Poikkeustilan epäterveelliset eväät ja leikatun silmän tuskainen tarina

Tyhjät sipsipussi ja suklaalevykääre: joku on sairaana!
Monet mielellään toistelevat, että keho kyllä tietää, millaista ravintoa se tarvitsee - jos vain osaa kuunnella. Että jos appelsiini himottaa, olet C-vitamiinin puutteessa, jos taas liha niin raudan, ja niin edelleen.Voi hyvinkin olla totta, mutta mistä kummasta se johtuu, että kun minuun joku sairaus tai vaiva iskee, niin kaikki ruokaan liittyvät mielihalut löytyvät sieltä kaikkein epäterveellisimmästä päästä? Luulisi, että hetkenä jolloin elimistö taistelee viruksia vastaan tai tarvitsee kaikki voimansa toipumiseen, niin himo heräisi kaikkea mahdollisimman terveellistä, kuten parsakaalia, gojimarjoja ja valkosipulia kohtaan. Mutta ei. Jos jotain ylipäätään tekee mieli, niin sipsejä, sokerijaffaa ja irtokarkkeja.

Vaikka kuinka yrittää järkeillä, että banaanilakut tai hampurilaisateria eivät auta elimistöä vahvistumaan, vaan se tarvitsisi aivan toisenlaisten ruokien voimaa, tavallinen terveellinen ruoka ei mene alas - tai jos menee, niin melko todennäköisesti se pian löytyy vessanpöntön  pohjalta kertaallen kierrätettynä.

Näin siis ainakin minulla, mutta uskon vahvasti etten ole ainoa. Viime päivinä olen jälleen joutunut turvautumaan vahvasti näihin poikkeustilan eväisiin eli karkkeihin, sipseihin ja sokerilimuun. Niiden lisäksi ainoa asia, mitä tekee mieli, on viipaloitu jälkiuuniruisleipä raejuustolla ja punaisella paprikalla, joka on pikkulapsesta asti ollut perinteinen toipumisruokani. Eli on mukaan sentään mahtunut jotakin oikeasti hyvääkin.

Ei, tällä kertaa en ole sairastunut kamalaan hengitystieinfektioon, mutta melkein toivon, että olisikin kyse jostakin niin viattomasta. Mutta nyt on ollut kyseessä aivan erilainen, ja satakertaisesti kivuliaampi vaiva. Ehkä jo arvaattekin, että asialla on jotain tekemistä edellisessä kirjoituksessani hehkuttamani silmäleikkauksen kanssa. Leikkaus sinänsä meni oikein loistavasti, samoin sen jälkeinen päivä, mutta sitä seuraavana yönä heräsin siihen, kun helvetti oli päässyt valloilleen päässäni:

Toisin sanoen heräsin päänsärkyyn, joka ylitti kivun määrässä kaiken ennen kokemani. Tulessa ja jyskyssä ei ollut pelkkä pää, vaan infernaalisia mittasuhteita saanut särky tuntui myös ja ennen kaikkea oikean silmäni silmämunassa (en muuten koskaan ennen ollut tuntenut, että minussa on olemassa sellainenkin ruuminosa ennen tätä surullista hetkeä). Jos kipua voisi johonkin verrata, niin synnytyskipuun, ja poltot voittavat kivun määrän vertailussa vain vaivoin. Olen kaiken lisäksi synnyttänyt lapseni täysin ilman mitään kipulääkkeitä eli luomuna, joten tiedän kaikeilla aisteillani, mistä puhun.

Joka tapauksessa ymmärsin heti, että kivussa oli kyse leikkauksen jälkeisestä komplikaatiosta eli silmänpaineen noususta, jonka mahdollisuudesta minua oli tietysti asianmukaisesti informoitu Eiran sairaalassa, jossa leikkaus tehtiin. Olin myös saanut mukaani paineen mahdollista nousua varten pillereitä, joilla asian piti hoitua pois päiväjärjestyksestä. Paine nousee joka neljännellä leikatuista, joten kyseessä on siis varsin tavallinen vaiva.

Onpas kumma, ettei minua varoitettu siitä, miten kivuliasta silmänpaineen nousu on, kummastelin niellessäni pillereitä. Paneuduin takaisin sänkyyn ja aloin odottaa hetkeä, jolloin lääke vaikuttaisi. Vaan mitään helpotusta ei tullutkaan, päinvastoin. Vasta siinä vaiheessa yön pimeydessä huomasin, että oikeasta silmästäni oli myös lähes mennyt näkö. Sisälläni vellova huoli kasvoi kasvamistaan, etenkin kun  tunti toisensa jälkeen kului hirmuisissa kivuissa, joita jokainen liike ja asennonvaihto tuntui vain pahentavan. Mitä jos kyseessä oli jotain vakavampaa kuin pieni paineennousu?  En voinut mitenkään uskoa, että joka neljäs leikkauspotilaista joutuisi kärsimään moisesta lähes helvetillisestä tuskasta ilman, että siitä ei erikseen varoitettaisi, mainittaisiin vain ohimennen riskilistan sivulauseessa.

Aamukahdeksalta soitin heti minut leikanneelle kirurgille, ja käsky kävi tulla heti sairaalaan. Silmänpaineet mitattiin, ja oikeassa silmässä ne huitelivat viidessäkymmenessä. On kuulemma hyvin korkea lukema ja tavallisesti paine on ihan korkeintaan 20. Kipuni määrä sai siis luonnollisen selityksen, ja tilani heti ripeää ja asianmukaista hoitoa: tippoja tippojen perään, uusia mittauksia, lisää tippoja, ja lopulta rääkätty silmäni joutui vielä laseroitavaksi, kun mikään muu ei auttanut. Laserilla tehtiin silmään pieni reikä nesteenkiertoa helpottamaan, sillä juuri nesteen tukkeutuminen oli paineen nousun aiheuttanut. Lisäksi vielä muutama tippa, ja yhteensä parin tunnin höykytyksen jälkeen paine vihdoin alkoi vähän laskea. Kokemani paineennousu ei siis todellakaan kuulunut niihin tavanomaisiin leikkauksen jälkeisiin vähäisiin paineennousuihin, vaan oli harvinaisemmasta ja kovemmasta päästä. Kuuluin niihin harvoihin epäonnisiin, joita harvinainen komplikaatio kohtasi.

Istuessani bussissa matkalla kotiin mietin, että silmäni mahtoivat olla vaikuttava näky. Vasen silmä oli lähellä normaalia, mutta oikeassa luomi oli turvonnut mahtaviin mittoihin, silmäkulmasta valui keltaista lääkevisvaa, itse silmä helotti punaisena kuin kypsä mansikka, ja pupillini loistivat epäluonnollisen pieninä ja kirkkaina silmän keskellä. Jotkut matkustajat loivat katseita, ainakin jos pystyin näkemään oikein kaiken tippamäärän ja vielä vähän korkean silmänpaineen aiheuttaman sumuisuuden läpi.

 Bussissa oli aikaa ajatella. Ymmärsin, että tälläkin koettelemuksella oli syynsä. Ilmiselvästi tarvitsin tämän opetuksen kaiken ulkonäköpainoitteisuuden takia, jota olin silmälasikompleksini muodossa harjoittanut. Kohtalon ivaa ja pientä näpäytystä siitä, että luulin ulkonäköni romahtavan silmälasien takia. Muistutusta siitä, että oikeasti tärkeiden asioiden eteen voi joskus joutua vähän kärsimään - eikä aina niin vähänkään. Luulin marssivani silmäleikkaukseen ja voivani sanoa noin vain hyvästit sumealle maailmalle, mutta jouduinkin suuren kivun äärelle, vielä hetkeksi sumuiseen maailmaan ja lähes pelkäämään näköni puolesta.

Toisaalta bussimatkalla kirkastui sekin, että silmälasikompleksini oli todellakin vahva ja silmänsisäinen piilolinssi oli oikea valinta, jälkikomplikaatiosta huolimatta (tosin sitä en kyllä muutenkaan epäillyt hetkeäkään), sillä jopa ollessani ihmisten ilmoilla ruman, ruhjotun ja rääkätyn silmäni kanssa en hävennyt itseäni tai epäillyt näyttäväni noita-akalta, toisin kuin oli aina tapahtunut lasien kanssa.

Eilisen päivän vietin sängyssä silmät kiinni särkylääkkeitä popsien ja kuuntelin, kun mies pyöritti huushollia ja yritti samalla tehdä etätöitä. Välillä lapsi kävi ovensuussa kysymässä, voiko äiti jo paremmin. Sanoin voivani, avasin vettävaluvat silmäni nähdäkseni hänet edes hetkeksi ja huokailin mielessäni, mitä olen tehnyt oikein kun minulle on siunaantunut niin sopeutuvainen ja reipas lapsi. Äiti makaa hämärässä huoneessa pelottavan punaisen silmänsä kanssa eikä edes voi ottaa syliin, mutta lapsi leikkii tyytyväisenä palapeleillään eikä protestoi edes sitä, että tänään isi auttaa pöntölle pissaamaan. Elämäni eriskummallisimpia päiviä.

Leikkauksen jälkeen sain mieheltä näin nättejä tulppaaneja, ja onneksi näen taas niitä katsella:


Tänä aamuna kontrollissa paine oli enää 8, eli oltiin jo ihannelukemissa. Vieläkään en uskalla huokaista helpotuksesta, sillä periaatteessa paineen uusi nousu on mahdollista, joskaan ei kovin todennäköistä. Painetta laskevia tippoja pitää käyttää vielä viikko, ja se onkin ihan oma tarinansa. Kukapa nimittäin arvaisi, millaisia sivuvaikutuslistoja noilla pikku tipoilla on? Vaikeita astmakohtaus- ja sydänkohtausriskejä ja muuta ihan oikeasti vaarallista, joista en halua edes kirjoittakaan, pelkkä niiden näkeminen jo sai katumaan koko haittavaikututuslistan lukemista, mutta myös kaikenlaista pientä ikävää - joista minulla tuntuu olevan melkein puolet.

Tässä pääsemmekin palaamaan kirjoituksen lähtöpisteeseen eli sairausaikojen epäterveellisiin eväisiin. Sivuvaikutuksiin kun kuuluu myös ruokahaluttomuus, suolatasapainon häiriö, pahoinvointi, ja tietenkin minulle ovat kasautuneet kaikki nämä vaivat. Tai ainakin oletan, että jatkuva sipsien, salmiakin ja muun suolaisen himoni johtuu tuosta suolatasapainoasiasta. Jatkuva pieni yökötys ja ruokahalun katoaminen aivan taatusti ovat lääkkeiden syytä.

Pahinta on, että menin ajoittamaan superfood-reseptikilpailukokeiluni juuri maanantaille, jolloin siis silmässä oli vielä kaikki kunnossa, mutta käytin paineen alentavaa lääkettä tavanomaisena varotoimenpiteenä (josta kohdallani ei siis ollut minkään valtakunnan hyötyä). Lähes yökkäilin valmistaessani hedelmäistä gojimarjakookosjäädykettä, ja sen syötyäni, no voitte varmaan arvata mitä sitten tapahtui. Samana iltana koko kakku päätyi roskikseen, sillä jo pelkkä sen näkeminen sai pahoinvoinnin nousemaan kurkkuun. Ja jopa nyt siitä kirjoittaessani alkaa yököttää.

Pelkään pahoin, että en ihan vähän aikaan voi syödä gojimarjoja enkä käyttää kookosöljyä ruuanlaitossa, valitettavasti. Tai ainakaan en voi maistella omia tuotoksiani, ja parempi olisi olla niitä näkemättä tai haistamattakaan.

Viime päivät olen siis elänyt hampurilaisaterioilla, salmiakilla, sipsillä ja suklaalla. Onneksi sentään hieman myös ruisleipää, paprikaa ja ohravelliä, vihreää teetä. Siinäpä se. Kehoni, tätäkö siis kaipaat toipuaksesi silmänpaineen noususta?


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Miltä tuntuu kevään valo? Haparoivia yrityksiä kertoa se sanoin: "Vain se mitä kirjoitan on totta"

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin