sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Hunajaa vauvalle ja muita Skype-neuvoja

Vauvoilta kielletty herkku.
Kuten monessa kaksikulttuurisessa perheessä, niin meidänkin arjessa Skype-puhelut Italiaan ovat melkein jokapäiväisiä. On jo lapsenkin kannalta uskomatonta rikkautta, että hän voi nähdä ja kuulla isovanhempiaan milloin vain haluaa, vaikka he asuvat kaukana. Ja kyllähän me aikuisetkin tykkäämme kuulla Italian-kuulumisia - kunhan ei vain liian usein.

Anoppivitsejä on kuullut jokainen, ja anoppisuhteen tietävät kaikki riitaherkiksi ja erityislaatuisiksi suhteiksi. Silti uskallan väittää, että oma tällä hetkellä Skype-voittoinen anoppisuhteeni on sieltä erityislaatuisimmasta päästä. Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, oma italialainen anoppini on erittäin lämmin ja pyyteetön ihminen, ja tulemme pääsääntöisesti oikein hyvin toimeen - kunhan vain muistaa huomioida tietyt erityispiirteet hänen luonteessaan.

Kuten sen, että lapsenhoitoasioissa anoppi elää yhä 70-lukua, jolloin hän synnytti ja kasvatti omia lapsiaan. Kuvaavaa on, että ennen lasten syntymää olimme eri mieltä asioista ehkä kerran päivässä. Lasten myötä erimielisyysluku kasvoi vähintään kymmeneen per päivä. Käytännössä melkein jokaisesta lastenhoitoon liittyvästä asiasta on ehtinyt vuosien myötä tulla erimielisyyttä, jopa kinaa.

Eilisen Skypen-puhelun aikana olimme eri mieltä hunajasta ja vauvoista:

Vauvamme hieman kitisi puhelun aikana ja hänelle sattui pahaksi onneksi tulemaan myös hikka, josta anoppi aina on erityisen huolissaan. Kuin tämä ei olisi riittänyt, vauva myös aivasti kerran. Anopin huolestunut johtopäätös tilanteesta oli, että vauva hikkailee kylmissään, koska ei ole sulattanut ruokaansa kunnolla ja koska hänellä on aivan liian vähän päällä (eli vain body, potkuhousut ja villatakki normaalissa kesäisessä 22 asteen huoneenlämmössä).

Jos anoppi olisi fyysisesti paikalla, hän olisi jo kiikuttanut lapselle villapeiton - ja syöttänyt hänelle hunajavettä. Niin hän kuulemma teki omille lapsilleen heidän ollessaan vauvoja, ja aina rauhoittuivat. Kiitän sydämessäni mieheni onnea siitä, että hän ei saanut hunajasta botulismi-ruokamyrkytystä, jonka takia hunajaa nykyään varoitetaan antamasta alle 1-vuotiaille. Heille kun hunajassa toisinaan viihtyvät  C. botulinum -bakteerin itiöt voivat olla hengenvaarallisia.

Yritimme selittää tätä asiaa anopille ja kiitimme neuvosta, jota kuitenkin olisi parempi olla noudattamatta. Onneksi anoppini ei ole herkästi suuttuvaa tyyppiä, eikä hän ottanut asiasta kovin pahasti nokkiinsa kuten ei yleensäkään, vaikka mieheni usein tarpeettoman kovin sanoin hänelle puhuukin. Liekö asiassa mukana kyllästymistä äidin ikuiseen hössötykseen ja huolenpitoon, jota pakoon mieheni italialaiseen tapaan pääsi vasta kolmekymppisenä asuttuaan siihen asti kotona. Minä naisten välisen solidaarisuuden vuoksi asetun usein anoppini puolelle tai ainakin yritän saada miestäni ymmärtämään äitinsä kanta.

Lasten syntymän jälkeen ovat kuitenkin omatkin hermoni olleet välillä tosissaan koetuksella anoppisuhteen kanssa. Klassinen tilanne, varmaankin, mutta uskon ettei monikaan ole maksanut 328 euroa päästäkseen kylässä olevasta anopista eroon viikkoa suunniteltua aikaisemmin. Näin olen minä tehnyt tyttäreni syntymän jälkeen neljä vuotta sitten. Alun alkaen oli hirvittävä virhe kutsua anoppi kahden viikon jälkeen ensimmäisen lapsen syntymästä kuukaudeksi kotiinsa. Ensimmäinen lapsi mullistaa kaiken naisen elämässä sekä myös kodin arjessa, eikä silloin totisesti kaivata yhtään ylimääräistä stressin tai epävarmuuden aihetta lähettyville.

70-lukulaisia vauvanhoito-ohjeita tarjoileva ylihuolehtiva- ja huolestuva anoppini oli juuri synnyttäneelle epävarmalle ensikertalaiselle stressinaihe pahimmasta päästä. Nyt vauva itkee - maitoa ei varmasti tule tarpeeksi noin pienistä rinnoista! Taas se itkee - tämä on varmasti koliikkia! Nyt se aivastelee aivan liikaa - jospa se on sairas? Soitetaanko jo lääkärille? Vauvallamme oli sisällä aina liian vähän päällä ja uloslähtiessä aivan liikaa (Suomen alkukevääseen kun piti pukea villaa ja haalaria ylle). Lisäksi anoppi epäili, että imetän lasta ihan liian usein ja se saa siitä vatsanväänteitä. Tai koska vauva halusi niin usein rintaa, täytyi syyn olla siinä, ettei maitoa tullut tarpeeksi.

Lopputulema oli, että minusta tuli ylistressaantunut ja epävarma aivan kaikesta, niin vauvan vaatetuksesta kuin muusta hyvinvoinnista. Pahin aihe oli imetys. En voinut muutenkaan tietää, miten se lähtisi sujumaan ja tulisiko maitoa tarpeeksi, ja pienikin ulkopuolelta tuleva epäilys ahdisti. Vihjailu rintojeni pienuudesta ei ainakaan parantanut asiaa. Mur, kokoasioihin kun ei saisi muutenkaan puuttua. Lopulta maitoa alkoi ihan oikeasti tulla vähemmän, ja siihen asti supertyytyväinen ja hyvin syövä tyttö alkoi muuttua itkuisemmaksi. Soitin pari puhelua imetysneuvontaan ja sain ohjeeksi rentoutua mahdollisimman hyvin.

Toisen puhelun jälkeen tajusin, että ainut vaihtoehto oli passittaa anoppi kotiin. Aloimme hienovaraisesti kysyä häneltä, haluaisiko hän jo kotiin ja vakuuttelimme, että pärjäisimme kyllä ilman hänen apuaankin. Lähtöajankohta vaihdettiin, mutta en koskaan maininnut anopilleni, että vaihdos maksoi yli 300 euroa ja että maksoin tuon summan omasta pussistani.

Samana päivänä kun anoppi lähti, maitoa alkoi jälleen virrata ja vauvamme rauhoittui silminnähden. Naisen keho on kerrassaan kummallinen, ja imetysasioissa näemmä herkästi häiriintyvä pakkaus.

Jälkikäteen toki oli helppo tajuta, että nämä pikku kärhämät johtuivat siitä, että 70-luvulla tosiaan äitejä neuvottiin imettämään vain neljän tunnin välein, tarjoamaan jo ihan pienille vauvoille ties mitä sokerilitkuja ja annettiin varmasti muitakin nykyään vääräksi tiedettyjä neuvoja. Kun mukaan lisätään anoppini taipumus ylihuolehtia kaikista asioista, ei ihme että kaikki alkoi mennä pieleen.

Ihmeellistä kyllä, lähdön aikaistaminen sujui hyvässä yhteisymmärryksessä, eivätkä välimme edes pahemmin kärsineet. Nykyään anoppi ei edes muista koko episodia, vaan olisi halunnut tulla toisen lapsemme synnyttyä heti kylään. Minä muistin - ja saimme siirrettyä vierailun myöhempään ajankohtaan.

Kun ensisynnyttäjän hormonihuuruinen herkkyyskausi meni ohi, on ollut helpompi ottaa vastaan anopin huolehtimista ja puuttumista lapsenhoitoasioihin. Oma tapa vanhemmuuteen on löytynyt ja vähän kokemustakin on alkanut kertyä, joten monet asiat ottaa paljon rennommin - myös joka paikasta tulvivat keskenäänkin ristiriitaiset ohjeet ja neuvot. Siispä en ole enää niin herkkänahkainen anopinkaan kommenteille ja kuittaan esimerkiksi hätäilyt hikan vaarallisuudesta huumorilla.

Sitä paitsi, Skype-kommunikoinnin ehdottomasti paras puoli on, että kun toisesta päästä alkaa kuulua liikaa aiheetonta huolestumista, voi puhelun aina katkaista vetoamalla johonkin kiireelliseen asiaan. Kaikella ystävällisyydellä, tietenkin, ja kun seuraavan kerran soitamme, on mahdollinen ärtymys ja erimielisyyskin jo unohtunut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti