sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Toccata e fuga

Rooman-loman tähtihetkiä
Nyt kun olemme pullahtaneet takaisin Suomen kamaralle ja lumisateeseen, on ensimmäistä kertaa yli viikkoon aikaa hetken hengähtää. Viikko Roomassa kului kaikkien taiteen sääntöjen mukaan joka hetken täysillä eläen. Siitä sai kiittää sopivan lyhyttä - jota monet Italiassa kommentoivat sanoilla toccata e fuga - ja tiheästi ohjelmoitua lomaa. 

Viikossa ehdimme oikeastaan kokea lähestulkoon kaiken, mitä yleensä Rooman-lomilla koemme:

Aloitetaan säästä. Olimme onnekkaita, sillä joka päivä paistoi aurinko, ja lämpötila oli suomalaisittain helteinen, 25-26 astetta. Kerran ripotteli vettä muutaman minuutin ajan, mutta se riitti synnyttämään rakastamani märän asfaltin tuoksun. 

Iltaisin ja aamuisin hellevaatteet vaihtuivat villa- ja talvitakkeihin. Yöllä selkä osui jäätävään kiviseinään, mutta toisaalta varpaat hikoilivat, koska appi oli laittanut lasten takia lämmityksen täysille koko yöksi.  

Hikoilimme muutaman kerran myös liikenneruuhkassa, parkkipaikkaa etsiessä ja auringossa seisoneeseen, saunankuumaan autoon astuessamme. Lisäksi verenpaine nousi useampaankin kertaan erinäisien metelien takia. Heti ensimmäisenä aamuna, mentyämme edellisenä iltana myöhäisen lennon takia vuoteeseen puolenyön paikkeilla, kello kuusi katuja saapui pesemään erittäin äänekäs harjausauto lehtipuhaltimineen. 

Naapuriparvekkeen koira kimitti ohikulkijoille tasaisesti pitkin öitä, ja pientä mutta äänekästä naapuririitaakin pääsin todistamaan, madonnalle kiitos tällä kertaa sivustakatsojana, naapuruston lasten potkittua palloa taloyhtiön pihalla "väärään" aikaan eli kello kolme iltapäivällä ja erään kireähermoisen herran siitä suivaannuttua. ("Eivätkö äiti ja isä ole opettaneet, että iltapäivällä ei potkita palloa eikä pidetä meteliä?") Hyvänen aika miten hyvin hänen äänensä kantautui meidän parvekkeelle asti, ja melkein vieläkin tunsin häpeää siitä kohta kahden vuoden takaisesta omasta kamalasta naapuririidastamme. (kirjoitus siitä täällä)

Ehdimme seitsemän päivän aikana myös shoppailla, ruskettua, nauttia käsiin sulavasta jäätelöstä, vierailla monissa eri leikkipuistossa, syödä pizzaa (sekä al taglio että tonda), vierailla sukulaisten ja ystävien luona, istua terassilla katselemassa auringon laskua Rooman ylle, ostaa markkinoilta tuoreita kasviksia ja kokata niistä ruokaa.





Lisäksi kävimme totta kai joka aamu cappuccinolla ja cornetilla lähikahvilassa. Minä unohdin hetkeksi lehmänmaidonjuontilakkoni, ja myönnettävä on, kyllä se kahvi lehmänmaidolla maistui hyvälle! 





Nautimme myös valmispasta-aterioita (4 salti in padella), pizzaillallisen ystävien luona, pääsiäisaamun perinneaamiaisen ja yhden pääsiäisaterian. Kaikki kertakäyttöastioilta, totta kai, jotka pääsiäisen kunniaksi vaihtuivat keltaisiin. Jättisuklaamunia kertyi loppujen lopuksi kymmenen, joista jokainen avattiin pääsiäissunnuntain ja -maanantain aikana. Suklaa jäi lopulta lapsilta suurimmaksi osaksi syömättä, sillä onneksi heillä makeansyöntisäätely toimi kiitettävästi (meillä vanhemmilla vähän huonommin). Sisältä löytyvä lelu kiinnosti enemmän, ja viimeisten munien suklaaseen he tuskin enää koskivat. 






Ei siis mitään uutta Rooman taivaan alla. Yli puolentoista vuoden tauon jälkeen kaikki tuntui olevan lähestulkoon ennallaan, niin hyvässä kuin huonossa. Jäätelö maistui yhtä hyvälle kuin ennen, italialaiset kengät olivat yhtä kauniita kuin ennen, melukavalkadi yhtä kaoottinen kuin ennen. 

Loma teki hyvää ja virkisti. Kotiin oli mukava palata, ja pieni Italian-ikävä jäi kaivelemaan. Onneksi seuraavaan lomaan ei ole kovin pitkä aika. Tähtihetkiä pääsiäisenä olivat ehdottomasti kaikki ne auringon lämmössä vietetyt tovit, kuten aamucappuccinot kahvilassa, iltapäivän romaaninlukuhetket parvekkeella, leikkihetket leikkipuistoissa ja jäätelönsyöntihetket. 

Hetken aikaa Suomeen palatessamme ja lämpötilaeroon totutellessa mieleen hiipi tuttu ajatus: mitä ihmettä me täällä Pohjolan perukoilla huhtikuun lumisateessa ja pakkasessa elämme, kun jossakin muualla samaan aikaan paistaa aina aurinko ja on suloisen lämmintä. Eikö ihmisen paikka olisi asua mielummin siellä kuin täällä?


Sitä jäämme pohtimaan. 





2 kommenttia:

  1. Kiitos tästä blogista, mahtavia ja maistuvia paloja Italian-elämään!

    Olisi kiva kuulla enemmän teidän kaksikielisen perheen kielipolitiikasta. Entä millaisen matkan itse olet tehnyt italian kielen kanssa, kun sitä nykyään ilmeisesti sujuvasti osaat? Vinkkejä kielen kanssa kamppailevalle? ;)

    T. Toinen Italiaan muutosta haaveileva (juuri saatiin Etelä-Suomessakin herätä valkoiseen aamuun?!) :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja palautteesta, mukava kuulla että pidät! Noista kysymyksistäsi syntyi heti ideoita kokonaiseen tekstiin tai teksteihin, taidanpa tarttua niihin tässä lähiaikoina. Lyhyesti voin vastata, että isä puhuu lapsille aina italiaa, minä suomea, miehen ja minun kieli on italia. Lapset ovat oppineet hyvin molempia kieliä, esikoinen kolmevuotiaaksi puhui paremmin italiaa mutta nyt ehkä suomi hiukkasen vahvempi. Keskimmäinen puhuu enemmän suomea, mutta ymmärtää sujuvasti molempia ja italiaakin puhuu kyllä jonkin verran isänsä ja sukulaistensa kanssa. Itselläni takana italian opintoja yliopistossa, ensin kielikeskuksessa ja sitten italialaista filologiaa. Paras opettaja ollut mies ja Italiassa vietetyt ajanjaksot.
      Mutta kirjoittelempa näistä lisää lähiaikoina!

      Poista