keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Osa mieleni maisemaa

Kalakukkoateria sedän keittiössä.
Viime viikolla ajoimme läpi lumipyryn ja talvisen maiseman kohti mökkipaikkakuntaamme Oravia. Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ollut mökkireissu, vaan kaikkein raskain matka Oraviin ikinä, hautajaismatka. Setäni menehtyi helmikuun alussa, ja nyt oli aika saattaa hänet viimeiselle matkalleen. Tämä blogikirjoitus on omistettu hänen muistolleen.

Setä oli minulle hyvin läheinen, olin aina pitänyt häntä kuin isoisänäni, sillä omat isoisäni ovat molemmat kuolleet ennen syntymääni. Siksipä edes kuusiviikkoinen vauva ei estänyt meitä lähtemästä hautajaisiin 5 tunnin ajomatkan päähän. Oli surullinen sattuma, että kuolema tuli vain kolme viikkoa vauvamme syntymän jälkeen. Toisaalta lohdullista:
 sylissäni on elävä ja konkreettinen todistus siitä, että elämä jatkuu. Toisen on aika mennä ja toisen tulla.

Sedän asuinpaikka Oravi on aina ollut minulle erityinen. Olen 35-vuotias ja elämäni kaikista juhannuksista olen viettänyt yhden kotona alle kouluikäisenä ja toisen uudella mökillämme Oravissa viime vuonna. Kaikki loput juhannukset olen ollut sedän luona Oravin kanavan toisella puolella - myös ne nuoruusvuosien juhannukset, jolloin kaverit suuntasivat muualle bilettämään. Minä suuntasin Oraviin, enkä edes koskaan harkinnut muuta. En olisi voinut kuvitellakaan viettäväni juhannusta jossain muualla. 

Myös monet muut kerrat olen ollut sedän vieraana. Jos en ole muualta kyytiä saanut, olen matkustanut bussilla ja setä aina ollut Savonlinnan linja-autoasemalla vastassa. Ja aina hän on sanonut tervetulloo. Aina. Joka kerta kun hänelle on soittanut ja kysynyt, että sopiiko tulla. Myös kaverit ovat olleet tervetulleita. Ja kun viitisentoista vuotta sitten maailmalta mukaan tarttui mieheni, niin hänetkin olen joka juhannus ja kesä raahannut mukanani. Ensimmäisen kerran jälkeen ei ole tarvinnut enää houkutella, päinvastoin, mieheni on omia kavereitaan ja perhettäänkin tuonut Oraviin, Suomen kauneimpaan paikkaan. Ja myös italialaisille vieraille setä sanoi aina tervetulloo, muisti pahoitella ettei ole kielimiehiä mutta ”tätä savvoo ossaa kyllä huastaa”. 

Ja vaikka Oravi on maailman kaunein paikka ja minulle kaupunkilaistytölle ollut aina ihana mahdollisuus päästä maalle, olen kuitenkin aina ensisijaisesti mennyt sinne setää tervehtimään. Sedän kanssa oli helppo olla ja hauska jutella, koirista, luonnosta, maailmanmenosta, Mussolinista, Kustaa II Adolfin sotaretkistä ja muista historiallisista aiheista. Vaikka setä ei ollut paljon matkustellut eikä opiskellut, hän tiesi asioista paljon. Mielipiteitä riitti, ja niitä oli mukava vaihtaa. 

Setä opetti minut niin sytyttämään saunan tulipesän kuin tekemään kalakukkoa ja ruisleipää. Ensinmainittua taitoa olen tarvinnut monet kerrat ja erityisesti nyt omalla mökillä savusaunaa lämmittäessä. Jälkimmäinen taito on ikävä kyllä päässyt haalenemaan harjoituksen puutteessa. 

Monet kerrat istutiin ja keskusteltiin keittiön pöydän ääressä iltateellä eikä huomattu, että kello kävi jo seuraavan vuorokauden puolella. Sedän keittiön ikkunasta avautui ehkä maailman kaunein maisema: järvenselkä saarineen.  Setäni oli onnekas mies, kun sai katsella sitä joka päivä. Itsekin katsoin tuota maisemaa mielelläni, ja aina tuli sellainen tunne, että kaikki muu mikä sen ulkopuolella on, on elämässä turhaa. Rannan maisemasta tuli minulle, Kaija Koon laulun sanoin, osa mieleni maisemaa. Samoin kuin monesta muistakin paikoista Oravissa. Mutta eniten tunteita, onnea ja haikeutta yhtä aikaa, aiheuttaa rannan järvimaisema, joka keittiön ikkunastakin näkyy.

Joskus se maisema näytti tältä:
Joskus tältä:


Joskus tältä:


Tähän mielen maisemaan kuuluu erottamattomasti ja ehdottomasti myös setä - milloin istumassa keinutuolissaan, milloin moottoriveneellä lähdössä, milloin kävelemässä piharuohikolla. Nämä maisemat eivät häviä mielestä milloinkaan. 

Hyvää matkaa sinulle, setä! 






4 kommenttia:

  1. <3 Osaanotto setäsi poismenon johdosta. Vaikuttaa ihanalta ja viisaalta mieheltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Kyllä, sitä hän nimenomaan oli!

      Poista
  2. Voi miten kauniisti kirjoitat ❤

    VastaaPoista