Haluan italialaisen miehen!

Kiltti isi kun täyttää tyttärensä vesipullon - tämä on yksi Rooman
keskustan 2 500 lähteestä eli nasonista, joiden vesi
on täysin juomakelpoista ja hyvää. 

Lomapäivän viimeinen ilta on aina haikea. Miten nopeasti aika on kulunutkaan! Juurihan tätä matkaa suunniteltiin ja sitten aloiteltiin, herättiin kello neljä aamulla mustarastaiden lauluun ja suunnattiin hytisyttävässä kesäkuun alun aamukylmyydessä kohti bussipysäkkiä, juna-asemaa ja lentokenttää.

Keskimmäinen halusi laittaa lapaset käteensä ja napittaa pitkähihaisen paidan viimeistä nappia myöten kiinni, ja koko matkan bussipysäkille kävi valitus kylmästä. Älä nyt valita vaan nauti tästä raikkaasta tunteesta, kohta et sitä enää pitkään aikaan tunne vaan aina on hiki, valistin häntä kävellessämme mutta vaikeaahan viisivuotiaan on sillä tavalla järkeillä ja niin kauaksi ajatella, vaan tunnetila pysyttelee tiiviisti juuri sen hetkisen olon ympärillä.

Oikeassa silloin lähtöpäivän aamuna olin. Ei ole tarvinnut täällä palella, ei niin kertaakaan koko kolmen viikon loman aikana. Päin vastoin, päivien ja viikkojen myötä lämpötila on sen kun kohonnut kohoamistaan, ja tänään rannalta pois ajaessamme tienvarren mittari näytti 38:ä.

Mikä on ollut tämänkertaisessa Rooman-reissussa opettavaisinta ja mieliinpainuvinta?



Ainakin, että pärjäsin ensimmäiset kymmenen päivää "yksinhuoltajana" lasten kanssa, kun mies vielä teki töitä Suomessa. Mukana oli ystävä Suomesta kolmen lapsensa kanssa, ja omat lapseni mukaanluettuna meitä oli siis kuusi pientä lasta ja kaksi äitiä kiertämässä Roomaa ristiin rastiin.

Kun näytin vieraille Roomaa, asetuin itsekin hetkeksi toiseen asentoon suhteessa Rooman kaupunkiin ja sen turistinähtävyyksiin. Viime vuosien aikana olin jotenkin ruvennut "turtumaan" Roomaan ja ajattelemaan, että se ei voi tarjota enää mitään uutta.

Miten väärässä olinkaan! Tietenkin jollain tasolla aina mielessä on ollut, ettei Rooma koskaan voi lakata tarjoamasta uutta ja että on mahdotonta oppia tuntemaan kaikkia sen puolia ja nähtävyyksiä, ei vaikka asuisi koko ikänsä kaupungissa. Mutta niin ärsyttävästi ihminen tottuu ihan mihin vain, millaiseen ylellisyyteen tahansa, vaikka sitten ikuiseen kaupunkiin.

Hyvänä esimerkkinä tästä käytän usein mieheni matkaa kotoaan Sapienza-yliopistolle, jossa hän opiskeli vuosikaudet ja ajoi joka ikinen aamu motorinollaan Colosseumin ohi viereiselle yliopistokampukselle. Eikä hän vilkaissutkaan tuota turistien alati piirittämää amfiteatteria! Siitä oli tullut hänelle merkityksetön kaupunkikuvan osa, suorastaan huomaamaton. En voinut ymmärtää sitä kun tutustuin häneen ja hän selitti asiaa, puhumattakaan että olisin ymmärtänyt kun hän kertoi, ettei ollut koskaan käynyt Colosseumissa sisällä.

Nyt vuosia myöhemmin ymmärrän vähän paremmin, mutta täytyy sanoa etten vieläkään täydellisesti. Onhan kyseessä sentään kuitenkin Colosseum! On eri asia unohtaa käydä Helsingin Tuomiokirkossa sisällä, lykätä vierailua Kansallismuseoon tai lakata kiinnittämästä huomiota Eduskuntataloon, mutta että Colosseum...

Isi ja koko katras.

Tällä matkalla olen enemmän kuin pitkään aikaan pohtinut italialaisuutta ja roomalaisuutta, olen tehnyt pari niin loistavaa kirjalöytöä mm.italialaiseen identiteettiin ja mielenmaisemaan liittyen, että jo pelkästään niiden takia olen havahtunut tottumisen ja turtumisen tunteesta, joka viime aikoina on minua vaivannut Rooman-matkoillani.

Iltana jos toisenakin olen istunut tässä anoppilan parvekkeella auringon tehdessä laskuaan, pääskysten suihkiessa taivaalla jolta valo hiljalleen pakenee, autojonon huristessa alhaalla tiellä, koirien haukkuessa jossakin kaukana, kaskaiden sirittäessä ja lamppujen syttyessä talojen ikkunoihin lähellä ja kaukana niin, että pimeyden laskeuduttua horisontti muuttuu kaukaisuudessa väreilevien oranssien valojen mereksi.

Olen aistinut kaikkea tätä äänimaailmaa, tuntenut päivän aikana paistaneen lämmön ihollani ja haistanut nenässäni asunnoista kantautuvan ruuanlaiton tuoksua, auringon lämmittämän ilman lempeää täyteläistä hajua ja jostakin kantautuvaa mustan savun katkua.

Olen kirjoittanut koneelle ajatuksiani sen vähän mitä olen aktiiviselta ja tapahtumientäyteiseltä lomalta ehtinyt, blogiakin välillä mutta poikkeuksellisesti illalla enkä aamucappuccinon äärellä kuten kotona, sillä aamulla olemme aina heti tukka putkella menossa jonnekin ja vaikka aamu olisikin rauhallisempi, niin cappuccinot olemme juoneet tällä lomalla joka aamu jossakin lähialueen kahviloista. Mitä ihanaa lomaluksusta!

Parvekkeella ilta-auringossa. Kun kirjoitan, joku lapsista on vähän
väliä tulossa syliin ja saavat tullakin - olen oppinut kirjoittamaan sujuvasti
myös lapsi sylissäni! 

Rauhallisimmat hetket ovat olleet illalla tässä parvekkeella, olen istuskellut ilta-auringossa ja auringonlaskussa ja ajatellut, kuten nytkin parhaillani istuskelen ja ajattelen, että onpa tosiaan onni, että minulla on mahdollisuus tähän kaikkeen. Että minulla on italialainen mies ja hänen kanssaan kolme italialais-suomalaista lasta, ja Italiasta on tullut erottamaton osa minua ja elämääni niin hyvässä kuin pahassa - huomattavasti paljon enemmän onneksi hyvässä!

Että en ole täällä pelkästään vierailulla vaan osa minusta kuuluu tänne, olen mieheni ja lasteni kautta osa tätä perhettä ja sukua täällä ja siksi aina tervetullut tänne. On tietysti aina onni, jos niin käy että löytää elämässään paikkansa ja puolison vierelleen, eikä ole väliä, onko puoliso kotoisin Italiasta, Englannista, Japanista vai mistä tahansa tuikitavallisesta suomalaisesta tuppukylästä.

Tätä yritimme eilen mieheni kanssa selittää tyttärellemmekin, joka automatkalla kauppakeskukseen huokaisi yhtäkkiä takapenkillä suureen ääneen: isona haluan italialaisen miehen!

Mistäs moinen toive, utelimme tytöltä. Haluaisin mennä naimisiin sellaisen miehen kanssa kuin isi. Yhtä kiltin ja hyvän. Mutta ei ole sanottua, että kaikki italialaiset ovat sellaisia kuin isi, selitin.  Eikä kansallisuudella ole väliä, kun puolisoa etsii, hyviä ja huonoja miehiä on yhtä lailla kaikissa maissa.

Aihe ei yllättänyt eikä ollut uusi, olemme käyneet samantyyppistä keskustelua tytön kanssa monia kertoja ennenkin. Ensimmäisiä kertoja jo silloin kuin hän oli kolme-neljävuotias eli parhaassa isin prinsessa -iässä. Silloin hän saattoi työntää minut olohuoneesta keittiön puolelle, sulkea oven ja käskeä minua pysymään poissa, ja sitten hän laittoi isänsä tanssimaan kanssaan olohuoneen lattialla.

Haluan isona isin kanssa naimisiin, hän saattoi sanoa ja muuttua surulliseksi ilmeeltään kun selitimme, ettei se ole mahdollista, sillä paitsi että isi on jo naimisissa, omien lasten kanssa ei voi mennä naimisiin.

Pikku hiljaa hän sen sitten tajusi, mutta haikea toive jäi: voi kumpa voisin mennä isin kanssa naimisiin isona, mutta kun en voi...

Se yllätti, että tyttö pitkän tauon jälkeen otti asian taas esille. Ja ihanaa oli, että hän yhdisti lapsen naiviiudella isänsä hyvät "aviomiesominaisuudet" juuri italialaisiin. Koska hänen isänsä on niin ihana, Italiasta täytyisi löytyä hänelle hyvä mies.

Isin kanssa Castel Sant`Angeloon johtavalla ponte Sant`Angelolla.

Lopulta tyttö oli kanssamme samaa mieltä siitä, ettei oikeastaan ollut tärkeää, mistä päin maailmaa mies olisi kotoisin. Suomalainenkin kävisi ihan yhtä hyvin. Kunhan vain olisi kiltti ja ihana niin kuin isi.

Niinpä juuri! Ei ole kansallisuudella ja taustalla väliä, mutta tietenkin jollakin tavalla se ihmisessä näkyy ja sillä on seuraamuksia parisuhteen kannalta. Jotkut kulttuuripiirteet näkyvät ihmisessä väistämättä, ja tausta muutenkin. Jos ryhdyt yksiin maatalon isännän kanssa, todennäköisesti joudut ainakin jonkinlaisiin tekemisiin lehmien ja traktorien kanssa. Jos olet naimissa uraohjuksen kanssa, et varmaankaan näe häntä kuin vilaukselta liikematkojen välissä jolloin hän peittää sinut ja lapsensa turhanpäiväisiin tuliaisiin. Jos menet kimppaan italialaisen miehen kanssa, varaudu siihen että hän saattaa olla ajoittain häiritsevän mustasukkainen mutta äärimmäisen perhekeskeinen ja tunteensa tuhlailevasti näyttävä. Ja varaudu myös siihen, etteivät etukäteisstereotypiat pidäkään paikkaansa.

Niin, kansalaisuudella ei ole väliä, mutta jos kumppanisi kansalaisuus on toinen kuin omasi, tuo se mukanaan monia kiehtovia ja värikkäitä piirteitä elämäänne - ja se on rikkaus. Itse tietysti ajattelen, että jos ulkomaalainen, niin mikä ettei juuri italialainen! Tunnustettava on, että oman tyttäreni lailla haaveilin itsekin joskus nuorena hetken ajan italialaisesta miehestä. Se oli silloin kun olin kolme- neljätoista ja kirjoitin vihkoihini kertomuksia italialaisesta Robertosta ja suomalaisesta Minjasta, jotka rakastuivat, saivat lapsia ja menivät naimisiin.

Se oli silloin, kun kun kannatin Italian maajoukkuetta ja ihailin Roberto Baggioa, jonka nimen opin lopultakin ääntämään oikein kun tutustuin tulevaan mieheeni: ei bakkio eikä batso eikä varsinkaan siihen tapaan miten italian kielessä lausutaan bacio, suudelma, vaikka ne kieltä osaamattomasta kuulostavatkin täsmälleen samalta sanalta.

Teinivuosien myötä haave italialaisesta miehestä unohtui, mutta ei mennyt loppujen lopuksi kovinkaan kauan kun sellainen putkahti elämääni ja jäi siihen pysyvästi. Joskus olen miettinyt, että helpommalla ehkä olisin päässyt jos olisin valinnut suomalaisen miehen, mutta sitten juttelen ystävieni kanssa joilla on suomalaiset miehet ja huomaan, että ei se sittenkään tosiaankaan välttämättä olisi niin...

Ei se kansalaisuus, vaan ylipäätään hyvä onni tai karma tai mikä lie, joka saa ihmiset kohtaamaan toisensa. Itse olen onnellinen, että mieheni on kotoisin juuri Italiasta, että juuri Roomasta on tullut toinen kotikaupunki ja maailman kauneimman maan ihmeet ja kulttuuriaarteet ovat ikään kuin vähän enemmän "oman" tuntuisia, lähempänä kuin pelkästään tavallisen turistin näkökulmasta katsottuna.

Teveren eli Tiber-joten varrella.

Tätä kirjoittaessani lapset ovat useaan kertaan käyneet parvekkeella ihmettelemässä katossa asustelevaa gekkoa, joka pimeän tullen aina tulee esiin piilopaikastaan eli kattoon kiinnitetyn ilmaistointilaitteen alta. Sitä ihmettelin täällä minäkin jo vuosia, vuosia sitten, vaikka tuskin sama gekko onkaan kyseessä mutta jälkeläinen ehkä.

Ja jo silloinkin, jos appiukko sattui parvekkeelle gekon ilmestymisen aikaan, niin nytkin hän lasten geco, geco! -kiljahdukset kuullessaan kommentoi, että gekon näkeminen tietää onnea. Me olemmekin tosi onnekkaita, kun näemme gekon joka ilta, lapset oivalsivat ja niinhän se on. Onnea on riittänyt kaikki nämä vuodet, lieko gekon ansiota.

Huomenaamuna kone lähtee kohti Helsinkiä ja on kotiinpalun aika. Vaikka hetki on aina haikea, entistä enemmän nykyisin kun lähdön hetkellä eroa tekevät myös isovanhemmat lastenlapsistaan eivätkä pelkästään vanhemmat pojastaan, on kotiinpalu myös aina onnellinen hetki. Loma on tehnyt tehtävänsä, kotiin on kiva palata vaikka osa sydämestä jääkin aina tänne...

PAROLA DEL GIORNO: marito (m) italiano =  italialainen aviomies