maanantai 19. kesäkuuta 2017

Suku on pahin vai suuret tunteet?

Ilta Vekkarin rannassa. 
Perinnönjakotilaisuudet ovat ihmiselämän inhottavimpia ja raadollisimpia tilaisuuksia. Sukuriita saadaan aikaiseksi vaikka eteisen matosta ja pienemmästäkin, ja tunteet ovat monella pinnassa. Kuka sai hopealusikat ja kuka jäi ilman, kenen tunteet ja muistot ovat tärkeämpiä ja kuka kokee jääneensä varjoon.

Itse olen vieläkin aivan uuvuksissa lauantaisen keskustelutilaisuuden jäljiltä, joka koski talvella menehtyneen setäni omaisuuden kohtaloa. (kirjoitin postauksen sedästäni maaliskuussa) Tilaisuus oli henkisesti rankimpia mitä muistan kokeneeni. Siellä me istuimme kaikki perilliset (ja muutama ulkopuolinen), sedän kodissa keskellä lukemattomia lämpimiä ja haikeita muistoja.

Olin kuvitellut meneväni pelkästään alustavasti keskustelemaan lapsuuteni ja myöhemmänkin elämäni parhaimpien muistojen tapahtumapaikan eli sedän talon kohtalosta, mutta toisin kävi:

harmillisten mutta toivottavasti ei tahallisten informaatiokatkosten takia sainkin huomata, että tilaisuudessa tehtiin jo päätöksiä.

Ostajaehdokas oli jo paikalla ja kaikki tuntui muutenkin järjestetyn valmiiksi. Kova kiire oli muilla myydä ja ostajalla ostaa.

Minä istuin mieli turtana ja haikeutta täynnä vasta yrittämässä käsittää, ettei setää todella enää ole, olihan ensimmäinen kerta kun kävin talossa hänen kuolemansa jälkeen. Ympärilla puhuttiin jo tulevan omistajan haluamista remonteista ja siitä, kuka saa pianon ja kuka veneet.

Katselin tuttua järvimaisemaa keittiön ikkunasta ja tunsin vahvasti, että setä oli yhä siinä läsnä.

Sellaistahan se on. Edellinen sukupolvi kuolee, toinen tulee tilalle ja muistot vaihtuvat toisiin, talojen asukkaat vaihtuvat. Mutta helppoa se ei ole, etenkään jos kuollut ihminen oli läheinen ja talo onnellisten muistojen paikka. Itse toivon, että kunhan minusta aika joskus jättää, muistavat perilliset antaa muistoille aikaa eivätkä kiirehdi kaiken jakamista.

En halua, että oman kuolemani jälkeen jollekin perillisistäni tulee sama tilanne kuin minulle setäni talossa lauantaina: Silmäni olivat niin täynnä kyyneliä ja suu itkua, etten saanut edes kysyttyä, että miksi on niin kiire. Emmehän me kaikki perilliset ole edes ehtineet pohtia, olisiko meillä mahdollisuus ostaa sedän talo, koko suvun pääpaikka ja isäni ja hänen sisarustensa kotitalo, mummolamme. Setä kuoli niin vastikään, ettei harkinta-aikaa ole paljoa ollut.

Onneksi sentään sukuriitaa ei tullut. Kaikki olivat yhtä mieltä asioista (paitsi minä, liikutukseltani kykenemätön esittämään mielipiteitäni). Tilaisuus lipui ohi tajuntani kuin hidastetussa filmissä, jossa olin sivustakatsojana.

Paluumatkalla omalle mökillemme parin kilometrin päähän Oravin kanavan vartta sade huuhteli kyyneleitäni ja tunsin yhtä aikaa surua sedästäni jota en enää ikinä näe, hänen kotitalonsa ovien sulkeutumisesta takanani elämässäni ja yhden aikakauden loppumisesta, mutta samalla myös kateutta niitä ihmisiä kohtaan, jotka osaavat laittaa tunteet sivuun ja ottaa rakennukset rakennuksina, ilman tunteiluja. Ei se suku tässä olekaan ehkä se "pahin" vaan omat suuret tunteet.

Sukuriitaan tällaisissa tilaisuuksissa on aina aineksia. Meilläkin on hyvin iso suku, johon mahtuu monenlaisia persoonia ja tarinoita, oikein kunnon romaanin tai elokuvan aineksiin asti.

 Jos mentäisiin italialaisittain, jonkinmoinen riita olisi varmasti taattu. Mieheni isänpuoleisen suvun jäseniltä menivät lopullisesti välit toisiinsa isoäidin kuoleman jälkeen. Oliiviöljytiluksista tuli niin suuri riita, etteivät kaksi veljestä puhu kolmannelle vielä tänäkään päivänä, eivätkä edes serkut ole saaneet olla tekemisissä keskenään. Huhuja on kuultu, että jotkut serkuista olisivat puhuneet toisilleen junassa, mutta kukaan ei myönnä.

Miten kuluttavaa sen täytyykään olla, tuollaisen vihanpidon. Itse kun olen aivan uuvuksissa jo pelkästä perintökokouksesta. Mutta eihän tuo ihme ole, onhan setäni poismeno ollut elämäni toiseksi suurin suru oman isäni kuoleman jälkeen.

Eilen palasimme kotiin vetämään vähän henkeä ennen seuraavaa mökkimatkaa. Pyykkiä on pestävä, tavattava ihmisiä joita ei mökillä voi nähdä, elettävä muutama päivä taas kaupunkilaisittain. Kivaa sekin on. Mökkifiilis jää vain niin helposti päälle: huomasin tänään lähteväni kotoa asioille hiukset harjaamatta, crocksit jalassa. Miten vapauttavaa!

Samalla mieleeni on alkanut hiipiä epämiellyttävä ajatus. Kun lasken yhteen seuraavan mökkireissun, sitä seuraavat pari hassua kotiviikkoa ja kolmen viikon Rooman-loman, alkavatkin jo koulut. Kesä, mihin sinullakin on aina niin kiire?






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti