sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Terapeuttiset artisokat ja italialaisia synnytyskertomuksia

Sesongin paras ruoka.
9.3. Sunnuntai

Aurinko paistaa kasvoilleni, nenässä tuntuu kuorittujen artisokkien kirpeä, ruohomainen tuoksu. Tekee mieli ottaa pitkähihainen paita pois, mutta en sitä vielä uskalla tehdä. Neljä talviflunssaa on takanani eikä viidennettä tee mieli.

Anoppi kävi juuri huolehtimassa, jaksanko varmasti valmistaa artisokat. Rasittavaa puuhaa tämä onkin, istua auringonpaisteisella terassilla ja repiä artisokan uloimpia lehtiä, leikata uloimmat päät ja laittaa artisokat sitruunaveteen odottamaan maustamista ja keittämistä. Vastasin, että en luovuttaisi tätä keittiöhommaa pois millään ilveellä. Tämä on parasta, mitä tiedän, varsinkin lämpimässä kevätauringonpaisteessa.

Parasta työtä on sellainen, missä näkee heti työnsä jäljen. Kuten siivous tai haravointi. Toinen parhaan työn kriteeri voisi olla, että ei tarvitse ajatella mitään sen kummempaa, suorittaa vain mekaanista toimintaa. Kuten mustikanpoiminta tai artisokankuorinta, molemmat lähes terapeuttisia puuhia. Ensin mainitustahan on tehty ihan laulukin:

"Mustikanpoiminta on mukavaa toimintaa. Voi ajatella useita asioita, kerrankin rauhassa." En tiedä kuka ja milloin laulun on säveltänyt, mutta sanat ovat jääneet mieleen. Ne tulevat mieleen nytkin, riippumatta siitä että viereisellä kadulla virtaa jatkuva autovana ja mustikanpoiminnan rauhallisesta metsäympäristöstä ei ole tietoakaan.

Artisokankuorinta roomalaisella parvekkeella on sille ihan hyvä korvike. Varsinkin kun tietää, että kyseessä on muutaman päivän pikaloma, ja kohta olen taas kotonani hiljaisuuden huminassa.

Kun artisokat on kuorittu, olen totta tosiaan ehtinyt ajatella useita asioita. Kuten sitä, miksi ihminen ei osaa lakata huolehtimasta asioista etukäteen. Eilisiltaista iltaa lasten pomppulinnamaassa ehdin stressata päiväkaupalla, mutta loppujen lopuksi emme edes kyseiseen paikkaan astuneetkaan. Siltä pelasti yllättävä kutsu ystävän syntymäpäiville, jotka tietenkin menivät ohi tärkeysjärjestyksessä. Niinpä söimme pizzamme ystävän kotona ja täytekakkua vielä päälle, ja paikalla oli vain neljä lasta (ja pari isoa vatsaa).

Ilta kului taas ihastuttavan italialaisesti. Eli ruokaa oli paljon - ennen pizzoja pöytä oli täynnä alkupaloja kuten pinaattipiirakkaa, pikkusuolaisia, pikkupizzoja ja uppopaistettuja perunoita, crocchetteja. Kolme italialaista ja yksi puoli-italialainen lapsi saivat aikaan enemmän ääntä kuin kymmenen suomalaismukulaa (oma puoli-italialaisemme oli tosin äänessä enimmäkseen siksi, että matkaväsymyksen seurauksena itkukänkkäränkkä sai vallan. Asiaa pahensi entisestään se, että isäntäperheen vuoden ikäinen taapero julkesi istua äidin syliin heti vierailun aluksi - mustasukkaisuuskohtaus siis vielä kaupan päälle.)

Miehet lähtivät parkua pakoon pizzanhakuun, joka kesti ihmeteltävän kauan - taisivat eksyä matkalla lähibaariin espressolle tai ties minne. Me naiset jäimme kotiin keskustelemaan lapsista, vauvoista, raskauksista ja synnytyksistä. Vieläkään en ole saanut mielestäni yhtä kuulemaani synnytystarinaa, joka kuulosti minusta melkein liian kummalliselta ollakseen totta.

