sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Prova costume kermakakulla ja croissanteilla

Hääpäivän kaloripommi.
Italiassa kohistaan aina keväisin prova costumesta, jonka voisi vapaasti kääntää testiksi siitä, mahtuuko uimapukuun. Suomessa vastaava asia on tietenkin lehtien laihdu kesäksi 5 kiloa, näytä hyvältä uimapuvussa -lehtijutut ja muu asian ympärillä pyörivä hömppä. Ollaan kamalan huolissaan siitä, onko talven aikana tullut kiloja ja näytetäänkö hyvältä bikineissä.

Prova costume -termi on ollut mielessäni tänään, vaikka uimapukuja en ole kokeillutkaan. Sen sijaan olen kokeillut toisenlaista pukua, ja siinä sivussa olen tullut pohdiskelleeksi aineenvaihduntaani. Syy siihen on ollut varsin erikoinen eli kuusivuotishääpäivämme. Hääpäivän kunniaksi katsotun häävideon kunniaksi ryhdyin hullunhölmöön puuhaan, änkeämään itseäni uudelleen hääpukuuni.

Kuinka yrityksessä kävikään?

Taustatietona kerrottakoon, että häiden aikaan olin hyvin hoikassa kunnossa siitä syystä, että takana oli elämäni raskain kevät isän yllättävän poismenon johdosta. Koon 32 hääpukua oli jouduttu vielä vähän pienentämään, ja hääpäivänä se istui ylläni melko täydellisesti eikä meinannut jatkuvasti pudota yltä, kuten ompelija oli pelännyt - pukua ei kun ollut voinut kaventaa enää enempää siitä, mitä hän oli tehnyt. Häiden alle ajoitettu lihotuskuuri Marabow-suklaalevyillä oli kuitenkin tuottanut sen verran tulosta, että hihaton puku siis pysyi koko hääpäivän päälläni.

Tähän hääpukuun sain siis päähäni tänä aamuna yrittää mahtua. Viimeksi kokeilin pukua vuosi ennen tyttäreni syntymää eli neljä vuotta sitten - kaksi vuotta häiden jälkeen. Silloin puku mahtui ylle, mutta selvästi kireämmin kuin hääpäivänä ja pitkän vetoketjunsulkemisyrityksen jälkeen.

Tänään puvun vetoketu liukui kiinni vain pienellä yrittämisellä, ja nyt se olisi aika täydellisesti kokoani. Harmi vain, että hääpukuun saa pukeutua tosissaan vain kerran elämässään.

Puvusta kuoriuduttuani olikin hyvä siirtyä keittiön puolelle valmistamaan hääpäiväruokaa eli lasagnea. Aamupalakin oli ollut juhlan kunniaksi näin "terveellinen", eli tyypillinen italialainen aamiainen ( vain appelsiinimehu puuttuu kuvasta...):

Myöhemmin päivällä sain myös leikata mieheni suureksi yllätyksekseni pyöräyttämää mansikka-suklaakakkua. Kakku on ensimmäinen, jonka hän on elämässään tehnyt, ja täytyy myöntää, että ei lopputulos ihan huono ollut. Täytteenä oli nutella-kermavaahtoa (ehdottomasti suositeltava kakuntäyte, jota varmasti tulen käyttämään itsekin) ja päällä kermavaahtoa ja mansikoita.

Ja ihan jo senkin takia, että hääpuku oli mahtanut niin sutjakasti päälle, söin kakkua monta palaa - ikään kuin hoikkuus muka antaisi luvan hillittömään sokerisyöpöttelyyn. Epäterveellisen herkuttelun kontrollointi on kuitenkin selvästi vaikeampaa, kun epämieluisat seuraukset eivät näy ulospäin. Kehon sisällä jylläävät tulehdusreaktiot, sokerin pahentama hapetusstressi ja kehon vanheneminen sekä rasva- ja sokeriaineenvaihdunnan mahdolliset häiriöt jäävät paljon helpommin huomaamatta kuin peilissä ja vaa`assa näkyvät ylikilot.

Toinen osoitus aineenvaihduntani tasaisentappavasta kaloreidenpolttamisvauhdista nähtiin pari viikkoa sitten, kun puin ystävien häihin päälle saman mekon, jonka olin ostanut ja pienentänyt mittojeni mukaan 19-vuotiaana. Siinä välissä on 13 vuotta, jotka pitävät sisällään karkinmässäilyvuosia, karppausjaksoja, juoksemista milloin 5-6 kertaa viikossa ja milloin saman määrän puolessa vuodessa, erinäisiä terveysinnostuksia ja ruokavaliokokeiluja, täydellistä välinpitämättömyyttä syömisestä eli syömistä ihan mitä sattuu.

Ja silloin harvoin kun nousen vaa`alle, lukema värähtää aina samaan kohtaan kilon, korkeintaan kahden tarkkuudella - sama määrä, jonka kehon paino vaihtelee vuorokaudenkin sisällä nestemäärän vaihtelujen muodossa.

Jokin aika sitten eräs pitkäaikainen ystäväni tunnusti, että oli aiemmin luullut minun sairastavan bulimiaa tai jotakin muuta syömishäiriötä. Kun kaksikymppisinä vietimme paljon aikaa yhdessä, hän ihmetteli usein sitä, miten innokkaasti söin ja herkuttelin, mutta kalorit eivät jääneet näkymään missään. Kaiken lisäksi kuulemma "ravasin aina vessassa syönnin jälkeen".

Asia tuli uudelleen puheeksi siis vasta jokunen aika sitten. Onneksi väärinkäsitys oiottiin ja selvisi, että en ole ollut bulimikko tai muukaan häiriöinen. Vessassa ravaaminenkin löysi luonnollisen selityksen, kun selvensin hiukan aineenvaihduntani toimintaa.

Sanotaan, että kolmenkympin jälkeen aineenvaihdunta hidastuu (ja aineenvaihduntahan ei tarkoita pelkästään vatsan tyhjentymisen nopeutta, kuten usein virheellisesti ajatellaan, vaan paljon kaikkea muutakin), ja on väistämättä alettava tarkkailla mitä syö, jos haluaa säilyttää saman painon. Voi olla, ja mielenkiinnolla sitä odotan. Jos ei muuta, niin kilojen alkaessa vihdoin kertyä saisin ainakin lisämotivaatiota terveelliseen syömiseen ja sokeriherkuista kieltäytymiseen.Sitä paitsi, liian alhainen paino ei ole terveydelle mitenkään hyväksi. Alipaino on terveyden kannalta yhtä huono asia kuin ylipaino, seikka jota laihuuden ihannoimassa yhteiskunnassa ei aina muisteta.

Ehkä jo ensi hääpäivän "prova vestito da sposassa" eli hääpukutestissä vetoketju ei enää mene kiinni - saa nähdä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti