lauantai 22. helmikuuta 2014

Alakuloa aamiaispöydässä

Ei päästy Kauppatorille, ei.
Aamulla herätessäni luulin uneksineeni hiihtämisestä. Ai, mutta ei se ollutkaan unta, vaikka toisin voisi luulla. Helmikuinen vesisade ja muutamat lumiläikät maassa kun eivät edusta unelmahiihtokeliä. Helsingin Paloheinässä hiihtäminen on kuitenkin muutakin kuin unta. Sen huomasimme eilen illalla, kun lähdimme jääkiekkopettymystä pakoon tekemään jotain vähän erilaista.

3 kilometrin mittainen tekolumelle vedetty latu toteutti koko talven tähän asti toteutumattoman unelman, hiihtämisen. Kun edellisiin talviin vertaa, niin hiukkasen ankealta se toki tuntui, mutta olosuhteet huomioon ottaen iltalenkki ladulla oli huippujuttu.

Ei se kirvelevää kiekkopettymystä kokonaan hävittänyt, mutta ainakin ajatukset ohjautuivat muille laduille.

Kun eilinen peli päättyi, tappio oli tosiasia ja mieheni juuri töistä saapuneena ryhtyi lausumaan lohduttavia sanojaan, kulttuurien välinen kuilu revähti äkkiä suunnattomaksi välillämme:

Huomasin nimittäin hänen silmäkulmassaan aivan vääränlaista pilkettä hänen katsoessaan meitä kuin maansamenettäneitä suomalaisia. "No no, sellaista se urheilu on" ja "Hienostihan Suomi kuitenkin pelasi" -tyyliset kommentit eivät helpottaneet kirvelevän tappion syövereissä kärvistelevää kotikatsomoa laisinkaan, päinvastoin. Rikkumaton hiljaisuus oli laskeutunut olohuoneeseen, telkkari oli laitettu kiinni, vasta joskus myöhemmin olisi aika kuunnella pelispekulaatioita ja tappion analysointia, ehkä. Vielä se tekisi liian kipeää.

Ainakaan ruotsalaisten riemua ei sillä hetkellä kukaan kestäisi nähdä.

Onneksi kotikatsomossa oli muitakin, sillä muuten olisin ollut pettymykseni kanssa aivan yksin. Melankolisena tajusin, että en voisi mieheni kanssa koskaan jakaa tätä kaikista tappioista inhottavimman pettymystä. Italialaisena hän ei voi koskaan ymmärtää, miltä tuntuu hävitä jääkiekossa ja juuri ruotsalaisille. Varsinkin olympialaisissa, joissa Ruotsilla on jo ainakin 11 hiihtomitalia (ja joista yksi 0,2 sekunnilla Suomelta viety) ja Suomella vaivaiset kolme.

Nämä ovat tietysti asioita, joissa kulttuurierot ovat siitä vähemmän haittaavimmasta päästä. Silti vähän kiehautti, kun raahauduin sinikeltaisia painajaisia vilisseen yön jälkeen alakuloisena aamupalapöytään ja löysin mieheni lähes yhtä nyrpeänä paistamasta aamiaismunakasta. Myöhäiseen venähtänyt peli-ilta näkyi hänen kasvoillaan (ja kuului äänekkäinä haukotteluina), eikä hän yhtäkkiä muka voinut käsittää, miksi minä olin huonotuulinen. Olinhan vetäytynyt makuuhuoneen puolelle jo heti kymmenen jälkeen. Mikähän voisi olla syynä, tiuskaisin teatraalisesti ja jouduin vielä antamaan pari muutakin vihjettä, ennen kuin huonomuistiselle miehelleni valkeni. Ai niin, eilinen peli.

Tappion tuska haihtuu onneksi viimeistään parissa kolmessa päivässä, mutta ei sentään vielä seuraavana aamuna. Itse tappio ei valitettavasti unohdu ehkä koskaan.

Sama asia se on tietysti toisinkin päin. Kun Italia pelaa jalkapallossa ja häviää, ei minun maailmani kaadu edes pieneksi hetkeksi. Harmittaa toki, mutta en sentään sairastu fyysisesti kuten mieheni, joka vuoden 2010 katastrofaalisten MM-kisojen jälkeen sai viikon kestäneen kuumeen. Kuume nousi seuraavan yönä Slovakia-tappion jälkeen, joka sinetöi Italian jäämisen alkulohkoon, eli syy-yhteys oli päivänselvä. Hoivasin häntä parhaani mukaan ja yritin, osittain tuloksetta, ymmärtää. Mutta en sentään unohtanut heti seuraavana aamuna, mistä miehen alakulo johtui.

Mutta vaikka kannatamme omia ja toistemme maita erilaisella intensiteetillä, yksi asia yhdistää. Olemme molemmat valinneet saman taktiikan pettymyksiä helpottamaan: emme enää kovin intohimoisesti seuraa urheilua. Kun turnaus on päällä, pelit toki katsotaan, jännitetään ja toivotaan parasta, mutta sen suuremmin ei kannata urheiluun uppoutua. Silloin saa yhtenään olla pettymässä, ainakin jos sattuu olemaan jääkiekkoa seuraava suomalainen. Eikä Italiallakaan viime aikoina aina niin hyvin ole jalkapallossa sujunut, eikä varsinkaan AS Romalla Serie A:ssa.

Onneksi näin on, sillä en millään kestäisi miestä, joka vaipuu viikkokausien apatiaan, kun oma suosikkijalkapallojoukkue häviää. Sellaisia kun Italiasta kuulemma löytyy runsain mitoin. Enkä kestäisi itseänikään, jos mielialani olisi päivää tai paria kauemmin riippuvainen jääkiekkopelin tuloksesta.

Pianhan ne taas ovat edessä, sekä jääkiekon ja jalkapallon MM-kisat. Saa nähdä, kuka lohduttaa taas ja ketä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti