perjantai 2. elokuuta 2013

Haikaranpesiä, maalaisidylliä ja villinlännen ohituksia Via Balticalla

Perusmaisema auton ikkunasta Via Balticalla.
Edessäni avautuu ehkä rauhoittavin maisema ikinä: jylhät kuusimetsän peittämät vuorenrinteet, ja kauempana häämöttää vielä jylhempiä lumihuippuisia vuoria. Ollaan Pohjois-Italiassa, Dolomiiteilla, Trentino-Alto Adigen maakunnassa lähellä Itävallan rajaa.

Enemmän Itävallalta kuin Italialta täällä tuntuukin. Kaikki tarjoilijat ravintoloissa eivät edes puhu italiaa kunnolla, vaan takeltelevat alkeissa, kuten ruokalajien kuvailussa asiakkaalle. Lehtihyllyt pursuavat pääasiassa saksankielisiä lehtiä. Katukyltit ovat kahdella kielellä, mutta katukuvassa kuulee enemmän saksaa.

Italian puolella kuitenkin ollaan. Jos sitä ei muusta huomaa, niin ainakin hyvästä ruuasta tietää, mikä on maan nimi. Toinen erehtymätön vihje on lämpötila, joka tällä hetkellä hipoo 31 astetta. Roomassa kuulemma odottaa 40 asteen helle. Sitä on parempi vielä olla ajattelematta ja keskittyä sen sijaan nauttimaan puhtaasta vuori-ilmasta ja illalla saapuvasta virkistävästä lämpötilan laskusta, joka muistuttaa kotoisia kesähelteitä; päivällä kyllä paahtaa, mutta illalla takuuvarmasti on siedettävää.

Mutta ennen kuin tänne asti on päästy, on matkaan mahtunut yhtä jos toista seikkailunpoikasta. Matka on ollut pitkä, mutkikas, avartava, toisinaan uuvuttava, mutta ennen kaikkea täynnä jännittäviä elämyksiä, kuten loputtomia lehmälaitumia ja köröttelyä traktoreiden perässä.

Kannattiko vaihtaa tylsänmukava Saksan-laiva Via Balticaan?

Aloitetaan lähtöpisteestä, eli Tallinnan satamasta. Kun jäimme 45 minuutiksi jumiin sataman ulosmenoristeyksen ruuhkiin, jotenkin naiivisti kuvittelimme, että kunhan siitä selvittäisiin, päästäisiin vauhdilla eteenpäin.

Ensimmäinen yöpymisetappi odotti aivan Puolan rajalla Suwalkissa, noin 700 kilometrin päässä. Etukäteisinformaation eli Autoliiton sekä nettikokemusten mukaan matka kestäisi noin 9 tuntia ilman pysähdyksiä. Se varmaan pitäisi ihan hyvin paikkaansa, jos todellakaan ei tarvitsisi kertaakaan pysähtyä. Me lähdimme Tallinnasta kello 10 aamupäivällä ja olimme perillä klo 22 paikallista aikaa eli 13 tunnin matkanteon jälkeen. Mukaan lasketaan 45 minuutin lounastauko sekä kaksi lyhyempää, noin 20-30 minuutin pysähdystä. Siitä voi nopeasti laskea, että reilut kaksi tuntia meni erinäiseen köröttelyyn ja hidasteisiin.
Hotellimme Suwalkissa.

Haikaranpesäkin löytyi pihapiiristä.




Varsinaisia liikenneruuhkia ei Tallinnan jälkeen ollut yhtään, mikä on hieno juttu se - muuten matka olisi varmasti kestänyt pari tuntia kauemmin. Vauhtia hidastivat sen sijaan lukuisat liikennevalot ja edessä ajavat traktorit, lehmänkuljetusrattaat (sellaiset, joissa matkustaa yksi heinää mutusteleva lehmä kerrallaan kiireettömästi ja kaikessa rauhassa) sekä neuvostoaikaan jämähtäneiden kylien läpi ajavat järeät järjestelmärekkaletkat.

Olimme kyllä lukeneet etukäteen, että Via Baltica ei ole mikään moottori- tai ohitustie, vaan paikallisen liikenteen käyttämä kulkuväylä, joka vain sattuu olemaan pääväylä myös Keski-Eurooppaan pyrkiville. Se mikä yllätti, oli traktoreiden ja muiden maatalouskoneiden runsas osuus paikallisväestön kulkupeleistä. Asia selittyy sillä, että Tallinnaan jälkeen alkoi lähes tauoton maaseutumaisema, joka jatkui läpi kaikkien Baltian maiden, jatkui koko Puola pituudelta ja rikkoutui vain hetkeksi, kun ohitimme Varsovan esikaupunkialueen liepeiltä.

Via Baltica on pääasiassa kaksikaistainen tie ilman ohituskaistoja. Siinä traktoreiden perässä viittäkymppiä körötellessä oli hyvää aikaa ihailla maisemia: laiduntavia lehmiä, peltoja, lisää laiduntavia lehmiä, kohta taas lehmiä ja välillä muutama lammaslauma. Lukemattomat pienet kylät olivat myös nähtävyys sinänsä. Niissä aika todella tuntui pysähtyneen, moni katto oli kallellaan ja kylänraittien verkkaisen tunnelman aisti autoon asti.

Sattumalta minulla oli aiheeseen sopivaa matkalukemista: Mats-Eric Nilssonin ja Henrik Ennartin Vaara vaanii kattilassa. Miksi pelkäämme aitoa ruokaa. Siitä kävi ilmi ensinnäkin se, että Puola on Romanian ohella Euroopan viimeisiä aidon maatalouskulttuurin maita, joissa vapaana laiduntavat lehmät yhä ovat todellisuutta ja suurtuotanto pientilojen varjossa - tai näin asianlaita on ainakin ollut vielä aivan viime vuosiin saakka. Sen jälkeen, kun Puolasta tuli Euroopan unionin jäsen, sen perinteinen maatalous on mullistunut rajusti lyhyessä ajassa tiukkojen direktiivien vuoksi. Vuoden 2000 jälkeen 56 % eli 1,1 miljoonaa puolalaista sikatilaa on hävinnyt, 70 % teurastamoista ja 65 % paikallisista meijereistä on sulautunut suurtiloihin.

Aikamoiset luvut. Puolalaisen maalaisidyllin läpi ajellessa ei tuntunut siltä, että maatalous olisi kriisissä. En ole ikinä eläessäni nähnyt niin paljon lehmiä ja laitumia, ja olin hyvin onnellinen jokaisen märehtijän nähdessäni. Ainakin jossakin päin maailmaa on vielä olemassa onnellisia lehmiä, jotka saavat syödä ruohoa ja tuottaa paremman omegasuhteen terveellisempää maitoa.

Puolan Suwalkin jälkeen seuraava yöpymispaikka sijaitsi 40 kilometriä Saksan puolella Frankfurt Oderissa, reilu 100 kilometriä Berliinistä.

Hotellihuone.
Auringonkukkapelto hotellin ikkunassa.
Puolan ylitykseen meni melko tasan tarkkaan sama aika kuin Viron, Latvian ja Liettuan eli yli 12 tuntia, ja kilometrimääräkin oli suunnilleen sama 700. Kahden päivän kärrypolun jälkeen tilanne kuitenkin muuttui dramaattisesti: edessä levittäytyi Saksan moottoritieverkosto, ja yhtäkkiä kilometrit alkoivat vähetä navigaattorin näytöllä ihmeelliseltä tuntuvalla vauhdilla. Päivän reitti eli reilut 800 kilometriä Trentino-Alto Adigeen taittui hämmästyttävässä 10 tunnissa, ruhtinaallisine pysähdyksineen kaikkineen. Tai no, oikeasti olimme perillä tuntia myöhemmin, mutta viimeiset 20 kilometriä kestivät sen ylimääräisen tunnin. Mutta se on oma tarinansa, ja ansaitsee tulla kerrotuksi omassa yhteydessään eli myöhempänä.

Saksan moottoriteillä pääsi viimein ohittamaan. Tai kyllä Baltian maissa ja Puolassakin ohitus onnistui, yhden kaistan teistä huolimatta, mutta jokainen ohitus oli riskin paikka sinänsä. Alussa seurasimme hämmästyksen vallassa, miten paikalliset ohittelivat meitä ja rekkoja tämän tästä ja paikoissa, joissa näkyvyys oli täysi nolla. Mistä he löytävät tyhmänrohkeuden moiseen?

Pian asia valkeni. Mitä alemmas Via Balticaa laskeutuu, sitä selvemmäksi käy, että siellä vallitsevat täysin omat liikennesäännöt ja lait, erityisesesti mitä ohituksiin tulee. Hitaammat ajoneuvot köröttelevät tiiviisti tien oikeassa reunassa, oikea rengas lähes piennarta hipoen. Kun molempiin suuntiin tehdään samalla tavalla, keskelle tietä jää hyvinkin henkilöauton ja jopa rekan mentävä tila, jota ohittajat taitavasti hyödyntävät. Lisäksi rekoilla ja muilla hitailla on tapana vinkata vilkulla siitä, kun vastaan ei tule autoja ja ohitus on siten vieläkin "turvallisempaa".

Hurjalta se silti näytti ja tuntui, kahden päivän totuttelun jälkeenkin. Satasen vauhdeilla tiellä saattoi siis matkata rekka molempiin suuntiin, ja siitä välistä henkilöauto teki ohituksen. Rekatkin ohittelivat toisiaan ja henkilöautoja samalla taktiikalla. Sitä seuratessa tunsin syvää helpotusta siitä, että mieheni on tottunut kuski ja kykeni istumaan ratissa koko matkan ajan - minusta ei olisi ollut ajajaksi moisessa liikennekulttuurissa, hyvä jos Suomen säännönmukaisilla teillä uskallan vapautuneesti ajaa.

Vastaus alun kysymykseen, kannattiko Via Baltica, on moniselitteinen. Taloudellisesti se kyllä kannatti. Bensan hinta ylitti hädintuskin euron (noin 1,2-1,3), yöpyminen puolalaisessa hotellissa maksoi melkein puolet siitä mitä saksalaisessa ( 48 euroa) ja illallinen samaisessa puolalaishotellissa tuli maksamaan alle 20 euroa. Siihen kuului alkupala, pasta-annos, kaksi pihviä, lohkoperunat, olut, viini ja vesi. Saksassa suunnilleen samanmoinen tilaus maksoi puolet enemmän, ja Trentinon minivuoristolomallamme pizzaillallinen on molempina iltoina hiponut kuuttakymmentä euroa.

Autossa istumisen ja ajankäytön miellyttävyyden kannalta tulos ei ole ihan yhtä positiivinen. Koska kyseessä oli ensimmäinen kerta, matkalla riitti nähtävää ja ihmeteltävää aina outoja kirjaimia sisältävistä nimikylteistä lehmiin jajoka paikassa lenteleviin haikaroihin ja niiden puhelinpylväissä harottaviin pesiin asti. Uutuudenviehätys kuitenkin varmasti katoaisi nopeasti, jos reittiä ajaisi useamman kerran. Ainakaan sellaisella hellesäällä kuin nyt matkaa ei viitsisi usein tehdä.

Kireän aikataulun vuoksi tuntui silkalta kiusanteolta pysähtyä sattumalta lasta pissattamaan Latviassa tällaiseen paikkaan, hyvä jos ehti hieman kahlata niin oli jo jatkettava matkaa:



Huonomminkin olisi silti voinut mennä. Pahinta uhmaikäänsä elävä kolmivuotiaamme sai itkupotkuraivarit vain kerran matkan aikana, emmekä edes eksyneet kertaakaan. Tämän kokemuksen perusteella Via Balticaa voi suositella kaikille, jotka jaksavat ajaa aikoja kerrallaan, eivät hermostu ihan pienistä hidastuksista matkan varrella ja joiden ajajanhermot kestävät tiukkojakin paikkoja, kuten ohituksia villinlännen tyyliin.

Joka tapauksessa olin hyvin onnellinen, kun saavuimme viimein Nova Levanteen hotellimme pihaan. Seuraavat kaksi päivää ovatkin olleet täydellistä hermolepoa, raitista vuoristoilmaa ja tervehenkistä reippailua patikkapoluilla vuoripurojen solistessa korvissa. Tällaisen idyllin eteen voi vaikka hikoillakin kaksi päivää autossa traktoreiden takana ja lehmänlannan hajussa. Ja edelleenkin olen sitä mieltä, että automatkailu hakkaa lentokoneen mennen tullen. Lentokoneesta ei näe haikaranpesiä, teitä ylittäviä huivipäisiä mummoja ja lapsikatraita jäätelöt kädessään, ei vinoon nojaavia helteessä hautuvia kahvilabaareja, jossa myydään pelkkää pepsiä ja kahvia eikä tavallista vettä ollenkaan, ei heinähattu vinossa traktoria ajavia maalaispoikia, ei pystyyn rapistuvia neuvostoaikaisia kerrostalokomplekseja eikä sitä pientä poikaa, joka nojaili maantien varren puuaitaan ja heilutti kättään ohikulkijoille.

Huomenna vuoristoidylli jää taakse ja matka jatkuu Roomaan . Roomalaiset ystävämme ovat jo varoitelleet kuumuudesta ja kehoittaneet jatkamaan lomaamme täällä. Melkein tekisi mieli. Näitä maisemia tulee ikävä:



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti