keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Fette biscottateista pekoniin ja papuihin eli Roomasta Lontooseen

The english breakfast.
Sateisesta Roomasta aurinkoiseen Lontooseen. Näköjään voi niinkin päin mennä, ajattelin tänään istuessani Tower Bridgen tuntumassa kahvilan terassilla kevätauringon lämmittäessä kasvojani. Edessäni oli tuoksuva kupillinen cappuccinoa asianmukaisella vaahtohunnulla varustettuna, joten hetki todella olisi mennyt paremmin roomalaisesta kuin lontoolaisesta aamupäivästä.

Mutta ei. Päinvastaisista säätiedotuksista huolimatta Lontoossa on tänään paistanut aurinko ja eilinen sadetta enteilevä pilvisyys on muisto vain. Tosin auringosta ei ehdi nauttimaan niin paljon kuin haluaisi, sillä suuri osa ajasta kuluu täällä maan alla metrossa matkustaessa.

Ensimmäisen päivän ja yhteensä 3 tunnin metrolla matkustamisen ja kaoottisen linjojen etsinnän ja vaihdon jälkeen reaktio jopa oli, että olkoonkin että kaikki rakastavat Lontoota, minulle riittävät nämä kolme päivää elämän ensimmäiseksi ja viimeiseksi Lontoo-kerraksi. Jos en kävellen tiedä pääseväni ainakin suurinpiirtein kaikkiin tärkeimpiin paikkoihin kaupungissa (kuten esimerkiksi Roomassa voi tehdä, puhumattakaan Helsingistä), en siellä viidy.

Tänään huomasin, että on huomattavasti viisaampaa työntyä metroverkostoon kello kymmenen jälkeen aamulla kuin pahimpaan aamuruuhkaan, jolloin joka ikinen juna ja vaunu pullistelee matkustajia.

Tämä päivä on muutenkin mennyt oikein mukavasti. Kello ei lyö vielä edes kello viiden teetä, kun olen jo vieraillut kahdesti pubissa. Ensimmäinen kerta tapahtui heti aamulla kymmeneltä, kun nautimme siellä tyttären kanssa perinteisen englantilaisen aamiaisen litistettyine sienineen ja makkaroineen kaikkineen. Eipä olisi voinut aamu paremmin alkaa:

Vatsa tuli niin kertakaikkisen täyteen, että sillä pärjäsi pitkälle iltapäivään kilometrien kävelystä ja metrolinjalta toiseen juoksemisesta huolimatta. Olisikin ollut outoa, ellei maha olisi täyttynyt kahdesta makkarasta, läjästä lämpimiä papuja ja kasasta rapsakkaa pekonia, kahdesta paistetusta munasta, grillatuista tomaateista ja parista paahtoleivän palasesta. Suomalaisena olen tottunut suolaiseen ja tuhtiin aamupalaan ja esimerkiksi munakas kuuluu vakioaamiaiseeni, mutta silti minusta on hieman outoa, että englantilaiset kutsuvat ja syövät tällaista ruokamäärää aamiaiseksi.





En yhtään ihmettele, että jotkut italialaiset voivat pahoin jo pelkästä englantilaisen aamiaisen ajattelemisesta. Hyppäys croissantista ja marmeladilla päällystetyistä fette biscottateista pekoniin ja papuihin on valtava.

Mieheni tosin syö näitä rekkamiehenannosaamiaisia mielellään, mutta hänellä onkin takanaan kymmenen vuotta suolaiseen aamiaiseen totuttelua.

Hauskinta aamiaisessa oli se, että loppujen lopuksi jäin kokonaan ilman munia. Syypää oli supernälkäinen tyttäreni, joka on jo kahtena iltana peräkkäin nukahtanut ravintolan tuolille ennen kuin ruoka-annokset ovat ehtineet edes saapua pöytään. Kahden tunnin aikaero on aikuiselle vähän, mutta lähes kellontarkkaan nukkumaanmenorytmiin tottuneelle lapselle paljon.

Tilasin lapselle jättiaamiasen oheen oman muna-annoksen, ja hän pisteli senkin poskeensa. Lisäksi äidin lautaselta hävisivät lähes kaikki pekonit ja molemmat paahtoleivät. Onneksi englantilaisella aamiaisella on kokoa, ja mahani täyttyi oikein hyvin jäljelle jääneistä ruuista eli makkaroista, pavuista, tomaateista ja litistetystä sienestä.

Toisen pubikeikan heitimme iltapäivällä hotellille saapuessamme. Big Benin, Wesminster Abbeyn, Tower Bridgen ja sen tuntumassa olevan more london riverside-rantabulevardin näkeminen ja kiertäminen metrolla ja jalan olisi sulattanut mahtavimmankin aamiaisen, ja taas oli nälkä.

Onneksi Englannissa ei tarvitse olla vailla täyttävää ja tuhtia ruokaa (terveellisyys onkin toinen juttu, mutta olkoon). Lounaaksi haimme pubista perinteisen annoksen fish&chipsejä, jotka jälleen päätyivät hotellihuoneessa nopeasti parempiin suihin ja taas sain olla tarkkana, että itsellenikin riitti jokunen pala kalaa ja muutama ranskalainen. Jos illalla vielä ehtisin pubiin kolmannen kerran ja maistaisin englantilaista omenasiideriä, olisi perienglantilaisten ruokien kokoelma tälle päivälle aika täydellinen.

Lounaan päälle maistui Starbucksin take away -cappuccino, ja kyllä sitä taas jaksaa kohta suunnata päin loppumatonta metrolabyrinttiä. Ilta on tarkoitus viettää Sohossa, Oxford Streetillä ja lapsen iloksi maailman suurimmassa (tai ainakin melkein), seitsenkerroksisessa  Hamleys-lelukaupassa. Jotenkin tuntuu, etteivät lompakon pohjalla pyörivät punnat siellä enää kovin kauan pysy.

Kello on  pian viisi, eli on aika ryhtyä teeveden keittoon. On helppo huomata olevansa englantilaisessa hotellissa, sillä vaikka tähtiä ei ole riviksi asti, niin nurkasta löytyy teenkeittovälineet viimeisen päälle varusteltuna, muun muuassa seinään kiinni asennettu teenkeitin ja hyvä valikoima teepusseja. Suunnitelmissa oli hörpätä teet hienommin kahvilassa, mutta lapsen päiväunet siirsivät suunnitelman huomiseen. Jää viimeiselle Lontoon-päivälle jotakin, mitä odottaa: lontoolainen teehetki. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti