perjantai 19. huhtikuuta 2019

Via Crucis Roomassa ja pientä pohdintaa kärsimyksestä

Rauhaisaa pitkänperjantaita! Meneillään on suloisen lämmin, aurinkoinen kevätpäivä ja paljon hommaa on jo aamupäivän aikana ehditty tehdä: terassin pesua, ulkoilua, iänikuista sisätilojen järjestelyä (=lelukaaoksen edes osittaista hallintaa).

Melko tavallinen perjantai, siis, paitsi että mies on myös kotona. Kaupatkin ovat auki, halutessaan voisi shoppailla into pinkeänä missä tahansa pääkaupungin kauppakeskuksista. Eivät ole pääsiäisetkään enää entisellään.

Muistan yhä, miltä tuntui kun pääsiäisenä kaikki kaupat olivat kiinni. Kaikki olivat rauhoittuneet koteihinsa tai kuka minnekin, kukaan ei suhannut kauppaan tai sieltä takaisin, kaikki oli hetkeksi ikään kuin hengähdystauolla. Pidin siitä tunteesta. Koko maailma ympärillä tuntui hitusen seesteisemmältä, hieman paremmalta paikalta.

Ennen kuin arki taas koitti ja kaikilla oli taas tuli pyllyn alla. Nyt näitä hengähdyspäiviä on yhä vähemmän, kun kauppojen aukioloja joitakin vuosia sitten vapautettiin. Jouluna taitaa vielä olla ainakin yksi päivä, jolloin kaupat vielä vastustavat suunnatonta painetta pitää ovet auki 24/7. Milloin sekin paine purkautuu, lienee vain ajan kysymys.

Jos menen vielä kauemmas omaan menneisyyteeni, muistan muitakin jänniä juttuja pitkäperjantaista:


torstai 18. huhtikuuta 2019

Mitäs me mämminsyöjät

Kolme mämminsyöjää, aivan kuten
 meidän arkiruokapöydässä!
Tänä vuonna emme purekaan pastaa pääsiäisenä vaan pääsemme pitkästä aikaan pääsiäismämmin syöntiin. Kaksi viimeistä pääsiäistä olemme viettäneet Italiassa, joten nyt ovella kolkuttavassa kevään juhlassa ja sen vietossa täällä Suomessa on jotain melkein uuden tuntuista.

Pitkästä aikaa kiva viettää suomalainen pääsiäinen! Näin olen ajatellut koko kevään, mutta nyt kun juhla on viimein, tänä vuonna harvinaisen myöhään saapunut, mietin että voisihan siellä Italiassakin nyt olla... Naapuri nousi juuri tänä aamuna Finnairin koneeseen kohti Roomaa, ja melkein olisin voinut lähteä mukaan. Ajatus 20-25 asteen lämpötiloista, vihreistä puista ja kukkaloistosta Espanjalaisilla portailla on kieltämättä houkutteleva.

Sitten katson ikkunasta ulos tätä kirjoittaessani. Ruskean sävyt hallitsevat vielä, mutta kukkapenkistä nousevat tulppaaninlehtien kärjet, kukassaan loistavat krookukset ja häivähdykset ensimmäisistä ruohontupsuista antavat aavistuksen vihreydestä, joka kohta täälläkin pääsee valloilleen. Tuomen nuputkin pullottavat niin, että hyvä jos eivät kohta repeä.

Niin, aurinko paistaa täällä Helsingissä ja ulkona tuoksuu lämpimälle ilmamassalle, mullalle ja - keväälle. Mieli virittyy jo kohti teepaitakelejä, sandaalikautta ja ah, hellettä! Aikamoinen onni tämä myöhäinen pääsiäinen. Ei ole sittenkään lainkaan hullumpaa viettää sitä kotona, toisestakin syystä:


keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Leiki lapsi leiki - kohta et enää osaa

Laatikon sisältö on kumottu lattialle,
leikki alkakoon! 
Minulla on usein huono omatunto siitä, etten leiki tarpeeksi lapsieni kanssa. Tarkoitan siis sitä ihan perinteisintä leikin muotoa, erilaisilla leluilla tapahtuvaa mielikuvitusleikkiä (barbit, autot, dinosaurukset).

Haluaisin leikkiä enemmän. Ennen kaikkea haluaisin osata leikkiä enemmän. En sure niinkään siitä, ettei aikani/innostukseni riitä leikkiin, vaan sitä, että en osaa enää leikkiä (edellinen on tietysti seurausta jälkimmäisestä). Olen kadottanut sen ihanan kyvyn joka lapsilla on, kyvyn upota mielikuvituksen maailmaan ja nähdä oksankarahkassa taikasauva, pullonkorkissa barbin kattila ja olohuoneen lattiassa shopkinsien, petshoppien, sylvanianfamilsien ja pikkuautojen maailmankaikkeus.

Hermoni ovat usein mennä, kun taas on lapsi pyytämässä leikkiin. En jaksa, en halua, en ehdi. Aikuisen ei tietysti tarvitsekaan jatkuvasti olla leikkimässä lapsen kanssa, vaan lapsen on hyvä ymmärtää ettei äiti/isä todellakaan aina vaan voi leikkiä. Mutta silti joskus mietin, mistä se hermostuminen lapsen leikkiinkinuamisen takia kumpuaa. Siitäkö, että tiedän etten osaa? Ja koska en osaa, leikki tuntuu niin tylsältä ja turhalta.

Rakentelen kyllä mielelläni esimerkiksi legoista kaikenlaista ja järjestelen playmobilit valmiiksi leikkiä varten, mutta sitten kun tulee aika aloittaa leikki, olen ihan sormi suussa:


tiistai 16. huhtikuuta 2019

Kodissani on pyykkiongelma!

Jos sinusta tuntuu, että kotisi pyykkäämisasiat ovat levinneet käsistä tai haluat muuta ajateltavaa Pariisista kantautuneiden ikävien uutisten masentamana, niin lohduta itseäsi lukemalla tämä teksti.

Kotini on pyykkikaaoksessa. Minulla ei ole mitään tekosyitä puolellani. Olen kotiäiti, joten aikaa pitäisi olla. Minun ei tarvitse pyykätä puolenyön aikaan työpäivän, kauppareissun, illallisenlaiton ynnä muun jälkeen. Voisin tehdä sen aivan hyvin rauhassa vaikka nyt aamulla seitsemältä, kun olen juuri herännyt ja lapset katselevat aamupiirrettyjä. Tai aamupäivän aikana kun he leikkivät keskenään. Tai voisin ottaa pojat mukaan pyykkihommiin milloin vain, he tykkäävät auttaa siinä.

Mutta en tee. Kodinhoitohuone on viimeinen alue, mitä järjestyksenpitoon tulee. Ei meillä muissakaan huoneissa mikään tiptop-tyyli ole, lelut ja kirjat pursuilevat joka paikasta eikä sisustustusmakuni ole minimalismia nähnytkään.

Toisin sanoen pieni sotkuisuuden tuntu on kaikkialla, mutta se nyt on vaan kodikasta. En mitään sisustuslehtien olohuonetta haluaisikaan, vaan mielestäni koti on elämistä, ei jonkin tyylin seuraamista ja tavarattomuuden palvomista varten. Toki sellaiset kodit kauniita ovat ja ymmärrän heitä jotka sellaisen haluavat. Mutta ei ole meidän juttumme.

Se että meillä on usein sotkuista, ei siis johdu siitä että olisin laiska tai saamaton. Sehän tästä nyt puuttuisi, laiskuus kotiäidin ominaisuutena. Kotiäitiys on työ siinä missä muukin, ei siinä auta laiskotella tai muuten on hoitanut hommansa huonosti. Mistä sotku sitten johtuu?

maanantai 15. huhtikuuta 2019

Riittääkö rakkauteni ja aikani kaikille lapsilleni?

Elokuvissa kahdestaan keskimmäisen kanssa.  
Molemmilla kerroilla kun perheeseen on syntynyt vauva esikoisen jälkeen, olen löytänyt itseni samojen pelkojen äärestä: Muuttuuko esikoisen ja keskimmäisen elämä liikaa, rikkoutuvatko tutut ja tärkeät rutiinit vauvan myötä? Riittääkö aikani enää isommalle? Ja sitten: miksi ihmeessä olen halunnut uuden vauvan, kun minulla on jo tämä yksi tai nämä kaksi ihanaa, maailman ihanimmat, omat pienet rakkaani?

Pilaako vauva itkuillaan ja tarpeillaan hyvin muototuneen elämämme? Ja kysymyksistä ehkä suurimpana: riittääkö rakkauteni vielä vauvalle, kun olemassaolevaa lastani tai lapsiani rakastan jo niin paljon? Tähän minulla on muka ollut selvä vastaus: ei voi riittää. Erityisesti keskimmäistä odottaessa tämä tunne oli voimakas. En voi mitenkään rakastaa uutta vauvaa niin paljon, kuin jo olemassaolevaa lastani. Se tuntui ihan mahdottomalta.

Nämä ovat olleet suuria ja todellisia pelkoja raskausaikoina, olen pohtinut niitä ihan tosissani. Kun keskimmäinen sitten syntyi, tapahtui jotain ihmeellistä:

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Viikonlopun resepti: Nutellakakku palmusunnuntain suklaaöverin kruunuksi

Pieni mutta innokas virpoja.  
Sinne ne nyt menivät, pienet virpojat. On taas se päivä vuodesta, jolloin oven taakse ilmestyy noitia värikkäine vitsoineen, vanhaa itä-suomalaista kristillistä siunaamislorua tapaillen: Virvon varvon tuoreeks terveeks, tulevaks vuodeks, vitsa sulle, palkka mulle. Harva enää lisää tuohon loruun sen perinteisintä osaa ennen palkkapyyntöä, Jeesuksen Kristuksen Jerusalemiin ratsastamisen muistoks. Niin kuin niin monessa muussakin asiassa, perinne sekoittuu nykyaikaan, eikä sen pohjimmaista tarkoitusta muista enää kuin harva, ja lopulta, kun aikaa tarpeeksi kuluu, ei ehkä kukaan (paitsi Google).

Pääsiäinen esimerkiksi on ollut juutalaisten keväinen juhla Egyptin orjuudesta vapautumisen muistoksi (Pesah) jo ennen kristinuskoa, ja sitä juhlimaan Jeesuskin Jerusalemiin ratsasti kansan kunnioittaessa häntä laskemalla palmunlehviä hänen aasinsa askelien alle. Palmu taas on ollut jo pakanallisessa antiikin Roomassa voiton symboli, ja voittajanahan vielä palmusunnuntaina kansa Jeesusta juhli - mutta kuten hyvin tiedetään, mikään ei ole häilyvämpää kuin kansanjoukkojen suosio.

Kevään saapumista juhlittiin monin muodoin muutenkin pakanallisessa Roomassa, ja monet nykypääsiäisenkin perinteet juontavat pisimmät juurensa sinne:


perjantai 12. huhtikuuta 2019

Kirjoittamisen, peuhaamisen ja sanan vapautta Päivälehden museossa

Päivälehden museossa on Pekka Töpöhäntä -näyttely
syyskuun puoleenväliin asti.
Suosittelen kaikille lapsiperheille!
Aika ajoin sitä havahtuu pohtimaan, miten on elämässä oikein pärjännyt. Mitä osaan, missä olen hyvä, mistä haaveilen ja missä olen epäonnistunut. Riippuen mielentilasta ja katsantokannasta, nämä ovat joko miellyttäviä ja mukavia tai sitten turhauttavia ja piinaavia pohdintoja.

Eilen ammattiani ja elämäni valintoja koskevat pohdiskelut aktivoituivat vähän kuin puun takaa, kun suuntasimme Päivälehden museoon Pekka Töpöhäntä -näyttelyä katsomaan. Pahaa-aavistamattomana avasin museon oven, ja lähes heti kaikki ne sananvapauteen, lehdistönvapauteen ja tiedonvälitykseen liittyvät otsikot ja kuvat, painokoneet ja sanomalehtien etusivut hyökyivät päälle aiheuttaen jännän efektin: tämä kaikki on ollut myös minun maailmaani, se voisi yhä olla minun maailmaani, ja osittain se sitä onkin. Mutta tällä hetkellä enää sillä tiedonvälitystä seuraavalla puolella.

Aloin haaveilla toimittajan ammatista siinä vaiheessa, kun tajusin etten osaa tehdä muuta kuin kirjoittaa. Menin opiskelemaan historiaa siksi, että se oli aine, jossa kaikkein vähiten tarvitsee matematiikan taitoja, riittää kun vuosilukujen numerot hahmottaa.

Siinäpä se, loistavan urani lähtökohdat ja ainekset. No, siinähän ei kovin hyvin sitten käynyt, kuten myöhemmin huomattiin: