sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Naapuririita italialaisittain

Riidanaihe.
Olen aiemmin kirjoittanut blogissa suomalaisesta töykeydestä, johon kerran eräässä pitäjänmäkeläisessä puistossa törmäsin.( teksin voi lukea täällä ) Tänään jouduin kuitenkin keskelle italialaista ilmiriitaa, ja suomalaiset huutajat alkoivat äkkiä tuntua pikkusieviltä piipittäjiltä.

Vieläkin korvia särkee ja lähes päätä huimaa. Myös naurattaa, sillä hämmästykseltäni en oikein osaa muutakaan. Kysyn itseltäni, oliko aamuinen välikohtaus anoppilan rappukäytävän edessä totta, unta vai kohtaus jostakin huonosti näytellystä parodiasta?

Asiat saivat alkunsa jo pari kolme viikkoa sitten, mutta silloin emme sitä vielä tienneet:

Kymmenenvuotias koiramme on jostakin kumman syystä käynyt silloin tällöin kaikilta salaa eräässä parvekkeen nurkassa aamupissalla. Vanhuus varmaan asialla, sillä kertaakaan näinä kymmenenä vuotena, jolloin koira mukananamme Roomassa on, se ei ole tehnyt moista.

Tai sitten pissaaminen alkoi siitä, kun koiraparka sairastui johonkin kummaan tautiin, jonka syy ei ole vieläkään selvinnyt. Se oli apaattinen ja kivulias, ja viikon ajan ravasimme paikallisella eläinlääkärillä ultraäänikuvissa, tutkimuksissa ja kipupiikkiä laittamassa.

Vaiva meni ohi, mutta luultavasti se on saanut koiran pidätyskyvyn heikentymään. Joka tapauksessa tämä inha pissa valui salakavalasti parvekkeelta alas ja päätyi pisaroimaan alakerran naapureiden parvekkeen kaiteelle. Inhottavaa totta kai, ja erittäin valitettavaa.

Olisimme tehneet asialle heti jotakin, mikäli vain olisimme huomanneet koiran metkut. Harmi vain, että vietimme viikon Calabriassa, jonka aikana en ollut luuttuamassa parveketta, ja sen jälkeen pissalätäköt kai harvenivatkin, emmekä niitä joka tapauksessa huomanneet, ison koko asunnon kierävän parvekkeen perimmäisestä nurkasta kun puhutaan.

Eilen illalla viettäessämme koko perhe Notte Biancaa eli paikallista taiteiden yötä lähikortteleissa, oven alta oli työntynyt isolla vihaiselle käsialalla täyteen piperretty lappu, jossa tiivistetysti sanottuna luki seuravaanlaisesti: "Olemme huomanneet, että viime viikkojen aikana parvekkeeltanne tippuu jotakin nestettä meidän parvekkeellemme. Se on teidän koiranne pissaa! Ellette heti tee asialle jotakin, otamme yhteyttä asianajajaan."

Lapun sävy ja kiihkeys löi täysin laudalta. Samat naapurit, jotka päivästä toiseen tervehtivät rapussa kuin mitään ei olisikaan, kirjoittavat tällaisen lapun.

Appivanhemmat tosin kertoivat, että kaksi päivää aiemmin naapurin rouva oli huomauttanut asiasta, ja anoppi oli käynyt pesemässä keltaiset kuivuneet pissajäljet parvekkeelta. Harmi vain, ettei hän muistanut mainita siitä meille, koiran omistajille...

Joka tapauksessa naapureiden suuttumus oli hurjaa, kun satuimme epäonnisesti törmäämään heihin tänä aamuna pihalla. Ennen kuin ehdin edes kunnolla varmistaa, olivatko he ne naapurit, joihin koiramme pissailu valitettavasti oli kohdistunut, alkoi molempien suusta vyöryä.

Ensimmäiset kaksi minuuttia en osannut muuta kuin katsoa, kuinka he molemmat yhtä aikaa selittivät, huusivat ja karjuivat, kuinka kauheaa on ollut pestä pissaa kukkaruukuista, kuinka he ovat yrittäneet tästä sanoa anopille ja käyneet kerran soittamassa ovikelloakin (aina ei voi olla kotona, uudestaankin saa yrittää, suom huom.).

Sen jälkeen käytin ainakin toiset kaksi minuuttia siihen, että yritin rauhoitella kaikkia osapuolia (riitaan oli yhtynyt kieltämättä raukkamaisista oikeustoimiuhkailuista raivostunut appiukkonikin vielä suuremmalla jyrinällä sekä anoppini, ja myös aina supertyyni miehenikin oli alkanut holtittomasti huutaa).

Turhaan. Oma siinä vaiheessa vielä rauhallinen ääneni hukkui auttamattomasti nyt jo täysin valtoimenaan käyvän huutamisen alle. Yritin patistella raivostunutta appiukkoani sisälle, turhaan. Yritin puhua järkeä edes naapurin rouvalle, että juteltaisiin edes me naiset nyt järkevästi ja rauhallisesti, turhaan.

Kovan työn jälkeen sain puhuttua itselleni kaksi minuuttia puheaikaa, jotta voisin selvittää tilannetta meidän osaltamme. Tyynesti ja johdonmukaisesti selitin, kuinka me koiran omistajat kuulimme tästä pissaongelmasta vasta eilisen viestin myötä, pahoittelin kovasti tapahtunutta ja sitä, että naapurit eivät olleet ilmoittaneet häiriöstä heti ja ilmaisin selkeästi, että jos suinkin olisimme tienneet aiemmin, olisimme heti estäneet pissailun. (Hassua oli, että ylipäätään jouduin erikseen alleviivaamaan, että emme tehneet tätä tahallamme. Kuka pistäisi koiransa pissaamaan naapurien parvekkeelle tahallaan??)

Järkevien ihmisten kesken tämä olisi varmasti riittänyt. Mutta mitä tekivät naapurit? Jatkoivat samaa huutamista ja mesoamista aivan kuin eivät olisi ymmärtäneet sanaakaan siitä, mitä juuri sanoin.

Miltä minusta tuntuisi, jos joku pissaisi lapseni päähän, naapurin mies mesosi. Vastasin, että totta kai kurjalta, mutta suuttuisin siitä vasta, jos joku tekisi näin tahallaan. Vahingoista ei auta suuttua. Toinen hassu juttu, että kukaan ei tässä sentään ole pissannut kenenkään lapsen päähän, vaan parvekkeen reunaan ja kukkarukkuun on tippunut jonkin verran pissaa. Jos oikein tarkkoja olemme, paljonko pieni koira pissaa kerralla? Desin korkeintaan? Kun tämä määrä valuu ensin pitkän matkaa parvekkeen lattiaa pitkin ja siitä maahan kuuman auringon paahtaessa, ei siitä määrästä ihan hirveästi naapurin kukkarukkuun asti päädy.

Tietysti pienikin pissamäärä on ikävää ja erityisesti pahanhajuista, mutta kuten sanottua, kukaan ei ole sitä tahallaan tehnyt. Kyse on onnettomasta vahingosta.

Lopulta ymmärsin, että minunkin on huudettava, jos haluan saada ääntäni ollenkaan kuuluviin. Ehkäpä täällä Italiassa kuuluu huutaa, kaikki ovat siihen niin tottuneet, eikä tavallisella äänellä asioista keskustelevaa oteta huomioon.

Lopulta huusimme kaikki yhdessä, ja riidan kuuloetäisyydellä olevalla naapurustolla oli varmasti oikein hauskaa. Voi sitä huitomisen, nyrkkienpuimisen ja muun elekielen määrää. Naapureiden silmät leiskuivat, ja välillä minusta melkein tuntui kuin he olisivat toivoneet meidän kaikkien kuolevan siihen paikkaan. Heidän kolme pikku poikaansa olivat ajat sitten paenneet nurkan taakse kurkkimaan aikuisten riitaa, ja oma tyttäremmekin oli onneksi tädin kanssa jo kotona.

Eikä tilanne siitä lainkaan selkiytynyt, eikä minua kuunneltu yhtään sen enempää, vaikka huusin. Ensimmäiseksi paikalta poistui anoppi, sitten naapurin rouva. Sen jälkeen lähti itsehillinnän täysin menettänyt appiukko, onneksi, sillä pelkäsin jo hänen sydämensä puolesta. Lopulta meitä huutajia oli enää kolme. Toki aina välillä yritin rauhoittua ja rauhoitella osapuolia ja sainkin pari kertaa pienen hetken ajan rauhallisesti puhua naapurin kuunnellessa, mutta mitä hyvänsä sanoin, kaikuivat sanat kuin kuuroille korville. Sama toisen näkökulmaa täysin ymmärtämätön vauhkoaminen jatkui saman tien.

Myöhemmin mieheni kanssa riitaa läpikäydessä löysimme toki monta seikkaa, jotka selittivät naapureiden käytöstä. Perhe on kotoisin Napolin seuduilta, ja tottahan mitä etelämmäksi mennään, sitä tulistuvammiksi käyvät ihmiset, ainakin noin yleistäen. Toisekseen mieheni nosti esiin toisen tärkeän seikan: monet italialaiset ovat todellisia jääräpäitä, mitä oman mielipiteen ja näkökulman erehtymättömyyteen tulee. Kun ollaan muodostettu jostakin asiasta kanta ja päätetty, kuinka asiat ovat omasta mielestä menneet, sitä on turha yrittää millään puheella tai perustelulla muuttaa.

Kolmanneksi, italialaiset eivät mielellään myönnä olevansa tai olleensa väärässä (kuka sitä tietenkään ilomielin myöntäisi, mutta tärkeä taito se olisi...).

Koska siis naapurit olivat etukäteen päättäneet, että a) koiramme on jo 3 kuukauden ajan (olemme olleet Italiassa kohta 2 kuukautta) pissannut heidän parvekkeellensa ja heidän lastensa päähän ja b)olemme antaneet tämän tahallamme tapahtua, heillä oli siis oikeus uhata vaikka oikeustoimilla, raivota päin naamaa ja käyttäytyä muutenkin kaikin puolin anteeksiantamattoman huonosti.

Emme päässeet minkäänlaiseen yhteisymmärrykseen. Minulle suomalaisena ja avoimen loukkaavaan riitelyyn tottumattomana jäi riidasta paha mieli. En olisi halunnut sortua itsekin huutamaan, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut, jos halusi saada äänensä kuuluviin. En olisi halunnut sortua loukkamaan itsekin toisia, vaikka naapurit tosin tekivät kaikkensa provosoidakseen. Kun joutuu sellaisen hyökkäyksen kohteeksi, täytyy olla oikeuskin puolustautua ja antaa takaisin. 

Tosin mieheni kanssa leikittelemme ajatuksella, että paras vaihtoehto olisi sittenkin ollut pysyä aivan hiljaa ja antaa raivareiden raivota raivonsa loppuun. Ehkä sen jälkeen olisi ollut aika kypsä järkeville sanoille ja hekin olisivat tajunneet oman käytöksensä absurdiuden.

Edelleen pissan inhottavuutta vähättelemättä, kyseessä kuitenkin oli vain pissa ja koira, jonka naapurit kaiken järjen mukaan varmasti tajusivat olevan meidän lomalaisten, jotka olemme täällä vain käymässä.

Riidalle antoi perspektiiviä se, kun saimme kuulla näiden naapureiden olevan taloyhtiössä hankalien asukkaiden maineessa. Muutama vuosi sitten taloon muuttanut pariskunta on valittanut yhdestä jos toisesta asiasta, toiminut itse taloyhtiön sääntöjen vastaisesti (mm. ripustamalla pyykkejä napolilaisittain parvekkeen kaiteiden yli), eikä heidän kolmen rasavillin poikansa meluisista leikeistä oikein talossa pidetä. Hankala tilanne siis kaikein kaikkiaan kaikille osapuolille.

Itse tein sen minkä tunsin velvollisuudekseni ja minkä parhaiten osaan eli kirjoitin heille kirjeen. Toivoin rauhoittumista ja rauhaa, pahoittelin vielä kerran pissa-asiaa ja kaikkea vihastuksissani sanomaani (mm. ihmettelyäni, että Napolissako päin on tapana hoitaa asiat tällä tavoin kaikkien käytöstapojen vastaisesti ja eivätkö he olleet oppineet, kuinka normaalit ihmiset epäselvyydet ratkaisevat.).

En usko, että kirje muuttaa naapureiden ajatusmaailmassa ja käytöksessä mitään, mutta aina kannattaa yrittää. 

Kaiken kaikkiaan tämänaamuinen oli ainutlaatuinen kokemus ja uusi ikkuna italialaiseen maailmaan. Ainutkertaiseksi se myös mielellään jääköön. Ja vaikka suomalaisena kädet nyrkissä huutamista vierastankin (Suomessa sellaista harrastetaan lähinnä tukevassa humalassa tai mielenhäiriön vallassa) ja olen siitä pöyristynyt, sain mieheltäni myös yllättävän "kehun": Pärjään kuulemma italialaisten kanssa riitelyssä oikein hyvin ja riitelen jo melkein kuin italialaiset itse!

En tiedä osaanko olla tästä saavutuksesta iloinen...

2 kommenttia:

  1. Justiinsa, taitaa olla ulkomailla aika yleistä tuollainen "amerikkalaismainen" asianajajalla uhkailu! on kyllä todella töykeää käytöstä, jos ei kerta voi edes ottaa asiaa ensin puheeksi.. minä olen kerran Saksassa törmännyt loma-aunnon vuokraajaan joka pisti viikon jälkeen täyttämään lapun etten lataa ja kopioida videoita ja musiikkia ja että minun täytyisi vastata hänen koko asunnostaan, vaikka hänellä oli asunto jo valmiiksi täynnä kopioituja elokuvia ja vanhova videokasetteja. Niin että lähes mihin tahansa voi koska tahansa törmätä ulkomailla, tämän kaiken myös "kruunasi" se että varas alkoi katsella öisin ikkunoita taskulampulla, juuri kun minut oli pistetty täyttämään se ilkeä lappu että joudun vastaamaan koko asunnosta

    VastaaPoista
  2. Jotenkin ei kyllä yhtään yllättänyt että olivat juuri Napolista kotoisin, minullakin on outoja kokemuksia Napolista ja napolilaisista. Kerran junassa matkalla Salernoon törmäsin ihan mukavaan mieheen joka mm. katseli ihastuneena Vesuviusta, mutta hänen vaimonsa oli todella tympeän ja vihamielisen oloinen. Hänen vaimonsa jopa heitti Mcdonalds roskat junan pöydän alle ja kysyi lopulta ovatko ne minun syyllistävään sävyyn, vaikka näin kaiken aikaa mitä hän teki omille roskilleen. Onhan se kyllä suuri kaupunki että varmasti joukkoon mahtuu rauhallisempiakin tapauksia, mutta ne tympeimmät erottuvat selvästi

    VastaaPoista