sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Tuhkarokkoepidemia Italiassa sekoitti pakan

Tummia pilviä Rooman (ja Rooman-loman) yllä. 
Taas se saapui, yhtä varmasti kuin muuttolinnut keväällä. Tai sateet syksyllä. Tai kuin jokin muu yhtä kliseinen vertaus. Tauti- ja rokotepaniikki lapsen syntymän jälkeen nimittäin.

Olen erittäin pöpö- ja sairauskammoinen. Vaikka kyseessä olisi flunssa, pelkään aina että tulee joku kauhea jälkitauti tai komplikaatio, joka osuu yhdelle miljoonasta. Jollekin ne aina osuvat ne vakavimmatkin jutut, sen olen jo lähipiirissä, ja itsekin silmäleikkauksen jälkeen, saanut huomata.

Viime kesänä Italian-matkan esti zika-virus, koska pelkäsin lähes pelkästään teoreettista
mahdollisuutta saada sikiölle vaarallisen viruksen Italiassa ehkä kesän aikana puhkeavasta paikallisesta epidemiasta (jota ei koskaan tullutkaan).

Olen myös rokotekammoinen (vaikka rokotteita otankin sekä itselleni että lapsille) Pelkään  rokotteiden haittavaikutuksia, sekä heti ilmeneviä sekä niitä ehkä pitkän ajan kuluttua näkyviä, joita ei välttämättä ole olemassa kuin rokotevastaisten mielikuvituksessa. Pelkään silti. Kokemusta on ensin mainituista, kouristelun ja huumehorkan kourissa olen kärvistellyt sekä minä itse että esikoiseni rokotusten jälkeen.

Tämä pohjustuksena tämänhetkiselle tauti- ja rokotepaniikille. Tällä kertaa kyseessä on kuitenkin ehkä kaikkein todellisin riski, mitä tähän mennessä on ollut kyseessä:

torstai 25. toukokuuta 2017

Katso äiti, tuolla on akka!

Akka ja muut aakkoset
Kaksikielisten lasten vanhempana ei aina ole helppoa. On toki huippuhienoa, että lapset saavat synnyinlahjanaan kaksi täydellisesti opittua kieltä, mutta joskus kaksi kieltä aiheuttavat kiusallisia sekaannuksia. 

Punastun Italiassa joka kerta, kun lapseni kirkkailla lastenäänillään hihkaisevat jotakin jännää tai ihanaa nähdessään: Katso äiti! Italiaksi katso on ikävä, miehen lisäätymiselintä tarkoittava kirosana - erilaisine kirjoitusasuineen kylläkin, mutta lausuttuna täsmälleen sana sana. Isovanhemmille olemme selittäneet asian monta kertaa, mutta täytyy se yhä heidänkin korviinsa kamalalta kalskahtaa, kun lapsenlapset kuuluvat kiroilevan. 

Muitakin nolostuttavia väärinkäsityksiä kaksikielisyys on tuonut mukanaan, kuten kerran tapahtui eräässä kahvilassa. Kolmevuotias poikani on ikäänsä nähden erittäin kiinnostunut kirjaimista, ja osaa aakkoset molemmilla kielillä. Hänellä on tapana lukea ääneen näkemiään kirjaimia missä vain liikummekin. 

Kirjaimet lausutaan suomen ja italian kielissä eri tavalla. Yleensä suomalaisittain ymmärrettävästi, poikkeuksena kuitenkin H-kirjain, joka lausutaan italiaksi akka. Tästäpä se nolo tilanne syntyikin. Kahvilassa siis istuimme, ja kesken kaiken lapsi innostui isoon ääneen sanomaan: 

torstai 18. toukokuuta 2017

Aavistus kahvilasta ja italialaisesta kahvilakulttuurista

Aamupala Sax Barissa
Enneunet ovat pelottavia, mutta yhtä pelottavia ovat hereillä tapahtuvat aavistukset. Enneunia ei ole koskaan kokenut, mutta aavistus sattui kohdalle ihan vastikään. Olin kävelyllä poikien ja koiran kanssa, ja kuten niin monesti ennenkin, tuumin kuinka mukavaa olisi, jos lähellämme olisi kahvila.

Nimittäin vaikka muuten olen kaikin puolin tyytyväinen asuinpaikkaamme, kahvilaa on usein ikävä - ja italialaista kahvilakulttuuria. Tämän kulttuurin jos voisin Italiasta tänne Suomeen siirtää, tekisin heti. Voisi piipahtaa aamupalalle lähikahvilaan, hörpätä siellä iltapäiväkahvit, ja käydä vielä illansuussakin vaikka limsalla. Eikä maksaisi maltaita kuten täällä Suomessa. Joka korttelissa olisi oma kahvilansa, eikä kahville meno tarkoittaisi pitkää istumista pöydän ääressä vaan kahvit voisi juoda nopeasti tiskilläkin, ohimennen.

Juuri näitä kahvilatoiveita kävellessäni ajattelin, ja vieläpä mielessäni mietin, mihin lähistön liikehuoneistoon kahvila tänne meille sopisi. Siihen yhteen tyhjillään olevaan ison tien varressa, johon halutessaan saisi vaikka pikkuruisen terassin.

Kun sitten kohtapuoliin kävelin tuon kyseisen liikehuoneiston ohi, huomasin sen ikkunassa jotakin riemastuttavaa:

torstai 11. toukokuuta 2017

Savusauna, avanto ja ulkohuusi - suomalaista extreme-vapaa-ajanviettoa

Puolisentoista vuotta sitten tapahtui jotakin, jonka myötä elämämme muuttui lopullisesti. Eräänä kesäisenä päivänä veljeni sattui huomaamaan Helsingin Sanomissa ilmoituksen myytävästä mökistä Oravissa Haukiveden rannalla. 
Mökin vesipiste.

Oravissa, maailman kauneimmassa ja parhaimmassa mökkipaikkakunnassa! Eihän sellaisesta ilmoituksesta voinut syntyä muuta kuin pikainen perhekokous, jossa käytiin läpi jokaisen sisaruksen halukkuus kimppamökkeilyyn. Myytävä mökki oli nimittäin sellainen, että siihen mahtuu isompikin porukka. 

Minä ja mieheni kuuluimme lopulta siihen reiluun puolikkaiseen, joka sisarusparvesta kimppamökkiprojektiin lähti. Meitä on mukana yhteensä neljä pariskuntaa eli kolme veljeäni vaimoineen sekä me. 

 Emme ole katuneet hetkeäkään. Mökistä on tullut iso ja tärkeä osa elämäämme, sellainen, joka haastaa jopa Italian-reissut houkuttelevuudessaan. Meistä on tullut mökkihöperöitä, jotka vaahtoavat innolla mökkikauden avauksesta ja miettivät alinomaa, milloin pääsee seuraavan kerran mökille.

Itsestäni tämän juuri ja juuri olisi voinut uskoa, mutta että myös miehestäni kuoritui mökkihöperö, se on ollut isompi ihmetyksen aihe. Alku ei antanut syytä uskoa moiseen: