ehkäpä sinne suuntaan sitten kuopuksen kanssa.

Vaikka hänen ei tarvitsekaan luovuttaa paikkaansa pienimpänä ja jakaa äidin huomiota vauvan kanssa, on hänkin silti kahdenkeskisen aikansa äidin kanssa ansainnut.

PAROLA DEL GIORNO: andare al cinema = mennä elokuviin
Andare al cinema a vedere un documentario sulla natura con un bambino di quattro anni è possibile; l`ho fatto io sabato con mio figlio, e tutto è andato benissimo! =
Luontoelokuvan katsominen elokuvateatterissa neljävuotiaan lapsen kanssa on mahdollista; tein sen lauantaina poikani kanssa ja kaikki meni oikein hyvin!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti