lauantai 24. elokuuta 2019

Sademetsä palaa, eläinlajeja häviää - mutta juuri sinä voit pelastaa maailman


Ihania tikkareita ystävän eläinteemasynttäreillä.
Kun lapset reilu viikko sitten sairastivat kuumeista flunssaa, meillä oli hyvää aikaa lukea oikein monta kirjaa. Lasten tämän hetken suosikkeja ovat erilaiset tietokirjat - dinosauruskirjat, ötökkäkirjat, tulivuori- ja maanjäristyskirjat, luontokirjat. 

Erityisesti eläinkirjat. He rakastavat kaikenlaisia elämiä, söpöjä pupuja, jännittäviä tiikereitä, pelottavia haita ja puistattavia myrkkyhämähäkkejä. 

Lapsille luonto ja eläinmaailma on ehtymätön aarreaitta ja ihastelun kohde. He leikkivät eläimiä ja eläimillä, he haluavat eläinteeman syntymäpäiville, heille kaikki on mutkatonta ja ihminen täydellisessä harmoniassa eläinten kanssa. 

Ja kun kartassa näytetään missä tiikerit elävät, he kuvittelevat että koko se puolen Aasian kokoinen alue, jonka päällä tiikeri seisoo, olisi sen asuinaluetta. He eivät tiedä enkä meinaa raaskia heille kertoa, että tiikereitä on luonnovaraisina jäljellä alle 4000 yksilöä. 

 Afrikka on heille yhtä kuin ne leijonien, norsujen, kirahvien ja seeprojen kansoittamat savannit, joita näemme Avarassa luonnossa lauantai-iltaisin. En meinaa raaskia heille sitäkään sanoa, että Afrikkaa kansoittaa tätä nykyä dominoivasti yksi nisäkäs, ihminen, ja kaikki muut eläimet saavat väistyä hänen tieltään. 

Yhdessä lasten kirjasuosikeista puhutaan erittäin ajankohtaisesta aiheesta:

perjantai 23. elokuuta 2019

Olet poropeukalo, sanoi opettaja - käynti Designmuseossa nosti vanhan haavan pintaan

Kuin karkkikaupan hyllyltä - Aamu Songin & Johan Olinin
tuotantoa Desingmuseon näyttelyssä.
Hyvää sadepäivän aamua! Helsingissä sataa vettä kuin paloruiskuista suihkuten, niin paljon että satelliittikanavat lakkasivat toimimasta ja aiheuttivat ärtymystä italiankielisiä aamupiirrettyjä katsovissa lapsissa. Katto tosin ropisee niin kovasti ettei televisiosta mitään juuri kuulisikaan, ellei kääntäisi ääntä korviasärkevän kovalle.

Sadetta ikkunasta katsellessani ajattelen viime keskiviikon reissuamme Designmuseoon ja sen avaamia näköaloja käsityöläisyyteen. Olen aina mietiskellyt ja nyt mietiskelen entistä enemmän, että jos jonkun taidon haluaisin osata, niin käsityötaidon. Haaveilen osaavani ommella surauttaa vaatteita, neuloa villapaitoja ja virkata pipoja. Jos sellaista osaisin, en varmaan muuta tekisikään.

Sen sijaan käteni ovat kömpelöt, ne eivät taivu virkkuukoukkuun ja hyvä jos saan langan pujotettua neulansilmästä. Napin sentään saan paikoilleen, mutta reiän parsiminen alkaa olla jo liian haastavaa, ainakaan siististi.

Mutta rakastan katsella, kun muut osaavat. Ihailen ystävääni, joka huovuttaa suloisia pikkueläimiä, keijuja, tonttuja ja mitä päähän pälkähtääkään, katson kunnioituksella kaveria, joka saa kynällä aikaan muutamilla vedoilla mitä vain haluaa, seuraan lumoutuneena kun joku painaa suunnittelemiaan kankaita, neuloo monimutkaista kirjoneuletta tai kutoo kangaspuilla juuri sen väristä räsymattoa kuin haluaa.

Siksi suuntasin odottavalla mielellä Designmuseoon, jossa on 29.9. asti mielenkiintoinen näyttely käsityöläisyydestä. Kyseessä on korealais-suomalaisen muotoilijapariskunnan Aamu Songin ja Johan Olinin Maailmojen salat - Secret universe -näyttely, jossa esillä on parin tuotantoa yli kymmenen vuoden ajalta.

Ja millaista tuontantoa!

keskiviikko 21. elokuuta 2019

Kun aamu alkaa migreenillä ja jogurttipurkki lentää - voi kärsimystä!

Pilvet väistyvät ja tulee taas kirkasta - ja päänsärky aina lopulta lakkaa.
Lakkaako kärsimys maailmasta? 
Kuulin lapsena paljon virsiä. Niin paljon, että jotkut niistä soivat päässäni yhä tänäkin päivänä tai ainakin osat niistä, ja kun sopiva tilanne tulee, niin huomaan osaavani yhä ulkoa pitkiä pätkiä, jopa kokonaisia virsiä.

Yksi niistä pitää sisällään seuraavan säkeen, joka itsepintaisesti korvamatona kaikuu toisinaan korvassani: Ei surustamme turvaa meillä / ei auta itku vaikerrus, jos aamu alkaa kyynelillä / ja päivän päättää huokaus.

Tämä virsi rupesi soimaan päässäni eilen aamulla. Se johtui siitä, että sen jälkeen kun kuopus oli ensin herännyt liian aikaisin ja vollottanut väsymystään (erittäin epätavallista hänelle mutta meni toipilaana olon piikkiin ja sen, ettei hän edellisinä päivinä ollut syönyt juuri mitään kurkkukivun takia, ja aamulla hänellä oli sudennälkä enkä ymmärtänyt kiikuttaa ruokaa tarpeeksi nopeasti hänen eteensä), keskimmäinen läjäytti täyden litran jogurttipurkin keskelle keittiön lattiaa, purkin pohja hajosi ja sisältö roiskui pitkin lattioita, pöydän jalkoja, leivinuunia, koiran juomakuppiin ja jääkaapin alle.

Olin itsekin herännyt väsyneenä ja nälkäisenä huonosti nukutun yön jälkeen, sillä olin jälleen kerran kirjoittanut liian myöhään ja päänsisäiset tapahtumat juoksivat mielessäni levottomina puoli yötä, kaikki ne käänteet joita en ollut ehtinyt yöllä kirjoittaa ennen unen voittamista. Minulla oli omituinen ja huono olo, kuin raskausajan pahoinvointia ja sitä oli jatkunut koko edellisen päivän siitä lähtien kun olin aamulla puhunut tunteet pintaan nostattavan, menneitä ja painavia mutta eivät vielä arpeutuneita asioita mieleen palauttaneen puhelun erään sukulaisen kanssa. Illalla viimeiseksi olin juonut kupin camomillateetä yrittäen sillä laannuttaa oksettavaa tunnetta.

Kun jogurttiläjä lattialta oli siivottu ja istuin koneen ääressä kirjoittamassa eilisaamun blogikirjoitusta ja kohottamassa cappuccinokuppia huulilleni, sen huomasin:

tiistai 20. elokuuta 2019

Miksi kirjoitan? Haaveita ja oivalluksia autofiktiosta

Liekki palaa - ja taitavissa käsissä sillä voi tehdä taidetta, kuten
tämä takapihallamme säännöllisesti harjoitteleva tulitaiteilijaryhmä.
Kysymys - tai oikeammin tunne - piinaa minua usein. Piina ei synny tunteen voimakkuudesta
(sillä se ei ole voimakas vaan lähinnä mielen reunalle hiipivä varovainen ajatus, kuin lapsi joka on oppinut kysymään äidiltä varovasti jotain sillä aikaa kun pikkuveli on viereisessä huoneessa päiväunilla) vaan siitä, että kysymys tulee mieleen niin usein.

Miksi kirjoitan? Tämä kysymys palaa aina uudestaan ajatuksiin. Miksi kirjoitan, miksi haaveilen siitä että näkisin tekstini painettuna kirjana ja nimeni (tai taiteilijanimeni) kannessa, silläkin uhalla että kirjan aihe julkaistuna levittäisi koko elämäni ja itseni sieluani myöten kenen tahansa luettavaksi. Miksi ihailen Karl Ove Knausgårdia, Maggie Nelsonia, Essi Kummua, Marja Vilkkoa ja muita rohkeasti ja rujon avoimesti, suorastaan itsetuhoisuuteen asti omaelämäkerrallisesti kirjoittavia, jotka eivät epäröidä kuvailla edes kakalla käymistään ja raadollisimpia tunteitaan ja halujaan?

Mistä tämä liekki sisälleni oikein tulee?

Miksi tuotan pöytälaatikkooni jopa knausgårdilaisella mittapuulla runsaita määriä eli satoja ja taas satoja liuskoja tekstiä elämästäni ja ajatuksistani? Sen lisäksi että kirjoitan tätä blogia aamuverryttelyiksi, jatkan proosatekstillä joka välissä kun voin ja vielä viimeiseksi illalla, vaikka kaiken järjen mukaan kokonaishyvinvoinnin kannalta parempi ratkaisu olisi mennä nukkumaan.

Miksi olen levoton ja tyytymätön, jos en ole päivän aikana saanut kirjoitettua, mutta kun olen, tunnen tyynnyttävää onnea ja harmoniaa koko elämäni ja ympäristöni kanssa? Miksi olen parempi äiti, kun saan kirjoittaa, miksi jaksamiseni äitinä on aina suoraan verrannollinen siihen, kuinka paljon ehdin lastenhoidolta tuottaa tekstiä?

Vastauksia tulee laidasta laitaan:

maanantai 19. elokuuta 2019

Valokuvamuistoja, kirjahyllyjä ja pyllistys konmaritukselle

Kuvassa mieheni noin kaksivuotiaana.
Kun astuu italialaiseen kotiin, on suurella todennäköisyydellä turha etsiä olohuoneesta kirjahyllyä. Eikä sitä helposti muistakaan huoneista löydy. Paitsi jos sattuu vierailemaan kulttuurieliitin kodeissa, joissa kokonainen seinä saattaa olla kuorrutettu kirjahyllyllä ja kirjoilla, tavallisenkin italialaisen kodin edestä.

Aikoinani, parikymppisenä, ihmettelin tätä kirjahyllyjen puutetta paljonkin, ennen kuin totuin siihen ja ymmärsin, ettei kirja ole samalla tavalla haluttu ja arvostettu esine kuin se Suomessa ainakin vielä toistaiseksi on. Olin tottunut oman kotini kirjahyllyihin ja kaikkien muiden suomalaisten kotien kirjahyllyihin ja alkanut jo kasvattaa myös omaa kirjakokoelmaani.

Italialaisilla tuntui kaiken lisäksi olevan kaukainen ja löyhä suhde kirjoihinsa. Kun toisinaan kysyin jostakin hyllyllä olevasta kirjasta, kävi ilmi ettei talon asukas ollut lukenut kirjaa eikä edes muistanut, että hänellä oli se.

Ja kun vierailimme miehen sukulaisten luona ensimmäisen kerran ja löysin heidän kirjahyllyltään (kirjaimellisesti yksi, katorajaa eteisessä kiertävä lyhyt hylly) kaksitoistaosaisen sarjan antiikin Rooman historiasta, aloin haltioissani hypistellä sen kuudetta, keisariajasta kertovaa osaa josta parhaillani tein proseminaarityötä.

Olin juuri alkanut osata italiaa sen verran, että lukeminen rupesi sujumaan, ja sellainen kirja oli minulle ihmeenkaltainen. Lukea Italian historiaa italiaksi, se oli melkein kuin olisi päässyt hieman lähemmäs alkuperäislähteitä, ad fontes, vaikka siitä ei tietenkään oikeasti ollut kyse. Latinan opinnot olivat pahasti kesken, ja keskeneräisiksi ne alkuperäislähteiden ymmärtämisen kannalta jäivätkin.

Kun sukulaisille selvisi että opiskelen historiaa, he innostuivat:

lauantai 17. elokuuta 2019

Tautiaika lähestyy - miksi sairastamme niin paljon?

Eilen vielä mentiin metsässä, tänään kutsuu sohva ja C-vitamiini.
Nyt kun elokuu on kääntynyt loppupuoliskolleen, ei enää tunnu liian aikaiselta puhua lähestyvästä syksystä. Syksy ei vuodenaikana minua pelota, pidän syksystä, sen kirpeydestä ja tuoksuista, jopa pimeistä illoista jolloin voi sulkeutua verhojen taakse sohvalle hyvän kirjan ääreen.

Kotiäitinä syksyyn ei edes liity loman loppumisen painavaa tunnetta tai ahdistusta stressaavan arjen alkamisesta, varsinkin kun kirjaimellisesti kotihoidan kahta nuorinta eli he eivät käy tällä hetkellä kerhossa tai päiväkodissa.

Esikoisen koulu pyörähti käyntiin, mutta hän on jo sen verran vanha, että osaa itse hoitaa aamutoimet. Äidin tehtäväksi on kutistunut se, että huolehtii hänen heräämisestään ja katsoo, että tyttö saa jotain suuhunsa ja sopivat vaatteet yllensä. Sitten loma-arkemme jatkuu taas tavalliseen tapaan, ja keskimmäinen saattaa jatkaa uniaan yli yhdeksään, beato lui!

Kotiäidin elämässä arki ja loma ovat tavallaan käynnissä yhtä aikaa koko ajan, niin hyvässä kuin pahassa. Syksy ei siksi tunnu peikolta, mutta täytyy tunnustaa että kyllä pimeys ja kylmyys jossakin vaiheessa syksyä ja varsinkin talvea alkavat viimein painaa. Kun pimeys laskeutuu ikkunan taakse kello kolmen jälkeen, ei paljon naurata.


Ei varsinkaan niinä lukuisina kertoina, kun joku perheenjäsenistä on sairaana, pahimmillaan kaikki yhtä aikaa. Syksy ja talvi tarkoittaa tautikauden käynnistymistä, ja jos suoraan sanotaan, lasten (ja oma) sairastelu on elämässäni se seikka, joka tehokkaimmin laskee elämänlaatua ja tekee kaikkensa latistaakseen luontaista elämänhaluani, tuhotakseen taipumustani ajatella kaiken aina kääntyvän lopulta parhain päin.

Viimeisimmän vuoden sairastelusaldo näyttää nimittäin tältä:

perjantai 16. elokuuta 2019

Paljasjalkainen lapsi on onnellinen lapsi

Paljasjalkapolulla Kaisaniemen Kasvitieteellisessä puutarhassa.
Onkohan mitään hellyttävämpää kuin vauvan varpaat? Kun vauva syntyy, vanhemmat ihastelevat lähes ensimmäiseksi juuri hänen varpaitaan, laskevat onko niitä varmasti kymmenen, kyllä, on niitä, miten ne voivatkin olla noin pienet.

Ja niin sileät jalkapohjat, ei vielä yhtään askelta otettu eikä kovettumista tietoakaan. Mihin lie jonain päivänä tallustavat, minkä tien ottavat ja mille haavoille joutuvat. Nämä silkinsileät, pulleavarpaiset pikku jalat.

Hellyttävät ne jalat ovat vähän isommillakin lapsilla. Kaksivuotiaalla jalkojen pulleus on yhä tallella, eikä viisivuotiaallakaan vielä kovettumia ole.

Yhdeksänvuotiaalla ensimmäiset aavistuksenomaiset ahavoitumisen merkit ovat havaittavissa persikanpehmeyden alla. On oikeastaan hämmästyttävää, että ne yhä ovat niin pehmeät. Yhdeksänvuotiashan on kuitenkin ottanut jaloillaan jo noin 30 miljoonaa askelta, jos ajatellaan hänen oppineen kävelemään yksivuotiaana ja kävelleen pienillä jaloillaan joka päivä keskimäärin 10 000 askelta.

En tiedä onko tämä myöhemmin syntynyt valemuisto, mutta mielestäni muistan selvästi, kuinka lapsena omia jalkapohjiani taputeltiin, ihmeteltiin ja kehuttiin pehmeiksi. Sitä en muista, missä vaiheessa kehut ja ihmettelyt loppuivat ja jalkapohjat kovettuivat, mutta muistan kuitenkin jossain vaiheessa itse todenneeni: nyt ei iho enää ole persikanpehmeää.

Niiden muistojen aikaan olin luultavasti noin 7-8 -vuotias, sillä mielikuvissani jalkapohjien ihmettely liittyy tilanteeseen, jossa koulujen kesäloma oli alkanut ja istuin puutarhakeinussa risti-istunnassa. Oli käsillä se ihana hetki vuodesta, kesäloma, jolloin ei ollut mitään tähdellisempää tekemistä kuin istua pihalla ja tarkkailla jalkapohjia.

Voi siis olettaa, että omat jalkapohjani ovat alkaneet kovettua aikaisemmin kuin oman esikoiseni. Mistä moinen?