perjantai 15. marraskuuta 2013

Kärsivällisyyttä ja lämmintä leipää

Leipätaikina paksuimmillaan.
Meillä kasvaa nykyisin lähes joka viikonloppu varsin mielenkiintoinen olio keittiönpöydän nurkassa. Se muuttaa sinne yleensä perjantai-iltana pienenä ja mitättömänä. Lauantaina se saa olemukseensa hieman lisää materiaalia ja siirtyy taikinakulhosta lasikuvun alle. Päivän se viettää siellä, ja illalla näky on komea: iso lasikupu on täyttynyt ääriään myöten.

Kyse on tietenkin leipätaikinasta. Eikä mistä tahansa taikinasta, vaan hitaasti nostatetusta, juureen valmistetusta, kiireettömästä taikinasta. Kodissamme on siis viikonloppuisin tarjolla maailman rapeinta, pehmeintä ja maistuvinta tuoretta, itse tehtyä leipää.

Eikä minun tarvitse liikuttaa sormeanikaan, riittää että leikkaan valmiista leivästä viipaleen, voitelen sen tuoksuvaan lämpimään pintaan voita ja nautiskelen komeuden maitolasin kera. Mistä moinen ylellisyys on peräisin?

Mieheni leivänleipomisinnostuksesta tietenkin. Viime talvena hän harjoitteli pitsantekoa, nyt vuorossa on leipä. Erilaisia jauhoja ja siemeniä sekoittamalla, pizzakokkiystävältään vinkkejä kysellen, erilaisia reseptejä seuraamalla ja nostatusaikoja viilaamalla hänen käsistään syntyy joka viikonloppu toinen toistaan parempia leipiä ja sämpylöitä. Välillä ne maistuvat kuin Fazerin kestileivän paremmalta versiolta, välillä aidolta italialaiselta ciabatalta, välillä reippaammalta ja rukiisemmalta.

Mutta aina ovat parempia kuin kaupan leivät. Sitä paitsi säilyvät hyvänmakuisina ja jopa maku parantuen kolme neljäkin päivää, mitä ei todellakaan voi sanoa kaupan paperipussileivistä.

Onneksi mieheni on myös pitänyt leivänleipomisen rinnalla viimetalvisen harrasteen eli pizzanteon. Talven treenit eivät selvästikään ole menneet hukkaan, sillä vihdoin viimein hänen pizzoistaan on tullut oikeasti hyviä. Hiivan ja jauhojen oikea suhde sekä nostatusaika on löytynyt (tärkeä seikka on varmaankin se, että pizzapohjaan hän käyttää nykyään tietenkin sitä samaa juurta, mistä leivätkin tekee), ja pohjasta tulee nyt useimmiten juuri sellainen ohuen ohut ja jopa rapea kuin roomalaisissa pizzerioissa. Napolilaista paksupohjapizzaa ei oikeastaan ole meillä tarjolla enää koskaan, onneksi. Mielestäni kun pizzassa parasta on ohut pohja ja niukat mutta maukkaat täytteet, juuri niin kuin se Rooman seuduilla tehdään.

Kaikkein ohuimman pizzapohjan syntyyn keittiössämme liittyy mielenkiintoinen tarina. Siitä on nyt muutama viikko, kun pohja onnistui mieheltäni ensimmäistä kertaa edellä kuvatulla tavalla. Pohja ei noussutkaan hallitsemattomasti uunissa kuten aina ennen, vaan pysyi ohuena ja rapeana. Kaikkein parhaiten onnistui keskimmäinen ja pienin pizzoista.

Se oli kolmevuotiaan tyttäremme käsialaa. Ihailimme sen tasalaatuista ohuutta ja mietimme, miksi mieheni kaulimat pizzat olivat paksumpia. Pian tajusimme. Lapsi oli puuhastellut taikinanpalansa kanssa varmaan ainakin puoli tuntia, ennen kuin oli tyytyväinen lopputulokseen. Hän oli jauhottanut, kaulinut ja painellut taikinaa yhä uudelleen, lytännyt sen uudelleen kasaan ja aloittanut taas alusta. Ja lopulta kaulinnut pitkään ja hartaasti mitä suurimmalla keskittyneisyydellä tavoitellen täydellistä pyöreää muotoa jonka isä oli neuvonut oikeilla pizzoilla olevan.

Siinä oli miehelläni miettimistä. Hän oli leiponut, vaivannut ja kaulinnut pizzataikinaa kymmeniä ellei satoja kertoja, ja lapsi ensimmäisellä yrittämällä sai aikaan täydellisen pyöreän ja ohuen pohjan. Ja vain siksi, että hän oli malttanut jauhottaa tarttuvaa taikinaa tarpeeksi kärsivällisesti, jotta siitä sai kaulittua ohuen ohutta. Mitä opimmekaan lapsen innostuksen, kärsivällisyyden ja asialle omistautumisen voimasta.

Ja siitä, että kärsivällisyys kannattaa muutenkin. Kannattaa odottaa yö ja seuraava päivä, että taikina nousee eikä aina tyytyä kaupan valmiisiin leipiin - tai pizzoihin. Itse tehty tulee sitä paitsi halvemmaksikin.

Ainoa huono puoli siinä on se, että liian hyvää leipää tulee syötyä ihan liikaa. Vieläpä niin, että päälle sivelee pelkkää voita. Missä ovatkaan kaikki periaatteeni siitä, että jos leipää syö, sitä tulisi käyttää vain kuljetusalustana runsaille proteiinipitoisille täytteille ja kasviksille. Pelkän leivän syöminen on pelkkää hiilihydraattien turhaa tankkausta.

Mutta kun kyseessä on tuore, lämmin ja tuoksuva itse tehty leipä, niin myös ah, niin nautinnollista!






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti