torstai 6. maaliskuuta 2014

Aurinkoa kiitos, ilman pomppulinnoja!

Kevätaurinkoa Italiassa.
Huomenna selviää, osoittautuuko äkkilähtöperiaatteella varattu pikavisiitti Roomaan matkan vaivojen arvoiseksi. Säätiedotteet ovat jo pitkään lupailleet aurinkoa ja jopa 18 asteen lämpötiloja seuraavien 10 päivien ajaksi Roomaan, mutta kuten hyvin tiedämme, se ei vielä lupaa mitään. Kun huomenillalla saavun Fiumicinon lentokentälle, en yhtään ihmettelisi vaikka saisin vastaani auringonpaisteen sijasta räntäkuuron. Sen olen kokemuksista oppinut.

Jokin aika sitten jo kirjoitinkin sääepäonnestani Italiassa, mutta listasta pääsi unohtumaan yksi tärkeä Rooman-matka, jolloin ilmat eivät todellakaan olleet suotuisat. Kaiken lisäksi reissu tapahtui melkein tasan tarkalleen vuosi sitten näihin aikoihin (siitä voi lukea täältä).

Toivoa sopii, ettei sama toistu tällä kertaa. Taakse jäävä - tai oikeastaan Helsingissä jo taakse jäänyt - talvi on ollut ankeudessaan ainutkertainen:

Kunnon talvea koettiin vain nelisen viikkoa tammikuun puolestavälistä eteenpäin, ja silloinkin lunta oli mitättömän vähän. Kaiken lisäksi joulu-tammikuussa ei nähty aurinkoakaan liiemmälti. Jos syksyllä olisi tiennyt, että moinen ikipimeystalvi on edessä, olisi kaamosmasennus iskenyt heti alkuunsa. Jatkuvassa kyllä se talvi sieltä vielä tulee -toivossa talvikuukaudet sai kuitenkin kahlattua läpi ilman, että mieliala olisi liikaa ehtinyt latistua.

Ja nythän kevät on oikeastaan jo täällä! Eli se siitä synkeästä ja lumettomasta talvesta, kuka sitä enää viitsisi muistella.

Se vaikutus pilviharmaalla ja asfaltinmustalla talvella kuitenkin on ollut, että alkoi olla mahdoton vastustaa matkakuumetta, kun reissu Roomaan tuli mahdolliseksi. Viisi päivää Italian aurinkoa ja kesästä muistuttavia lämpötiloja, se olisi ainakin tilauksessa. Jos säätiedotukset vielä ehtivät muuttua ja viikonloppuna sataakin rakeita, on viimeistään selvää, että sään jumalat pitävät minua pilkkanaan.

Muutenkin on matkoilla varauduttava, ettei kaikki mene aina niin kuin on suunniteltu. Omissa suunnitelmissani on auringosta nauttimisen ja kevään ensimmäisen ulkoilmajäätelön syömisen lisäksi leppoisaa kävelyä Rooman keskustassa, aamupalacappuccinoja kevätlämpöisellä kahvilan terassilla, nauttimista roomalaisen kevään tuoksusta (lue: savuun ja liikennepäästöihin sekoittuvaa lämpenevän ilman ja auringon tuoksua, jota ei voi täysin kuvailla vaan sen ymmärtää sitten kun kokee. Samantyyppistä hajua on ilmassa joskus Helsingissä katupölykautena, erityisesti aamuisin.), kevääseen heräävien italialaisten ihmisten tarkastelua ja tietysti paljon hyvää italialaista ruokaa. Sattuupa visiitin ajalle myös naistenpäivä, joten ehkä erikoiskohteluakin on luvassa perheen miehiltä.

Lyhyesti sanottuna reissun olisi tarkoitus pitää sisällään kevättä ja italialaisen vilkkaan elämänmenon seuraamista, mutta itse mahdollisimman rauhallisesti ottaen. Se on juuri sitä, mitä juuri nyt kaipaan. Siksipä harmistukseni oli käsinkosketeltavaa, kun mieheni päivällä innoissaan ilmoitti suunnitelmista, joita he olivat jo valmiiksi lauantaita varten ystävien kanssa tehneet (mieheni on jo Italiassa työasioiden vuoksi).

Lauantai-ilta olisi varattu "hauskalle" yhdessäololle Italian suurimmassa lasten sisähuvipuisto-pizzeriassa, siis hoplop-tyylisessä pomppulinnapainajaisessa, jossa sijaitsee myös ravintola. Neliömetreittäin pallomeriä, liukumäkiä, pomppulinnoja, erilaisia aktiviteetteja lapsille ja sitten toki myös niitä lapsia, kymmenittäin ja sadoittain. Siinä kaiken keskellä me aikuiset nauttisimme pizzat ja lapsille olisi ihan oma ranskanperunat-nakki-lihapulla-spaghetti -menunsa.

Meitä ja makuja on tietysti moneksi, mutta itselleni edellä kuvattu ei edusta käsitystä hauskasta yhdessäolosta tai mukavasta lauantai-illasta, ei vaikka kuinka yrittäisin asettua lapsen asemaan ja pistää hänen etunsa edelle. Kokemukseni mukaan vastaavanlaisissa paikoissa eivät pizzatkaan ole kovin kummoisia, vaan muistuttavat huonoa suomalaista pitsapaikkaruokaa.

Tosin en ole varma, nauttisiko edes lapseni tosissaan moisesta jätti-ihmemaasta, puoliksi suomalainen kun on, tai ainakin aivan saman asian ajaisi tavallinen leikkipuisto tai jokin muu pienimuotoisempi hauskuus. Ainakaan äiti ei nauttisi hetkeäkään, päinvastoin. Söisin kovin paljon mielummin pizzani kivassa roomalaisessa trattoriassa kevälämpöisellä terassilla, ja veisin lapseni pomppulinnaan sitten ihan erikseen. Mieluiten vielä ulkoilmaan näin kevätsäillä, ja varsinkin pahimman influenssa- ja vatsatautiepidemian aikaan. Voin jo kuvitella, kuinka hauskuus satojen lapsien keskellä samoja pallomeripalloja pöyhiessä päättyy paluulentoon vatsataudin tai muun inhan pöpön kourissa.

Saa nähdä, miten meidän lauantai-iltana käy. Ilmoitin tosin jo pontevasti miehelleni, että suunnitelma hoplopkaaoksesta ei ole lainkaan mieleeni. Ehdotin myös, että voisimme sen sijasta vaikka mennä piknikille tai kutsua ystävät kotiin pizzalle, mutta minusta jotenkin tuntuu että ehdotukseni on italialaiseen makuun aivan liian tylsä ja rauhallinen.

Kun Italiassa tehdään jotain lasten ehdoilla ja mietitään jotain oikein hauskaa, silloin ei tavallinen leikkipuisto ole mitään. Mitä enemmän ihmisiä, lapsia ja pomppulinnoja, sen parempaa ja hauskempaa. Tällaisina hetkinä huoahdan aina syvään ja pohdin, että miksi, oi miksi, minun pitää olla näin jäyhä ja rauhallisuutta rakastava suomalainen ja olenko ajautunut aivan väärään kulttuuripiiriin elämässäni.

Mutta kunhan vain matkani pitäisi sisällään edes muutaman tunnin lämmintä italialaista kevätaurinkoa, niin ehkä sen voimalla kaoottinen pomppulinnailtakin kestettäisiin. Toivossa on hyvä elää. 

2 kommenttia: