tiistai 15. heinäkuuta 2014

Vaivihkaista italialaistumista

Cornettoja, nam!
Onko italiaisuus jotakin, joka vaivihkaa siirtyy sinuun asuessasi vuosikaudet italialaisen kanssa? Tätä kysymystä olen viime aikoina miettinyt. Olen aina ajatellut, että minulla on muutamia, ehdottomia, selkeästi suomalaisia tapoja, joista en ikinä luopuisi. Otetaan vaikka aamiainen, jonka tulee ehdottomasti mielestäni olla suolainen, eikä mitään makeita kakkuja kuten Italiassa.

Olen vannoutunut aamupalaihminen. Jos pitäisi valita päivän aterioista, minkä jättää väliin, niin se taatusti ei olisi aamiainen. Kunnollinen, suolainen aamupala on se, millä päivä lähtee hyvin käyntiin. Munakasta, leipää, raejuustoa, jogurttia ja hedelmiä. Italialaisille aamupalacroissanteille olen vähän naureskellut, päivitellyt niiden epäterveellisyyttä ja pitänyt niitä loma-aamujen herkkuina.

Viime aikoina olen huomannut kuitenkin huolestuttavaa italialaistumista aamupalatavoissani:


Lautaselleni on eksynyt yhä useammin rasvainen, lehtevä voisarvi. Kaiken kukkuraksi vielä halkaisen sen ja sivelen väliin - mitäpä muuta kuin Nutellaa! Nyt ovat ravitsemusmaailmankirjani sekaisin.

Kaikki lähti siitä, kun aloin imetyksestä johtuvan valtaisan nälän vuoksi etsiskellä mahdollisimman hyvää aamupalakombinaatiota, jolla nälkä pysyisi mahdollisimman pitkään poissa. Aamiaiseni perusta on edelleen kahden munan munakas ja jokin hedelmä, jonka ympärille pitäisi löytää jotakin hiilihydraattipitoista ja täyttävää. Kaikenlaiset leivät, murot ja myslit on jo kokeiltu. Samoin jogurtti-pähkinä -yhdistelmät (joita muutenkin paljon mielummin syön illalla jostakin syystä).

Mieheni ollessa isyyslomalla aloimme ottaa tavaksi ostaa aamiaiselle voisarvia lähikaupasta. Vähän niinkuin jatkuvan juhlan kunniaksi. Pian palanpainikkeeksi myös Nutellaa.

Huomasin pian, että kun olen syönyt munakkaan, hedelmän ja nutellavoisarven sekä täysmaitocappuccinon, tulen todella sopivasti kylläiseksi. Mukava, täysi olo, mutta ei kuitenkaan ähky. Sama mukava vatsa sopivasti täysi -tunne jatkuu monta tuntia. Jos aamiaisen nauttii yhdeksältä, vielä pitkälle iltapäivän puolelle pärjää ilman minkäänlaisia nälän kurahduksia.

Niin ei ole käynyt vielä millään muulla aamupalayhdistelmällä. Jos syön kananmunan kanssa leipää tai puuroa, nälkä kyllä lähtee, mutta palaa jo tunnin, parin päästä. Samoin käy, jos syön pelkän munakkaan.

Miten tämä on mahdollista? Kaikkihan puhuvat voisarven nopeista hiilihydraateista ja tyhjästä energiasta. Minä sen sijaan porskuttaisin munakas-voisarviaamupalallani vaikka iltapäiväneljään asti, elleivät sosiaaliset syyt houkuttelisi lounaan pariin.

Olen kai löytänyt täydellisen yhdistelmän täyttäviä proteiineja ja rasvoja sekä nopeita hiilihydraatteja. Ensin kroppa kulkee viimeksi mainittujen voimalla, sitten vapautuvat rasvojen hitaat energiat.

Yksi pulma asiassa piilee: voisarvet ja Nutella eivät edelleenkään ole mitään terveysruokaa. En tohdi edes laskea, mikä määrä epäterveellisiä kovia rasvoja (transrasvat), lisäaineita ja muuta ikävää niihin on leivottu. Tosin olen huomannut myös sen, että makean aamun aloituksen jälkeen iltapäivällä ja illalla ei enää teekään samalla tavoin mieli suklaata kuin ennen. Päivän sokerikiintiö ikään kuin tulee täyteen jo heti aamusta - ja aamuhan tunnetusti on kaikkein paras hetki päivästä nopeilla hiilareilla herkutteluun, jos niillä haluaa herkutella. Ehtivätpähän päivän aikana palaa.

Nyt arkeen palattuani minun pitäisi kaiken järjen mukaan hylätä tämä epäterveellinen, mutta ah niin maittava ja täyttävä aamiaiseni. Olenhan aina ollut sitä mieltä, että italialaiset ovat vähintäänkin vastuuttomia syödessään jatkuvasti cornettoja aamupalaksi.

Mutta niin vain näyttää siltä, että tämä perusitalialainen ruokailutapa on ujuttautumassa pysyväksi osaksi arkeani - ja on tehnyt siitä huomattavasti makeamman!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti