maanantai 27. lokakuuta 2014

Rakkauskirjeitä

Vanhan ajan rakkauskirje...
Vanhojen tavaroiden raivaaminen, kierrättäminen ja poisheittäminen tekee hyvää. Sanotaan, että jokaiseen tavaraan jonka omistat, on kiinnittynyt osa mielestäsi ja samalla myös voimavaroistasi. Kun miettii, miten paljon jokainen länsimainen ihminen omistaa turhaa tavaraa, voi vain kuvitella, miten paljon voimavaroja on siinä kiinni.

Eilinen päivä oli täynnä turhan tavaran poisheittämistä. Raivasimme varastohuoneestaamme vähintäänkin peräkärryllisen verran rikkinäisiä ja tarpeettomia tavaroita, jopa sellaisia, joiden käyttätarkoituksesta meillä ei (enää)ollut hajuakaan.

Se oli hyvin vapauttavaa, vaikka jouduinkin tekemään siivousta sietämättömästi pitkittyneen flunssani kanssa.

Siivouspäivän parhaimmaksi anniksi nousi kuitenkin odottamaton asia:

Mieheni löysi kaappien kätköistä nipun vanhoja rakkauskirjeitä. Kun näin ruskealle, pihjalanmarjakuvioiselle kierrätyspaperille raapustetun tutunnäköisen käsialan ja luin muutaman ensimmäisen lauseen, tunsin saman tien myötähäpeää kirjoittajaa (eli itseäni) kohtaan. Mikään ei ole niin kiusallista kuin lukea omia, rakastuneena kirjoitettuja hömppätekstejä! Ei olisi enää tehnyt mieli edes jatkaa.

Onneksi jatkoin, ja luin kaikki molemmille puolille pienellä käsialalla tihrustetut paperiarkit alusta loppuun. Olihan se vähän kiusallista ja nolottikin välillä, että mitä kaikkea sitä onkaan tullut kirjoitettua. Mutta samalla teksti oli tarpeellista muistutusta siitä, mistä kaikki alkoikaan ja miten tämänhetkinen elämämme oli joskus kauan sitten kaikkien haaveidemme ja haikailujemme kohde.

Lähes sydänverellä olin kaksikymmentäyksivuotiaana kirjoittanut pihjalanmarjakuvion viereen paperille, kuinka ihanaa olisikaan jos jonain päivänä toiveemme toteutuisi ja voisimme olla joka ikinen päivä yhdessä ja nähdä toisiamme aina! No, tuohon aikaan välimatkaa toki oli se 3000 kilometriä ja ei ollut mitään varmuutta siitä, voisimmeko jonain päivänä olla yhdessä ja asua samassa maassa.

Tuossahan tuo nyt istuu vieressä sohvalla ilonani joka ikinen päivä. Välillä sitä melkein erehtyy pitämään itsestäänselvyytenä, mutta kirjeetkin jo osoittavat, ettei todellakaan pitäisi. Olenko muistanut pitkään aikaan olla kiitollinen siitä, että harras toiveeni on toteutunut, ja saamme nähdä mieheni kanssa toisiamme aina (paitsi kun hän on työmatkoilla...)? En varmaankaan ole, mutta nyt taas muistan.

Muitakin pelkoja kuin jääminen eri maihin kirjeistä tuli ilmi. Välillä kuulemma muun muuassa pelkäsin, että mieheni löytäisi jonkun italialaisen naisen, jonka kanssa yhteisen tulevaisuuden suunnitteleminen olisi helpompaa kuin minun (on käynyt ilmi, että mieheni mielessä oli aivan sama pelko minun suhteeni noihin aikoihin). Toisessa hetkessä "olin epätoivoinen ja mieleeni oli tullut inhottavia pelkoja", että hän on alkanut etääntyä minusta eikä enää rakastakaan minua, koska hän ei vastaa kirjeisiini ja sähköpostiviestitkin ovat niin lyhyitä. Siinä vaiheessa en vielä tuntenut miestäni niin hyvin, jotta olisin tiennyt ettei hän koskaan elämässään ollut kirjoittanut kirjeitä eikä edes omistanut kirjepaperia. En myöskään tiennyt, että hänelle viiden lauseen sähköpostiviesti oli jo pitkää kirjoittamista ja suuri ponnistus.

Kirjeistä välittyvä rakkaus ja toiseen lähes silkkihansikkain suhtautuminen sai hymyn huulille, ja välillä suorastaa nauratti. Eräs lause alkoi mahtipontisesti jotenkin näin:" Seuraavaksi minun pitäisi kysyä sinulta yhtä asiaa, jos se ei ole liian vaikeaa tai monimutkaista sinulle." Mieleen tuli jo vaikka mitä; kuutako aion taivaalta pyytää tai ainakin kysyä jotakin todella henkilökohtaista ja arkaa aihetta. Toive oli kuitenkin jotain paljon arkipäiväisempää: kookoksentuoksuinen after sun -voide, johon olin tykästynyt Rooman-lomalla. Voisiko hän mitenkään tuoda sellaisen minulle, jos ja kun tulisi seuraavan kerran Suomeen? Liitteenä oli tarkat ohjeet siitä, mistä kaupasta ja mistä hyllyltä kyseinen kosmetiikkatuote löytyi. Ettei asiasta vain koituisi liikaa vaivaa, kauppaankin piti sitä varten mennä...

Jos olisin jo tuntenut mieheni kuten nyt tunnen, olisin tiennyt, että kaupassa käyminen  oli hänelle oikein mieluista puuhaa. Yhtä paljon hän tykkää ostaa läheisilleen asioita, joista he pitävät. Muistan, kuinka voidepurkin pyytäminen tuntui minusta sekin jo hölmöltä, ja varmasti olin tarjoamassa hänelle rahaa ostoksesta kun hän sitten se mukanaan Suomeen lopulta tuli. Nyt kun oikein alan muistella, hän taisi tuoda enemmän kuin yhden purkin.

Tämän jälkeen mieheni on romuttanut täysin suomalaisen naisen ylpeyteni, joka vaatii maksamaan kaikki omat menonsa ja ravintolassakin lasku pitäisi laittaa tasan. Kauas on tultu niistä ajoista, jolloin tulevassa anoppilassani syntyi lähes perheriita siitä, kun mieheni vanhemmille paljastui, että minä olin maksanut omilla rahoillani Dolce&Gabbanan rannekellon, jonka olin ostanut itselleni valmistujaislahjaksi. Miten poika saattoikaan antaa minun maksaa, anteeksiantamatonta! Italialainen mies maksaa naiselle aina niin korut kuin ravintolaillallisetkin. Kello on minulla vieläkin tallessa, mutta edelleenkin se on ihan omilla rahoilla maksettu. Jotenkin olen siitä vieläkin salaa ylpeä.

Kirjeissä pohdiskelin myös tulevaa asuinpaikkaamme. Lupasin, että voin harkita myös joskus asuvani Italiassa jonkin aikaa, jos tarve vaatii. Ihan jo tasapuolisuuden vuoksi, olihan mieheni jo viettänyt Erasmus-vaihto-oppilasvuoden Suomessa. Harkinta on edelleen käynnissä, ja tasapuolisuus unohtunut kauan sitten: mieheni on asunut Suomessa jo 13 vuotta, mutta Italiassa olemme toistaiseksi vain käyneet lomilla ja työmatkoilla, pisimmilläänkin vain joitakin kuukausia kerrallaan.

Kirjeet avasivat raikkaita ikkunoita menneeseen. Eilen illalla istuimme mieheni kanssa sohvalla jotenkin ihan uusin mielin. Katselimme toisiamme ja tunsimme pienen häivähdyksen siitä tunteesta, kun toinen oli vielä kaukana eikä yhteisestä tulevaisuudesta ollut varmuuta, harras toive vain.

Vastaisuudessa tasaisin väliajoin, varsinkin jos riitaa meinaa olla ilmassa, otamme vanhat rakkauskirjeet esille ja luemme erityisesti kohdan, jossa epätoivoinen rakastunut myöhäisteini kynä väpättäen maalailee tulevaisuuden kauneinta toivettaan: saada olla aina yhdessä.

4 kommenttia:

  1. Ihana! Onnea edelleen teille ihanille!

    VastaaPoista
  2. Kyllä kaikki onnistuu ja menee hyvin, jos niin on tarkoitettu ja jos pari sopii yhteen! onnea.
    Tuohon tavaroiden ostoon liittyen minäkin näin Italiassa useita kertoja kun naiset veivät poikaystäviään kosmetiikkakauppaan ja mies maksoi naisen meikkiostokset. Hieman erilaista toimintaa kuin Suomessa, itse kanssa kannatan enemmän tasa-arvoa että kumpikin ostaa mitä haluaa, merkkipäivät on tietysti erikseen. Toisaalta taas ymmärrän tuon toisenkin käytännön siinä mielessä kun Italiassa on niin vaikea etenkin nykyisin työllistyä, naisilla on siellä edelleen vähemmän rahaa ja huonommat palkat kuin miehillä. Mutta löytyy Italiasta niitä "saitojakin" miehiä jotka eivät raaski ostaa kenellekään koskaan mitään, ainahan sitä voi vedota vaikka siihen ettei juhli. Ristiriitaisia asioita, joihin voi itse keksiä ne omalla kohdalle parhaiten toimivat ratkaisut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, olet ihan oikeassa siinä, että jos on niin tarkoitettu, niin asiat menevät parhain päin. Ja jos rakkautta riittää =).
      Minustakin tuntuu hassulta, että miehen pitäisi maksaa kaikki. Kai me suomalaisina olemme tottuneet enemmän tasa-arvoon tässä asiassa, ja Italiassakin toki on paljon erilaisia käytäntöjä pariskunnilla. Voi olla, että tässäkin asiassa on myös sukupolvien välillä eroja, nuoret parit ehkä ovat tasa-arvoisempia raha-asioidenkin suhteen. Mutta todennäköisesti kuitenkin enemmän ainakin suhteen alkuvaiheessa mies makselee lahjoja ja illallisia, ihan jo noin hurmaamistarkoituksessa =). Ja toki sekin vaikuttaa, jos miehellä on isommat tulot, ja varsinkin Italiassa näin usein on.

      Poista