Kyse ei ole kauhukertomuksesta vaan naisesta, joka halusi synnyttää luomusti eli ilman kipulääkkeitä ja alakautta (viimeksi mainittu ei Italiassa ole mikään itsestäänselvyys, sillä keskimäärin 40 % synnytyksistä tehdään keisarileikkauksella, joissakin maakunnissa kuten Campaniassa jopa 70 %). Ja koska hän halusi luomusynnytyksen, hänet otettiin sairaalaan sisään 15 päivää (!) ennen laskettua aikaa "valmistelemaan synnytystä".

Lopulta lasketun ajan jälkeen synnytys käynnistettiin, koska se ei ollut itsestäänkään käynnistynyt. Eipähän edennyt, kas kummaa, käynnistetyt synnytykset kun nyt tuppaavat aina olemaan hitaampia, kivuliaampia ja no, kaikin puolin epäluonnollisia, ja lopulta lähes kahden vuorokauden ähellyksen jälkeen lapsi syntyi - keisarileikkauksella.

Varmistin moneen kertaan, että olin ymmärtänyt oikein. Nainen todella otettiin sairaalaan kaksi viikkoa etukäteen vain siksi, että halusi luomusynnytyksen. Juuri näin. Koska kertoja ei ollut itse synnyttäjä, asiaan saattaa tietysti liittyä tietoa, josta emme olleet tietoisia, mutta silti tarina kuulostaa täysin järjettömältä. En yhtään ihmettele, miksi olen kohdannut Italiassa suurta ihmetystä ja ihailua joidenkin äitien taholta, kun olen kertonut synnyttäneeni esikoiseni ilman kipulääkkeitä ja alakautta. Jos sellainen tehdään Italiassa noin vaikeaksi, kokemus saattaakin kuulostaa supersankarin tempulta.

Miehet saapuivat pizzojensa kanssa juuri kun olimme pääsemässä käymään läpi omia synnytyksiämme. Se toisaalta harmitti, sillä olisin halunnut kuulla lisää, toisaalta helpotti, sillä synnytystarinat nyt usein tuppaavat olemaan vähän pelottavia. Toisaalta tiesin jo, että paikalla olevien naisten synnytyksistä suuri osa oli keisarileikkauksia.

Ilta päättyi synttärikakkuun, joka leikattiin onnittelulaulua laulavalla kakkulapiolla. Sen jälkeen meidän olikin jo aika lähteä kotiin, sillä samainen perheen yksivuotias alkoi taas pyrkiä syliini ja lapsemme oli juuri saanut edellisen itkukohtauksensa laannutettua.

Tänä aamuna paistoi aurinko ja matka alkaa vihdoin saada sen suunnan, mikä siltä odotettiin. Eilen taivas pysyttelikin sitkeästi pilvessä ja ilma oli koleahko, päinvastaisista säätiedotuksista huolimatta. Vietimme päivää koleutta uhmeten Trasteveressä, jossa jopa pari sadepisaraa putosi kevätsäihin varautuneiden turistien päälle. Onneksi istuimme silloin terassilla lounastamassa, aurinkovarjojen alla ja lämpölampun lämmössä.
Sateelta suojassa terassilla.

Ravioloni alla ricotta.

Trasteverea.

Tiber-joen pinta oli huippukorkealla talven rankkasateiden seurauksena.
Helsinkiin kuulemma lupaillaan ensi viikoksi lämpöaaltoa, täällä taas aurinkosymbolit sääkartalla ovat saaneet seurakseen pilvenkappaleita. Ilmassa on siis merkkejä siitä, että ties monennenko kerran säärintamat liikkuvat jollain käsittämättömällä tavalla minua vastaan.

Mutta nyt paistaa, ja nautitaan siitä. Malja keväälle ja artisokille!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti