Meidän kaupunki, meidän meri - Suomenlinnassa näkökulmaa vaihtamassa

Ei olla Italiassa, vaan Helsingissä,
vaikka kuvan perusteella voisi luulla muuta...

Kuinka virkistävää onkaan vaihtaa välillä perspektiiviä. Ottaa etäisyyttä, katsoa asioita toisesta näkökulmasta ja huomata, että monet mutkat siinä samalla oikenevat, rönsyt jotka ovat muodostuneet yhdestä suunnasta liian pitkään tuijottaessa.

Joskus asioita oppii arvostamaan uudelleen paremmin, kun saa niihin etäisyyttä. Moni asia myös näyttää kauniimmalta hieman etäämmältä tarkasteltuna, kun ei näe kaikkia pinnalle muodostuneita ryppyjä, rihmoja ja rumentavaa arkipäiväisyyttä.

Näin korkealentoisiin pohdintoihin äityivät ajatukseni eilen, kun seisoin Iso Mustasaaren ja Pikku Mustasaaren yhdistävällä sillalla Suomenlinnassa, katse suunnattuna kaukana häämöttävään Helsingin siluettiin. On se kaunis! ajattelin lähes pala kurkussa, ja ajatus voimistui kun päästiin lauttaan ja lähestyttiin Kauppatoria Lonnan saaren, Ryssänsaaren, Valkosaaren ja Katajanokan terminaarin välistä puikkelehtien.

Suomenlinnassa ajatukseni usein heittäytyvät haikeiksi ja kummallisen kotiseuturakkaiksi. Olenhan paikkauskollinen ihminen, joten onko tuo nyt ihme, mutta hauskaksi asian tekee se, että nimenomaan kun katson Helsinkiä etäämmältä, ajattelen siitä erityisen lämpimästi. Ei näköjään ole väliä, olenko Roomassa asti vai Suomenlinnassa (joka jos tarkkoja ollaan on osa Helsinkiä eli yksi sen kaupunginosista), vaikutus on sama:




 kaukaa katsottuna arvostus nousee.

Juuri tällaisena haluan Helsingin nähdä. Mereltä käsin, auringon kimaltaessa Itämeren aalloilla, saarelta jolle noin 250 vuotta sitten rakennettiin Viaborgin linnoitus kaupungin turvaksi ja suojelijaksi, mutta joka antautui ensimmäisessä taistelussa Venäjälle eli ei siitä juuri turvaa ollut.

Tai laivasta käsin, yhä suuremmaksi piirtyen ja näkökulman jatkuvasti eläessä. Ohi jäävät pikkusaaret matkan varrella ja Viking Linen valtavat risteilyalukset, sitten huomio kiinnittyy Helsinki Sky Wheel -maailmanpyörään ja siihen, kuinka Tuomiokirkko hetkeksi jää sen taakse mutta lipuu sitten jälleen näkyviin. Uspenskin katedraali jököttää pysyvästi Stora Enson pääkonttorin takana, mutta onneksi toimistotalon on sentään suunnitellut Alvar Aalto, joten se saa sijaintinsa Suomen kauneimman ortodoksikirkon edessä anteeksi.

Nuorena pääsin muutaman kerran katselemaan Helsinkiä mereltä käsin veljeni pienen perämoottoriveneen kyydissä, ja ehkä merellinen perspektiivi tuo mieleen myös näitä kauan sitten elettyjä nuoruuden meriretkiä. Ymmärrän hyvin heitä, jotka innostuvat ostamaan oman veneen ja liikkumaan sillä pitkin Helsingin edustan rannikkoa, onhan saaristomme ainutlaatuisen kaunista seutua millä mittapuulla tahansa ja ilman kotiinpäinvetämistäkin.

Suomenlinnakin oli eilen kaunis kuten aina, näkymä Kustaanmiekalta avomerelle yhtä vaikuttava kuin ennenkin. Kun lounastimme eväitämme aurinkoisella penkillä ylhäällä polunvarrella ja katselimme alas avautuvaa maisemaa rantakallioille ja auringossa kimaltelevalle merelle, tuli hetkeksi hämmentynyt olo: missä oikein olemmekaan, Suomessako todella? Keltaiseksi paahtunut heinä polunvarressa, käppyräoksainen puu rinteessä, jylhät rantakalliot ja meri, joka näytti yhtäkkiä ihmeellisen siniseltä ja jopa turkoosilta, sai tuntumaan olon siltä kuin Italiassa olisi. Oli niin lämminkin vielä, että jo lämpötilan perusteella olisi saattanut erehtyä maasta.

Ja sitten tajuaminen: kyllä, olemme Suomessa, kotikaupungissamme Helsingissä, meillä on todella tällaisia kauniita paikkoja täälläkin, mutta emme ehkä sitä vain itse kunnolla tajua ja lähdemme matkustamaan ympäri maailmaa nähdäksemme jotain uutta ja erikoista.

Ilma ei tosin näillä leveysasteilla aina ole niin jumalainen kuin se eilen oli, mutta kesä meillä kuitenkin on joka välillä tarjoilee myös tällaisia ihmeellisiä helteen hetkiä. Silloin kannattaa tarttua tilaisuuteen ja lähteä vaikka juuri näille rannoille, tai joillekin Helsingin edustan lukuisista muista saarista.

Meidänkin oli alunperin tarkoitus viettää päivä Suomenlinnan vieressä sijaitsevassa Vallisaaressa, entisellä sotilasalueella joka on jokunen vuosi sitten avautunut kaikille kävijöille. Suunnittelimme menevämme katsomaan muun muuassa 1860-luvulla perustetun venäläisen puiston peruja olevaa lehmuskujaa, jonka mainostetaan olevan Suomessa ainoita laatuaan runsaskasvuisuudessaan ja ylväydessään. Kuvien perusteella se vaikuttaa olevan kuin suoraan reiteiltä, joita pitkin ajamme Rooman läheisyydessä sijaitseville järville kuten Albano- ja Nemi-järvelle: valtavia runkoja, ylhäältä yhteen kasvaneita latvustoja, vihreyttä ja runsautta joka peittää alleen koko taivaankannen.

Vallisaaren retki jäi toiseen kertaan, sillä teimme päätöksen lähteä matkaan aamulla ex tempore hyvän ilman houkuttamina (tartuimme helteen tarjoamaan tilaisuuteen, siis!) ja vasta Kauppatorilla huomasimme, että laivamatka Vallisaareen maksaa palveluntarjoasta riippuen vähintään 10, jopa 18 euroa aikuiselta ja lapsiltakin pitkän pennin. Jos olisimme ostaneet liput koko konkkaronkalle, olisimme joutuneet maksamaan siitä jopa 50 euroa eli saman verran kuin vaikkapa Korkeasaaren-keikasta.

Ei ihan tuntunut hintansa väärtiltä, varsinkin kun retkisuunnitelma oli hatara ja etukäteisvalmistelu vähäistä. Jos ja kun jonain päivänä päätämme lähteä Vallisaareen, matkan hinnan huomioon ottaen haluamme suunnitella päivän kunnolla.

Siispä hyppäsimme viereiseen Suomenlinnan-lauttaan, jolla pääsimme matkustamaan samalla lipulla kuin lähijunassa ja toinen aikuinen vielä ilmaiseksi, rattailla kun olimme liikenteessä (Helsingin tarjoama mahtava etu lapsiperheille). Teimme pikaiset Suomenlinnasuunnitelmat lautalla eli picnic, jälkiruokajäätelöt, uimaranta, mahdollisesti Suomenlinnan Lelumuseo, jossa emme ole koskaan käyneet, ja päivästä tulikin oikein mainio.

Mitä nyt viihdyimme uimarannalla niin pitkään ettei Lelumuseoon enää jäänyt aikaa, mutta totesimme että sinne kyllä ehtii sitten kun ilman ovat kylmenneet ja tuuli puhaltaa autiolla uimarannalla. Nyt uimaranta kuhisi lapsia ja elämää. Vesi oli kylmää kuin mikä mutta kahlaamista ja kastautumista se ei lapsilta estänyt.

Lapset toivat vedestä näytille kaikenlaista. Simpukoita ei löytynyt kuten Italian rannoilta, mutta kauniita kiviä kyllä sekä monenlaista vesikasvia. Levää, pitkiä vesikasveja, lisää levää. Ja sitten pieniä, keltaisia ja pulleita vesikasvin palasia, joita lapset kutsuivat minimerenneidon pyrstöiksi. Rakkolevää, tajusin kun näin rannan tuntumassa enemmänkin noita minimerenneidopyrstöjä kiinni kasvualustassaan. Ja tulin iloiseksi, sillä tiedän rakkolevän olevan merkki siitä, että meri voi siinä kohdassa hyvin; rakkolevät ovat merkki suhteellisen puhtaasta vedestä.

Itämeren vesi ei tosin näytä parhaimmillaankaan kovin puhtaalta, vaan sille on ominaista tietty sameus ja runsas levien kasvu. Suomenlinnan uimarannalla oli sentään hiekkapohja ja pohja näkyi juuri ja juuri rantavedessä kahlatessa, mutta ei tarvitse kuin sen ohi kävellä, niin pohjamudista nousee jo parilla polkaisulla näkyvyyden peittävä pilvi.

Kun lounaan jälkeen kävelimme Kustaanmiekan kivisiä kallioita ja rantoja pitkin, tunne siitä kuin Italiassa olisi ei ottanut laantuakseen. Eikä ällistys siitä, että todella olemme Suomessa, miten olinkin unohtanut että meillä on tällaisiakin paikkoja ilonamme, vaikka nuorempana kävin täällä hyvinkin usein milloin perheen, milloin ystävien kanssa, historian laitoksen fuksiaiset pidettiin täällä ja tänne pakenimme teini-ihastuksen kanssa ollaksemme vähän kauempana tutuista, joihin olisimme mantereen puolella saattaneet törmätä.

Ja sitten kun tulin Israelista kibbutsinkesän jälkeen ja minusta oli tapaamieni ihmisten ajatusmaailmasta häikäistyneenä tullut hetkeksi ympäristötietoinen, matkustin Suomenlinnaan kiusallisen tietoisena Itämeren saastuneisuudesta. Vuosien mittaan huoleni Itämeren (ja ympäristön ylipäätään) tilasta heikkeni ja unohtui muiden asioiden alle, mutta nyt kun koko kehittynyt maailma on herännyt ilmastonmuutokseen (Trump ei mitä ilmeisimmin kehittyneeseen maailmaan kuulu), ovat monet menneisyydestä tutut ympäristöasiat palautuneet mieliin ja kun törmään niihin nyt mediassa, ne tuntuvat vanhoilta tutuilta vuosien takaa.

Joskus haaveilin jopa biologin ammatista. Halusin tutkia ja auttaa luontoa. Koulusta on jäänyt mieleen sympaattinen biologianopettaja ja retki Harakkasaareen vesinäytteitä tutkimaan hänen johdollaan.

Vaikka olen enemmän järvi-ihmisiä luonteeltani, Helsingin rannat ovat aina olleet rakkaat. Olen niin tottunut asumaan merenrantakaupungissa, että vasta kun saamme tänne Italiasta vieraita, jotka ihastelevat kaupungin sijaintia, tajuan minkälaisesta etuoikeudesta on kyse. Tai sitten ohikiitävinä hetkinä tajuan sen itsekin, vaikkapa kun lähdemme ex tempore kesäistä saaripäivää viettämään.

Meri on Helsingissa vahvasti läsnä. Itämeri, meidän meremme, se joka erottaa ja eristää meidät muusta Euroopasta ja pakottaa matkustamaan laivalla, mihin tahansa täältä haluamme lähteä paitsi Venäjälle, siihen vähemmän haluttuun ja joskus mahdottomaankin suuntaan.

Itämeri on ainutlaatuinen ja erityispiirteinen kokonaisuus, maailman toiseksi suurin murtovesiallas (Mustameren jälkeen), sisämeri jolla on kyseenalainen kunnia tulla kutsutuksi maailman radioaktiivisimmaksi ja saastuneimmaksi mereksi.

Tittelit ovat oikeutettuja, mutta eivät niin vaarallisia miltä kuulostavat. Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta peräisin oleva radioaktiivisuus on häviämässä arvioiden mukaan 2020-luvun aikana eikä aiheuta tälläkään hetkellä vahinkoa merieliöstölle tai ihmisille. Saastuneisuus johtuu pitkälti siitä, että Itämeri on niin suljettu kokonaisuus: vesi pääsee vaihtumaan Pohjanmeren veteen vai Tanskan kapeiden salmien kautta ja koko veden vaihtumiseen kuluu kymmeniä vuosia.

Itämeri on myös harvinaisen matala meri. Sen keskisyvyys on vain noin 54 metriä, kun esimerkiksi Välimeren keskisyvyys on noin 1500 metriä ja valtamerien keskisyvyys noin 4 kilometriä. Itämeren ongelma on rehevöityminen, jonka peruja ovat menneiden vuosikymmenien välinpitämättömyys ympäristöasioissa, fosforin, raskasmetallien ja muiden jätteiden syytäminen mereen ilman ajatustakaan vedenpuhdistuslaitoksista.

Nykyisin jätevedet käsitellään ja maatalouden fosforikuormaan kiinnitetään huomiota, jopa Venäjä on viimein herännyt käsittelemään Pietarin jätevesiä, joten tilanne on parempi ja Suomenlahti silminähden kirkkaampi kuin menneinä vuosikymmeninä. Ravinteita ja jätteitä päätyy kuitenkin yhä Itämereen, esimerkiksi Suomesta noin 3900 tonnia fosforia joka vuosi (2018-2014), mikä on 10 % kaikesta sinne päätyvästä vuosittaisesta fosforikuormasta.

Fosforilla on vahva yhteys jokaisen Helsingin rannoilla uimista rakastavan painajaiseen, sinilevään. Sinilevä on nimestään huolimatta syanobakteeri ja usein ihmiselle myrkyllinen. Sinilevä tarvitsee kasvuunsa fosforia ja typpeä, mutta viimeksi mainittua se pystyy ottamaan ilmasta, joten pelkkä fosforikuormitus riittää aiheuttamaan sinilevän runsastumista.

Eilen sinilevästä ei näkynyt merkkejä Suomenlinnan rannoilla. Muista levistä kyllä, niitä oli vedessä riittämiin. Mutta muoviroskaa en nähnyt yhtään kappaletta, toisin kuin Rooman-lomalla Anziossa!

Kun matkasimme eilen onnistuneen Suomenlinna-päivän jälkeen lautalla kohti Helsinkiä, lapset kököttivät lautan keulassa koko matkan ja katselivat tiiviisti kaikkea mitä ympärillä näkivät: keulan nostattamia pärskeitä, lauttaa seuraavia lokkeja, ohi ajavia laivoja ja veneitä. Jännitettiin, törmätäänkö Viking Linen Tallinnan-laivaan, katsottiin kuinka Katajanokan Helsinki-pyörän korit nousivat vuoroin ylös ja alas, ihmiset polskuttelivat Allas Sea Poolissa maailmanpyörän kupeessa ja vilkuttelivat Korkeasaaren-lautalta.

Kun pääsimme tarpeeksi lähelle rannikkoa, keskimmäinen huudahti:
"Äiti, tuolla on meidän kaupunki!"
"Ja tuolla teidän kirkko!" esikoinen jatkoi viitaten Tuomiokirkkoon, hääkirkkoomme. Niin on, sanoin hänelle. Siellä on Helsinki, meidän kaupunkimme.

Ja nautin hetkestä, ohimeneväksi epäilemästäni tunteesta, että kerrankin olen täysin tasapainossa asuinpaikkamme suhteen. Juuri tämä on meille oikea paikka asua, kaikkien uhrauksien arvoinen, olemme tehneet oikean ratkaisun Helsingin, Rooman ja määrittelettömän kolmannen vaihtoehdon välillä asettuessamme tänne.

Niin, muun muuassa sitä perspektiivin vaihtaminen saa aikaan, omien valintojen ymmärtämistä ja arvostamista, tyytyväisyyttä siihen mitä on ja loputtomien vaihtoehtojen arpomisen laantumista. Suosittelen kaikille.

Siellä se Helsinki näkyy, meidän kaupunki! 

PAROLA DEL GIORNO: mar Baltico (m) = Itämeri  Suomi ja italia kuuluvat eri kieliryhmiin myös mitä Itämeren nimeen tulee; karkeasti maailman kielet voidaan jakaa "Itämeren" ja "Baltianmeren" käyttäjiin. Suomen tavoin germaanisissa kielissä englantia lukuunottamatta puhutaan Itämerestä, romaanisissa kielissä kuten italiassa taas Baltianmerestä.