perjantai 19. huhtikuuta 2013

Pysyvä ruokaremontti - mahdoton tehtävä?

Roomalaista parsakaalia ja kesäkurpitsaa.
Aina välillä tekee niin hyvää tavata ihminen, joka on oikeasti onnistunut muuttamaan syömisiään terveellisempään suuntaan. Kuten ystäväni, jonka kanssa jokunen päivä sitten istuimme hetken helsinkiläisessä kahvilassa.

En voinut kuin kadehtien kuunnella, kuinka hän kertoi pyrkimyksestään hillitä tulehdustilojaan ja tasapainottaa oloaan sekä happo-emästasapainoaan syömällä runsaasti vihreitä kasviksia ja palkokasveja, jättämällä maitotuotteet ja viljan kokonaan pois ja nauttimalla lihaa vain kohtuullisesti. Sokerin ja herkut hän on tietysti eliminoinut ruokavaliostaan.

Katselin hänen vaikuttavan kokoista salaattiannostaan ja manailin omaa ruokavalintaani. Siinä keskustellessamme sokerin haitoista ja terveellisen ruuan eduista voisarvi ei koskaan ennen ollut maistunut yhä pahalta, eikä sen syömisestä koskaan seurannut yhtä huonoa oloa.

Mistä tietyt ihmiset löytävät sen tahdon ja sitkeyden, jolla seurata uutta, ruokarutiinit täysin uusiksi laittavaa ruokavaliota kuukaudesta ja vuodesta toiseen? 
Tiedäthän heidät, jotka kieltäytyvät järjestelmällisesti suklaakakuista, vaikka kaikki toiset ympärillä mässäilevät.  Tai syövät aterianrytminsä ja dieettinsä mukaan vaikka istuisivat lentokoneessa tahi jossakin muussa yhtä hankalasti omia ateriatoiveita sallivassa ympäristössä, eli käytännössä kaivavat vaikka jäisen tonnikalakimpaleen laukustaan ja alkavat järsiä sitä, kun toiset syövät valkoista höttövoileipää. 

Olenhan minäkin yrittänyt syödä hyvinvointini parhaaksi monet kerrat ja yritän yhä, mutta silti aina välillä löydän itseni syömästä voisarvea, mutakakkua tai perunalastuja - vaikka tiedän erinomaisen hyvin, kuinka haitallista ja turhaa niiden syöminen on.

Olen lukenut valtavat määrät kirjallisuutta, lehtiartikkeleita ja tutkimuksia terveellisestä ruuasta ja ruuan vaikutuksesta elimistön toimintaan ja tiedän, millaista myrkkyä valkoinen sokeri on. Tiedän, että valkoinen vilja ja ranskalaiset perunat eivät ole ihmisen ruokaa, mutta syön niitä joskus silti. Tiedän, että happo-emästasapainon vuoksi ja monen muunkin hyvän asian takia ruokavaliomme tulisi koostua etupäässä kasviksista, palkokasveista, hedelmistä ja hyvänlaatuisista proteiinilähteistä, mutta usein tuntuu, että oman ruokavalioni perustan muodostavat erilaiset sokerit, maitokahvi ja pikapasta valmispestolla.

Viime Rooman-reissun markkinaostoksia eli lähituottajan tuoretta salaattia. Oliskohan Italiassa helpompi syödä enemmän kasviksia? Ainakin markkinapäivinä kyllä.

Ystäväni kanssa pohdimme, että tahtoa suureenkiin ruokaremonttiin löytyy paljon helpommin, jos vain motiivi on tarpeeksi vahva. Fitness-kisan voitosta haaveileva pystyy äärimmäisen kurinalaiseen dieettiin, jos halu voittaa ylittää mukavuuden- ja herkuttelunhalun. Jos lääkäri kertoo lapsesta haaveilevalle, että lapsettomuuden syy piilee ylipainossa, on kiloja varmasti helppo alkaa pudotella. Ankarasta migreenistä kärsivä jättää varmasti suosiolla juusto- ja suklaasessiot sekä punaviinin lipittelyn väliin, jos saa kuulla niiden olevan omien kohtausten takana.

Oma tilanteeni taitaa olla siitä hankala, että kristallinkirkasta motiivia ja syytä lähteä muuttamaan ruokavaliota ei ole. Onhan minulla krooninen nuhani ja ajoittainen väsymysoireyhtymäni, mutta ne eivät tunnu vaativan supertiukkaa dieettiä, vaan pysyvät hallinnassa ajoittaisesta herkuttelusta huolimatta. En kärsi ylipainosta, päinvastoin, ja testien mukaan niin kolesterolini kuin verensokerinsäätelyni ovat kunnossa - ainakin vielä.

Kehon kokonaisvaltainen hyvinvointi kuitenkin vaatisi sen supertiukan dieetin eli nollalinjan valkoiseen sokeriin, teolliseen ruokaan ja kaikkeen sellaiseen, jota ei ruuaksi tunnista ja jonka ainesosaluettelossa on yksikin yli ymmärryksen käyvä sana. Jos ei vielä nyt tunnu siltä, että ruualla olisi jotakin väliä, niin neljä-viisikymppisenä taatusti tuntuu - silloin alkavat nuoren iän suomat suojapuskurit pettää ja välinpitämättömyyden ja kehon laiminlyönnin jäljet näkyä.

Aina hyvä motiivikaan ei riitä. Sydän- ja verisuonitauteja sekä metabolista oireyhtymää sairastaa valtava joukko suomalaisia, mutta eivät läheskään kaikki lähde parantamaan vaivansa alkusyytä eli ruokavaliotaan. Munkkikahvit ja sipsipussi houkuttelee enemmän kuin mahdollisuus pienentää tuntuvasti sydänkohtauksen eli siis jopa kuoleman riskiä.

Monet eivät tietenkään tiedä niin kovin tarkkaan, miten ruokavalio terveyteen vaikuttaa. Heidän välinpitämättömyyttään selittää siis silkka tietämättömyys - jota ikävä kyllä jopa lääkärit saattavat ylläpitää. Minulla on Italiassa eräs kakkostyypin diabetestä sairastava tuttu, joka juo ehkä enemmän sokerilimsoja ja syö enemmän sokeria kuin kukaan tuntemani ei-diabeetikko. Kun kysyn, eikö hän tiedä sokerin olevan haitallista erityisesti diabeetikoille, hän vastaa että lääkäri on kannustanut häntä syömään ihan normaalisti - kunhan vain muistaa ottaa lääkkeensä.

Niinhän se nykyään valitettavan usein menee. Miten tahansa voi elää ja syödä, onhan olemassa lääkkeitä, joilla mikä tahansa häiriö voidaan korjata. Lääkärillä ja itsehoito-oppaissa oka vaivaan tarjotaan ensimmäisenä lääkettä, vaikka yksinkertaisempi, pysyvämpi ja ennen kaikkea terveempi vaihtoehto olisi tarttua vaivan alkusyyhyn. Se löytyisi yllättävän usein ruokavaliosta ja elämäntavoista, jos asiaan alettaisi paremmin perehtyä.

Näistä asioista on helppo olla jotain mieltä ja kirjoittaa blogeissa ja kirjoissa. Eri asia on joka päivä ja joka tilanteessa itse tehdä se parempi valinta. Minä en ainakaan siinä onnistu. Olisi ihastuttavaa kuulla heiltä, jotka onnistuvat, kuinka he sen tekevät. Ottaisin enemmän kuin mielelläni oppia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti