lauantai 25. toukokuuta 2013

Viiniasiantuntijan halonhakkuueksperttivaimo

Juureva, eloisa vai pyöreä viini?
Melko usein tapahtuu, että mieheltäni aletaan kysellä mielipiteitä viineistä, heti kun kuullaan hänen olevan italialainen. Nämä kaksi asiaa siis ikään kuin oletetaan toistensa automaattiseksi jatkumoksi: olet Italiasta, tiedät siis viineistä.

Stereotypiat ovat jännä juttu, ja kukapa ei joskus stereotypiointiin syyllistyisi. Minä ainakin ja vielä usein tätä blogia kirjoitaessani. Joidenkin mielestä on kapeakatseista ja inhottavaa ajattelua nipottaa ihmisiä tai kansoja samaan muottiin vain sen takia, että he sattuvat tulemaan samasta maasta tai heillä on jokin muu näennäisen yhdistävä tekijä.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt ihmisiä, jotka vetävät herneen nenäänsä heti, kun vähänkin haistavat ilmassa olevan stereotypisoinnin makua. Varsinkin, jos liikutaan turvallisimpien aiheiden kuten ruoka- tai tapakulttuurin ulkopuolella, on varmaa että löytyy aina joku, joka loukkaantuu.

Mistähän se johtuu?

Tuskin kukaan stereotypisointia harrastava ihan tosissaan tarkoittaakaan, että  kaikki tietystä maasta tulevat käyttäytyvät täsmälleen samalla tavalla, oli sitten kyse ruuasta, käytöstavoista tai suhtautumisesta työhön, huvituksiin tai vaikkapa vastakkaiseen sukupuoleen. On selvää, että variaatio on valtavaa asiassa kuin asiassa.

Stereotypioissa on kyse vain etukäteisoletuksesta, mielikuvasta, joka tulee mieleen ensimmäisenä. Ainahan meille on esimerkiksi rummutettu, että italialaiset syövät makaronia ja pitsaa ja että Italiassa tehdään hyviä viinejä. Totta kai nämä asiat usein siis tulevat mieleen ensimmäisenä, kun kohtaamme italialaisen. Olkoonkin, että henkilö ei välttämättä edes syö pastaa tai pidä viineistä.

Luulemme tietävämme, että kaikki italialaiset ovat jalkapallofaneja, viiniasiantuntijoita, pastansyöjiä, viettävät siestaa ja ovat tunteensa näyttäviä romantikkoja, kun miehistä on kyse. Sellainen ehkä olisikin täydellisesti koottu keskivertoitalialainen, johon olisi yhdistetty kaikki maahan liitetyt stereotypiat. Mutta kaikki eivät tietysti ole tätä kaikkea.

Stereotypia-ajattelu aiheuttaa sanailua joskus parisuhteessammekin. Viimeksi silloin, kun pihaltamme kaadettiin puu, ja oli aika miettiä kuinka se saadaan klapeiksi. Minulla ei ollut hajuakaan, tarvittaisiinko moottorisahaa, sähkösahaa, kirvestä vai mitä - enhän ollut koskaan hakannut puita. Miehenikään ei tiennyt, ja ihmetteli avoimesti minun tietämättömyyttäni. Olenhan suomalainen ja käytännössä elänyt koko elämäni metsän ympäröimänä, ja joka kesä katsellut kun setäni pilkkoo saunapuita liiterissä. Kuinka siis oli mahdollista, että en tiennyt kuinka halkaista pöllejä?

Minusta oli aivan kauhean kaukaahaettua, että suomalaisuus muka tekisi minusta automaattisesti halonhakkuuekspertin. Ikään kuin kaikki suomalaiset eivät muuta tekisikään kuin halkoisivat polttopuita, lämmittäisivät rantasaunaa ja tietäisivät muutenkin kaiken puista vain siksi, että Suomessa sattuu olemaan paljon metsiä.

Mutta niihän te suomalaiset ajattelette meistä italialaisistakin, muistutti mieheni. Että koska Italiassa kasvaa paljon viiniköynnöksiä ja oliivipuita, luulette että kaikki italialaiset eivät muuta teekään kuin opiskelevat viinisanastoa, polkevat viinirypäleitä suurissa sammioissa ja tietävät kaiken oliiviöljyn valmistamisesta. Siksi hänkin ajatteli, että suomalaisen täytyy tietää kaiken puista ja metsistä.

Oikeassahan hän oli. Stereotypioistahan puolin ja toisin kinassamme oli kyse. Stereotypisointi näköjään ärsyttää, kun se kohdistuu itseen tai ei pidä paikkaansa (vaikka ehkä haluaisikin että pitäisi) - tai näitä molempia. Onneksi toki pohjimmiltaan molemmat tiedämme, että stereotypiat eivät todellakaan vastaa läheskään aina todellisuutta, etenkään yksittäisen ihmisen ollessa kyseessä. Mieheni ei siis ole nainut halonhakkuueksperttiä, enkä minä päätynyt viiniasiantuntijan vaimoksi.

Sillä kuten jo ehkä arvaattekin, mieheni ei siis kuulu niihin italialaisiin, jotka tietävät paljon viineistä. Hänelle on aivan sama, onko viini viipyvää, pirskahtelevaa, harteikasta, antavaa vai aromikasta, kunhan se on hyvää eikä maistu homeelta. Hänen kotonaan on aina juotu edullisia perusviinejä, eikä ammatinvalintakaan osunut mihinkään sellaiseen, joka olisi edesauttanut viinitietämyksen kertymistä.

Viinin valmistuksesta hän kyllä osaa kertoa ainakin keskivertosuomalaista enemmän, sillä lapsuuden kesiin kuuluivat lomat Velletrissä isoäidin pienellä viinitilalla. Mutta pientä poikaa ei silloin kiinnostanut viinilaatujen opiskelu, ja sitä paitsi viinejä ei lapsille edes annettu kuin pari hassua maistiaishörppyä. Kun isoäiti kuoli, päättyi myös viininviljely ja mahdollinen orastava viiniasiantuntijuus ei päässyt koskaan kehittymään.

Ja minä - vaikka olenkin suomalainen, en tunnista edes haapaa lepästä. Asia kyllä vaivaa minua usein. sillä haluaisin tietää enemmän luonnosta ja metsästä ja elää sitä lähempänä. Kyvyttömyys erottaa peruspuulajeja toisistaan on seikka, jota taas en voisi millään kuvitella italialaiselle mieliharmin aiheuttajaksi, eli ehkäpä puut ovat kuin ovatkin minulla verissä ja suomalainen metsästereotypia sittenkin elää minussa. Tai sitten stereotypisoin tässäkin ja metsään menee, eli miksipä ei italialaista voi kiinnostaa metsä ja harmittaa, jos ei ole luontoasiantuntija?

Eräs stereotypia taitaa pitää paikkaansa: italialaiset ovat ihan hulluna pastaan. Mutta eivät mihin tahansa pastaan, vaan hyvään pastaan. Meillä pastaruuat tuppaavat olemaan melko yksitoikkoisia, eli tomaattikastiketta tomaattikastikkeen perään. Tänään päätin kokeilla jotain uutta, ja löysin netistä tästä kivasta blogista mielenkiintoisen reseptin, onnellisten sielujen sitruunapastan. Mascarpone pastan kanssa houkutteli yhdistelmänä, ja sitruunaan nyt olen muuten vain hulluna kuin italialaiset pastaansa.

Näin se menee:

SITRUUNAINEN MASCARPONEPASTA

(täysjyvä)pastaa 80-100 per ruokailija
mascarponea (1 pakkaus riittää 4 hengelle)
sitruunaa
voita
persiljaa

Keitä haluamaasi pastaa suolatussa vedessä al denteksi. Halkaise luomusitruuna, purista siitä mehut ja raasta kuoren keltainen osa. Valuta pasta ja laita takaisin kattilaan. Lisää pastan joukkoon muutama ruokalusikka (ohjeessa luki kahdelle hengelle kaksi mutta huomasin että enempi on parempi=) marcarponejuustoa sekä noin ruokalusikallinen voita sekaan. Lisää myös sitruunamehu ja -raaste sekä reilusti tuoretta persiljaa. Sekoita ja nauti!

Hyvää oli, ja ennen kaikkea vaihtelua tomaattikastikkeeseen. Mieheni vaativa pastamaku ei täysin tyydyttynyt, vaan kuulemma sitruunaa oli liikaa. Muutenkin ilme oli syödessä lähinnä hyväksyvä, ei haltioitunut, eli ainakaan ensi maistamisella maku ei häntä saanut koukkuun. Onnelliseksi me kuitenkin molemmat tulimme, kuinkas muuten kun mahat tulivat täyteen! Mascarpone pasta kanssa on todella hyvää, varsinkin kun sitä laittaa oikein reilusti eikä välitä juuston tuhtiudesta.


8 kommenttia:

  1. Hyvältä näyttää. Niinhän se on että kaikilla kansoilla on omia ennakkoluuloja, turhan usein myös luullaan että kaikki suomalaiset pitävät kylmästä ja kylmässä olemisesta. Itse oon viime aikoina tykästynyt frutti di mare pastaan sen ikuisen tomaattipastan+tonnikalapastan lisäksi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Frutti di mare -pasta on myös suosikkejani! Tai oikeastaan pasta alle vongole tai alle cozze, mutta muutkin merenelävät menee. Suomessa vaan on hankalaa saada hyvää tai ainakaan tehdä itse, joskus ollaan tehty pakastemerenelävistä, ja ihan ookoo lopputulos. Sekaan vain valkoviiniä, valkosipulia, paljon persiljaa.

      Poista
  2. Tästä stereotypiasta tuli heti mieleen asia, johon olen törmännyt taliassa. En ole edes laskenut, kuinka monta kertaa olen joutunut selittelemään sitä, miksi minua palelee! "Sinähän olet suomalainen! Kuinka sinua voi palella ?". Jep, me suomalaisethan ollaan igluissa kasvaneita karaistuneita tyyppejä:-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama juttu! Ihmetellään, että etkö ole tottunut kylmään jne. Tottuuhan siihen kylmään toisaalta, mutta ei kuitenkaan estä palelemasta. Vrsinkaan jos on Italiassa ja umohtanut ottaa tarpeeksi lämpimiä vaatteita mukaan, kun on kuvitellut että "Italiassa on aina lämmintä ja aurinkoista". Yhdenlaista stereotypiaa sekin... Tämä kevät ainakin on tuntunut olevan pelkkää sadetta ja kylmää ainakin Rooman seutuvilla...

      Poista
  3. Tunnustan, syyllistyn joka kerta tuohon "Italiassa on lämmintä" -ajatteluun:-) Siis edelleen, vaikka olen käynyt maassa varmaan ainakin 20 kertaa ja lähes kaikkina vuoden aikoina.

    VastaaPoista
  4. Niin minäkin! Mikä siinä onkin, että aina sitä vaan kuvittelee että Italiassa ei tarvitse toppatakkia tai umpikenkiä, vaikka säätiedotukset näyttäisi muuta. Olen palellut mm. monena pääsiäisenä, yhdellä syyskuun alun rantalomalla, alkukesästä ja talvikuukausina Italiassa, ja aina samasta syystä: Italiassa ei aina olekaan lämmintä, vaikka toisin kuvittelen =). Nytkin olen ensi viikolla lähdössä Roomaan, ja tiedotukset näyttää kalseaa alle pariakymmentä ja kylmempää kuin Helsingissä. Silti innokkaana olen pakkaamassa hellevaatteita ja sandaaleita mukaan...Täytyypä tällä kertaa muistaa se villatakkikin ja lämmin yöpuku!

    VastaaPoista
  5. Onpa tutunkuuloista pohdintaa! Suomalaisen paleleminen on kyllä aina yhtä hauskaa. JOKA visiitillä tulee puheeksi myös seuraavat: syömme paljon kalaa (voi kumpa..), käyttäydymme sivistyneesti (i wish), vaikka olemmekin hieman "kylmiä". Ja Pohjoismaisina olemme tietysti myös vaaleita ja kauniita.. Näitä täytyisi ihan kirjata ylös, hauskojahan nämä ovat - pieninä annoksina.

    Kiva kun kokeilit sitruunapastaa! Se on ihan mun uusi lemppari, ja onneksi on maistunut hyvin myös meidän perheen italialaiselle. Kesälomalla meinaan testata sitä isommassakin perhepiirissä.. Saa nähdä miten siellä otetaan sitruuna vastaan!

    VastaaPoista
  6. Kyllä, tuohon kalansyöntiuskomukseen olen minäkin törmännyt, ja hiljaiseen ja rauhalliseen käyttäytymisoletukseen... Anoppini aina muistaa toistella, että te suomalaiset kun puhutte niin kauhean hiljaa ja kohteliaasti annatte toisillenne suunvuoroa. Hyvä idea olisi tosiaan listata näitä tyypillisimpiä oletuksia suomalaisista!
    Sitruunapasta oli kyllä hyvää, aion tehdä sitä uudestaankin ja olen myös miettinyt kokkailla sitä Rooman anoppilassa joku kerta, jos uskallan =).

    VastaaPoista