torstai 2. maaliskuuta 2017

Italialainen koliikkisekaannus

Esikoisen imetystä. 
Eilisen mollisävytteisen, pois lähteneestä kertovan tekstin jälkeen päätän kertoa siitä, jonka oli aika tulla tähän maailmaan: vauvastamme.

Tänään seitsemän viikkoa täyttävä vauva vetelee vielä sikeitä reteästi parisängyssä (josta hän on salavihkaa vallannut yhden kolmasosan), kello on kohta yhdeksän aamulla. Olemme tähän mennessä olleet siitä onnekkaita, että vauva on todella hyvä nukkuja. Hän tuntuu rakastavan nukkumista. Syntymästään lähtien hän on nukkunut 12 tuntia yössä (toki välillä puoliunissaan ruokaillen), mikä monien vauvaoppaiden ja asiantuntijoiden mukaan ei pitäisi edes olla mahdollista; vastasyntyneillä ei ole päivärytmiä jne.

Meidän pojallapa on. Hän aivan selkeästi ja järjestelmällisesti tuntuu tietävän, että yöllä ei tehdä muuta kuin nukutaan. Hän jopa lakkaa kakkaamasta yöaikaan, vaikka päivisin vaippaan saattaa tulla tavaraa jopa 10 kertaa.

Ja jos hän itkee, jota hän ei tee paljon, hän yleensä itkee -  väsymystään.

Näinä ensimmäisinä viikkoina olen ajatellut paljon myös kahden muun lapseni vauva-aikaa. Erityisesti ja usein huvittuneena vertaan tätä nykyistä esikoisen seitsemän vuoden takaiseen vauva-aikaan. Olimme enimmäisen lapsen kanssa monesti ihan pihalla. Imetys yllättävine kipuineen, itkut, kitinät, vaipan tuotosten värit, kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Koko elämä meni mullin mallin, hyvässä tietysti, mutta kuitenkin.

Ensimmäiset kaksi viikkoa menivät mullistuksesta huolimatta vielä seesteisesti, mutta sitten tapahtui jotain, jota vastasyntyneen perheeseen en suosittele kenellekään tapahtuvaksi:

Meille saapui anoppi viiden viikon vierailulle.

Äkkiseltään ajatus tuntuu loistavalta: apukäsiä ja kokemusta paikalle. Valitettavasti asiat eivät menneet ollenkaan niin. Vaikka anoppini kanssa olemme hyvissä ja mutkattomissa väleissä, alkoivat asiat sillä vierailulla mennä pieleen ensi hetkistä alkaen.

"Eihän noin pienistä rinnoista voi tulla tarpeeksi maitoa", oli yksi hänen ensimmäisiä kommenttejaan. "Onhan teillä korviketta ja pullo kaapissa?"

Ei ollut, enkä aikonut hankkiakaan. Sen sijaan sinnittelin 5-X kertaa tunnissa rintaa haluavan vauvan kanssa nännit haavoilla, verillä ja lopulta mätää valuen. Saihan siitä ulkopuolinen sellaisen kuvan, että maito ei riitä eikä tuosta mitään tule, mutta onneksi olin lukenut oppaista ja kuullut Imetyksen tuen tukipuhelimesta, että jotkut vauvat vain ovat sellaisia, jatkuvasti maitoa imemässä. Ja että nännien rikkoutuminen on normaalia.

Tämä tietämys oli tulevina viikkoina kovalla koetuksella. Mitä enemmän anoppi katseli syöttämistäni ja mitä enemmän näin hänen silmistään, ettei hän todella uskonut maidon riittävän, sitä enemmän hiki otsaltani valui ja maito varmaan todellakin alkoi vähetä.

Esikoisemme ei ollut mitenkään erityisen itkuinen, mutta siinä anopin katseen ristitulessa hän alkoi kitistä ja lopulta itkeä yhä enemmän.

Joka kerran, kun itku ei heti loppunut, anoppini mielestä kyse oli koliikista. Silloin, italian kieltä vähemmän kuin nyt osaavana, sana koliikki sai minut heti toltaltani. Suorastaan suutuin. Suomessa koliikkivauva on jotakin, jota kukaan vanhempi ei toivoisi, tuntikausia ja yöt läpeensä itkevä vauva, jota mikään ei rauhoita. Miksi anoppini halusi tieten tahtoen maalata piruja seinälle ja määrittää vauvamme koliikkilapseksi?

Aloin pelätä vauvan jokaista inahdusta ja yritin ennakoida niin, ettei hän itkisi lainkaan. Jos itki, anopin huoli kaatui päälleni ja ahdistuin entistä enemmän - ja vauva itki enemmän.

Siinä sivussa opin uuden italian kielen sanan, l`uccello di malaugurio, pahanilmanlintu. Hormoneista ja väsymyksestä poissa tolaltani syytin hänen olevan sellainen. Koska hän hoki koliikkia, vauvastamme oli hyvää vauhtia tulossa itkuinen.

Ja sanoin muitakin ikäviä asioita, joita myöhemmin kaduin.

Muistan, kuinka lopulta en voinut enää olla talossamme anopin kanssa. Itkien lähdin työntämään vaunuja ulos ja päädyin lähellä asuvan siskoni luo purkamaan pahaa oloani. Minulta ei tule tarpeeksi maitoa ja minulla on koliikkilapsi! Kaiken lisäksi tuolla reissulla jokin ihan oikea pahanilmanlintu kakkasi päähäni ja osa jätöksestä lensi vaunujen päälle.

Ja vaikka anoppini on lämminsydäminen ihminen, hänellä on myös aimo annos jääräpäisyyttä. Vaikka mieheni avustuksella yritimme saada tilannetta välillämme kuntoon, ei auttanut. Anoppi oli sitä mieltä, että lapsi kärsi koliikista, aveva le coliche, ja epäilykset maitoni riittävyydestä jatkuivat.

Lopulta en enää jaksanut, ja sanoin sen ääneen. Anopin olisi parempi lähteä kotiin. Hän ymmärsi tilanteen, ja yhteistuumin aikaistimme lentolipun paluuajankohtaa kymmenellä päivällä. Sen jätin sanomatta, että aikaistaminen maksoi 300 euroa ja että maksoin sen omalta tililtäni. Epätoivoni oli tosiaan melkoinen, ja mutta vielä tänäkin päivänä olen sitä mieltä, että tein oikean ratkaisun.

Kun anoppi oli lähtenyt, istuin rentoutuneena sohvalla vauva sylissä nauttien siitä, että minun ei tarvinnut enää jännittää hänen alkavan itkeä tai imevän liian usein. Yhtäkkiä tunsin, kuinka maitohanat avautuivat. Maitoa valui joka paikkaan. Sain jopa pumpattua pulloon isot määrät, mikä aiempina viikkoina olisi ollut ihan mahdotonta.

Esikoisen itkuisuus väheni myös radikaalisti saman tien.

Myöhemmin olen ymmärtänyt monta asiaa, jotka vaikuttivat tilanteen tulehtumiseen. Ensinnäkin muuan kielellinen pikkuseikka: italian kielen coliche tarkoittaa lähes mitä tahansa ohimenevästä pikku vatsanpurukitinästä jatkuvaan selittämättömään (mahakipu)itkuun. Suomen kielessä koliikki taas merkitsee pahamaineista, jatkuvaa ja vanhemmat väsymyskuoleman partaalle ajavaa itkuisuutta.

Kun anoppini sanoi, että lapsella oli koliikkia, se tarkoitti siis oikeastaan vatsanpuruja.

Jos olisin tiennyt tuon merkityseron, en olisi kavahtanut takajaloilleni joka kerran, kun anoppi sanoi sanan koliikki. Kaikkein järkevintä olisi tietysti ollut keskustella tuolloin mieheni kanssa sanan merkityseroista, mutta ei miehenikään vielä tuolloin ollut perehtynyt koliikki-sanan vivahteisiin suomen ja italian kielessä. Hänkin piti tuolloin äitinsä koliikkipuheita pahanilkisenä liioitteluna.

Toinen anoppini käytöstä selittävä tekijä oli sukupolviero. Hänen ollessaan nuori äiti vauvoja piti imettää 4 tunnin välein. Hänelle oli jäänyt käsitys, että vauva joka halusi olla rinnalla usein, kärsi maidon vähyydestä.

Nykyään emme anopin kanssa tuota vierailua enää muistele, eikä se ole vaikuttanut väleihimme. Jotain olemme oppineet molemmat: anoppi ei enää ole puuttunut imetyksiini, muutoin kuin kehumalle toisinaan joillekin sukulaisille tai muille kyläilijöille, kuinka "miniän lapset ovat kasvaneet hyvin pelkällä äidinmaidolla ja puolitoistavuotiastakin vielä imettää (Italiassa pulloruokinta on tuntumani mukaan vielä yleisempää kuin Suomessa); minä taas olen oppinut edellä jo mainitut kieli- ja sukupolvierot, jotka nyt osaan pitää mielessä, jos vastaavia tilanteita tulee.

Olen myös oppinut varmuutta vauvan- ja lastenhoidossa, enkä enää ikinä olisi niin herkkänahkainen kuin esikoisen kanssa äitiyden alkumetreillä. Toivottaisin jopa anopin mielihyvin tervetulleeksi meille vaikka heti kommentoimaan koliikki-itkuja.

Oppia ikä kaikki, sen taas opimme!




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti