sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Kipuviikko

Terveyttä omenista.

Omena päivässä pitää lääkärin loitolla. Pitäisiköhän alkaa syödä enemmän omenia? Nyt nimittäin tuntuu, että lääkäriä joutuu näkemään ihan liikaa.

Meneillään on todellinen kipuviikko. Se on pitänyt sisällään todella ikäviä hetkiä ja tilanteita.

Kuten katsoa vierestä yön hämärässä, kun lapsi makaa liikkumattomana sängyssä ja valittaa päänsärkyä. Silmiä ei voi aukaista, puhua ei saata, liikahtaminen on mahdotonta, koska särky siitä pahenee. Odottaa että särkylääke alkaa vaikuttaa, ehkä jopa puolitoista tuntia. Pohtia soittaako päivystykseen vielä uudelleen vai ei. Laskea tunteja siihen, milloin voi antaa seuraavan lääkeannoksen ja jännittää, miten kovaksi kipu ehtii sitä ennen.

On vaikea kuvitella mitään rankempaa kuin seurata, kun oma lapsi kärsii ja olla kaiken lisäksi epätietoinen siitä, mikä häntä vaivaa.

Tällaista on jatkunut tyttäreni kanssa nyt jo viikon verran, yöt ja päivät. Kaikki alkoi puolitoista viikkoa sitten keskiviikkona, kun  tyttö alkoi valittaa niskakipua. Kehotin häntä voimistelemaan ja pyörittelemään olkapäitä, hieroin pieniä olkapäitä, sillä se pois menee, ajattelin.

Vaan eipä mennytkään. Sunnuntaina illalla mukaan tuli päänsärky, sitten nousi lievä kuume. Kun tavanomainen (valmiiksi jo iso, migreeniä varten määrätty) annos Panadolia ei tehonnut pääkipuun ollenkaan, tajusin ettei kyseessä olekaan tavanomainen syysflunssa.


sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Kahvila kotikulmilla - oi onnea!

Kahvila-aamupalalla kotikulmilla.
Miten ihminen voikin tulla onnelliseksi pienistä, arkisista asioista. Kuten uudesta kahvilasta: minun syksyni sai raikkaan ja onnellisen alun, kun ihan kotikulmille avattiin sellainen. Koko kesän sitä odotettiinkin, Kaffekievarin avautumista Pitäjänmäentie 19:een. Kevään korvilla liikehuoneiston ikkunaan ilmestyi lappu, jossa lupailtiin uutta kahvilaa toukokuussa. Kirjoitinkin asiasta tuolloin, jännästi ennakkoaavistaen: Lue teksti täältä.

En oikein tiennyt mitä odottaa kun avasin kahvilan oven ensimmäistä kertaa. Haaveilin hyvistä kahveista, mukavasta tunnelmasta, voisarvista, ripauksesta italialaista kahvilakulttuuria, mutta kovin paljon en etukäteen uskaltanut toivoa. Varauduin siihen, että odotettavissa on joku kotikeittiön (sanan nukkavierrussa merkityksessä) tapainen sumppipaikka pullahyllyineen, hyvällä tuurilla cappuccinonkin voisi sieltä ehkä saada mutta mausta ei olisi takeita.

No, mitä minua sitten odottikaan?

perjantai 25. elokuuta 2017

Kesäkurpitsankukkakaipaus


 15.elokuuta vietettiin Italiassa Ferragostoa eli Marian taivaaseen astumisen juhlaa, jolloin kaikki ovat lomalla ja kesä on parhaimmillaan. Sellaisena päivänä tulee aina vähän surumielinen olo; tekisi mieli olla Italiassa nyt jos koskaan. Lähteä muiden mukana rannalle, syömään hyvin ensin

Kesäkurpitsankukkia, Italian herkkuja
mereneläviä lounaaksi ja illalla pimenevässä lämpimässä illassa viiden ruokalajin illallista.

Mieheni toivotteli hyvää ferragostoa lähtiessään aamulla töihin, ja vähän surku minun häntä tuli. Vähän sama kuin jos asuisimme Italiassa ja olisi juhannus.

Lähettelimme myös ystävien kanssa Buon Ferragosto -viestejä, ja kertoessani Italia-nostalgiasta eräs heistä esitti helpon ratkaisuvaihtoehdon:

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Rooman-reissu pähkinänkuoressa: Lapsiystävällisyyttä, hikinen (ja ihana) julki-imetyskokemus, tuhkarokkopelkoa ja kaikin puolin kuumaa

Albano-järvellä (Castel Gandolfo) vilvoittelemassa.
Istun koneen ääressä ja ihmettelen. Varpaani ovat kylmät, päätäni jomottaa ja kurkussa pistelee pienen pieni kaktus. Olo on kerrassaan outo. Kehoni yrittää kaikin keinoin sopeutua siihen, että sen ei tarvitse enää hikoilla lakkaamatta.  Olemme palanneet Roomasta koti-Suomeen,. Lämpötilaero on noin 25 astetta, joten ei ihmekään, että kärvistelen termisen shokin kourissa.

Roomassa vierähti kolme hikistä viikkoa. Kaikista tuhkarokkopeloista huolimatta päätin siis sittenkin pakata laukut ja viettää Italiassa rokottamattoman vauvan kanssa koko loman. Aikamoinen hässäkkä pääni sisällä välillä syntyi, harkitsin paluun aikaistamista, kyttäsin viikoittaisen tuhkarokkotilaston ilmestymistä, pelkäsin väkijoukkoja ja jokaista kuumeisen oloista tai yskivää ohikulkijaa.

Lopulta, kun olin keskustellut aiheesta apteekkarihenkilöstön, kahvilan omistajien, kauppojen myyjien, ystävien, tuttavien ja sukulasten kanssa, vakuutuin siitä, että tuhkarokkotapauksia ei meidän lähistöllämme ole. Havaitsin myös, että Italiassa ongelmaa ei nähdä ollenkaan niin suurena ja kauheana kuin ulkomailla annetaan ymmärtää:

torstai 22. kesäkuuta 2017

Kesän helpoin, nopein, maukkain ja marjaisin kakku

Mansikka, mustikka vai vadelma? Kaikki! Jos minulta kysytään. Ja karhunvatukka, hilla, karpalo ja puolukka siihen päälle.

Edellisessä blogikirjoituksessa kuvailin perheemme ruokailutapoja. Unohtui mainita, että marjoja meillä syödään paljon, ja se on hyvin suomalaista se. Italiassa tuoreita marjoja en ole nähnyt kenenkään syövän, me taas syömme lähes aina marjat tuoreina tai pakastettuina, sellaisenaan.

Itse tykkään lisätä marjoja luonnonjogurttiin, mutta lapset ovat tarkempia. Marjat pitää syödä sellaisenaan. Edes mustikkamaitoa en ole saanut heitä syömään. Toki usein syömme myös puolukka-tai karpalomannapuuroa ja toisinaan teemme marjoista piirakoita ja talvella säännöllisesti myös kiisseleitä, mutta parhaiten marjat uppoavat tuoreina.

Italiassa olemme saaneet tästä tavasta ihmettelyä osaksemme:

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Kasvatusta suomalaisittain vai italialaisittain?

Lapsest lätäkössä - ei onnistuisi Italiassa!
Luin mielenkiinnolla artikkelin tositv-perheestä, joka kehui kasvattavansa lapsensa ranskalaisittain. (lue täältä ) Omassa huoneessa nukuttamista, pöytätapoja, äiti ennen kaikkea nainen ja niin edelleen. Mielenkiintoista se oli lukea, niin kuin  aina kun kuulee toisten perheiden kasvatustavoista. Voi verrata niitä omiinsa ja pohtia omia valintojaan.

Ennen kaikkea kiinnostukseni keskittyi perheen ranskalaisiin ruokailutapoihin. Painotettiin myöhäistä iltaruuan ajankohtaa, kello seitsemää. Minua hymyilytti. Meille kello seitsemän on aikainen illallisaika, ja usein ateria venähtää lähemmäs kahdeksaa. Jos lasten nukkumaanmenot eivät painaisi päälle, saattaisimme hyvinkin syödä vieläkin myöhempään.

Olen vasta jokunen vuosi sitten havahtunut siihen, että meillä tosiaan syödään myöhään. Olen ollut italialaisen kulttuurin kanssa tekemisissä niin pitkään jo ennen lasten saantia, että en edes tajunnutkaan siirtäneeni lapsilleni italialaista päivärytmiä.

Myöhään illastamisella on todella etunsa:

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Suku on pahin vai suuret tunteet?

Ilta Vekkarin rannassa. 
Perinnönjakotilaisuudet ovat ihmiselämän inhottavimpia ja raadollisimpia tilaisuuksia. Sukuriita saadaan aikaiseksi vaikka eteisen matosta ja pienemmästäkin, ja tunteet ovat monella pinnassa. Kuka sai hopealusikat ja kuka jäi ilman, kenen tunteet ja muistot ovat tärkeämpiä ja kuka kokee jääneensä varjoon.

Itse olen vieläkin aivan uuvuksissa lauantaisen keskustelutilaisuuden jäljiltä, joka koski talvella menehtyneen setäni omaisuuden kohtaloa. (kirjoitin postauksen sedästäni maaliskuussa) Tilaisuus oli henkisesti rankimpia mitä muistan kokeneeni. Siellä me istuimme kaikki perilliset (ja muutama ulkopuolinen), sedän kodissa keskellä lukemattomia lämpimiä ja haikeita muistoja.

Olin kuvitellut meneväni pelkästään alustavasti keskustelemaan lapsuuteni ja myöhemmänkin elämäni parhaimpien muistojen tapahtumapaikan eli sedän talon kohtalosta, mutta toisin kävi:

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Erikoinen eskarin päätös ja Suomen parasta jäätelöä

Eskarireppu on jäänyt kesälomalle, toppatakit ei.
Laitoin juuri vauvan ulos vaunuihin aamupäiväunille. Puin hänelle välikausihaalarin, hanskat, pipon ja sujautin lopuksi äitiyspakkauksen makuupussiin.  Lämpömittari näyttää 6 astetta. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun on kesäkuun toinen.

Esikoisen eskarin viimeinen päivä. Päivä, joka oli merkitty kalenteriin jo alkutalvesta.  Päivään liittyi kovin kesäisiä mielikuvia. Laittaa tytölle kiva kevyt kesämekko päälle ja sandaalit jalkaan,  käydä eskaristapaluumatkalla lähikaupassa hakemassa jätskit. Iloita kesän alkamisesta ja tuntea samalla suurta äidin haikeutta eskarivuoden päättymisestä.

Vaan eikö mitä. Paitsi että ilma on syksyisen jäätävä ja tuuli riepottelee juuri lehteen puhjenneita puita, tyttö on viidettä päivää kuumeessa kuin pahimpaan tautiaikaan konsanaan. Sen verran tauti on hellittänyt, että hän pääsi isänsä kyydissä aamulla sanomaan jäähyväiset ja viemään opettajille pienet muistot - talvitakki päällä ja tumput käsissä.

Jos jotain hyvää tästä omalaatuisesta vikasta eskaripäivästä hakee, on se, että paljon etukäteen pelätty haikeus on päivästä karissut. Viime viikon keskiviikko jäi hänen viimeiseksi eskaripäiväkseen, ja koska en sitä etukäteen tiennyt, en osannut haikeilla tai tirauttaa kyyneliä.

Eilen illalla kun istuimme mieheni kanssa lasten mentyä nukkumaan sohvalla viettämässä parisuhdeaikaamme, emme voineet olla kysymättä toisiltamme:

torstai 1. kesäkuuta 2017

Elämän parhaat vuodet

Romanttinen pihvi.
Lapsiperheelliset huolehtivat usein siitä, miten parisuhteen käy lasten myötä. Tuleeko meistä pelkkiä vanhempia ja kumppanista pian minullekin kuin isä tai äiti? Toinen huolenaihe on, mistä löytää romantiikkaa pikkulapsivaiheessa, arjen pyörityksessä ja ruuhkavuosissa - kaikki kolme termejä, joita inhoan ja vältän. Minulle nämä vuodet pienten lasten vanhempana ovat elämää, ja vieläpä sen parhaimpia vuosia.

Kaikki kun on asenteesta ja tahdosta kiinni. Romantiikkaa löytyy jos sitä haluaa löytää, vaikka grillipihvin muodosta jos ei muusta, kuten tapahtui syntymäpäivänäni jolloin mieheni kokkasi minulle illallisen ja sydämenmuotoisen pihvin.
Romantiikkaa voi muutenkin ripotella pieninä tippoina päiviin. Ei sitä tarvitse yli äyräiden tulvia.

Useimmille pariskunnille häiden vuosipäivät ovat aina varattu pelkästään puolisolle ja silloin jos koskaan etsitään elämään romantiikkaa. Meille kävi tässä(kin) asiassa vähän toisella lailla:

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Tuhkarokkoepidemia Italiassa sekoitti pakan

Tummia pilviä Rooman (ja Rooman-loman) yllä. 
Taas se saapui, yhtä varmasti kuin muuttolinnut keväällä. Tai sateet syksyllä. Tai kuin jokin muu yhtä kliseinen vertaus. Tauti- ja rokotepaniikki lapsen syntymän jälkeen nimittäin.

Olen erittäin pöpö- ja sairauskammoinen. Vaikka kyseessä olisi flunssa, pelkään aina että tulee joku kauhea jälkitauti tai komplikaatio, joka osuu yhdelle miljoonasta. Jollekin ne aina osuvat ne vakavimmatkin jutut, sen olen jo lähipiirissä, ja itsekin silmäleikkauksen jälkeen, saanut huomata.

Viime kesänä Italian-matkan esti zika-virus, koska pelkäsin lähes pelkästään teoreettista
mahdollisuutta saada sikiölle vaarallisen viruksen Italiassa ehkä kesän aikana puhkeavasta paikallisesta epidemiasta (jota ei koskaan tullutkaan).

Olen myös rokotekammoinen (vaikka rokotteita otankin sekä itselleni että lapsille) Pelkään  rokotteiden haittavaikutuksia, sekä heti ilmeneviä sekä niitä ehkä pitkän ajan kuluttua näkyviä, joita ei välttämättä ole olemassa kuin rokotevastaisten mielikuvituksessa. Pelkään silti. Kokemusta on ensin mainituista, kouristelun ja huumehorkan kourissa olen kärvistellyt sekä minä itse että esikoiseni rokotusten jälkeen.

Tämä pohjustuksena tämänhetkiselle tauti- ja rokotepaniikille. Tällä kertaa kyseessä on kuitenkin ehkä kaikkein todellisin riski, mitä tähän mennessä on ollut kyseessä:

torstai 25. toukokuuta 2017

Katso äiti, tuolla on akka!

Akka ja muut aakkoset
Kaksikielisten lasten vanhempana ei aina ole helppoa. On toki huippuhienoa, että lapset saavat synnyinlahjanaan kaksi täydellisesti opittua kieltä, mutta joskus kaksi kieltä aiheuttavat kiusallisia sekaannuksia. 

Punastun Italiassa joka kerta, kun lapseni kirkkailla lastenäänillään hihkaisevat jotakin jännää tai ihanaa nähdessään: Katso äiti! Italiaksi katso on ikävä, miehen lisäätymiselintä tarkoittava kirosana - erilaisine kirjoitusasuineen kylläkin, mutta lausuttuna täsmälleen sana sana. Isovanhemmille olemme selittäneet asian monta kertaa, mutta täytyy se yhä heidänkin korviinsa kamalalta kalskahtaa, kun lapsenlapset kuuluvat kiroilevan. 

Muitakin nolostuttavia väärinkäsityksiä kaksikielisyys on tuonut mukanaan, kuten kerran tapahtui eräässä kahvilassa. Kolmevuotias poikani on ikäänsä nähden erittäin kiinnostunut kirjaimista, ja osaa aakkoset molemmilla kielillä. Hänellä on tapana lukea ääneen näkemiään kirjaimia missä vain liikummekin. 

Kirjaimet lausutaan suomen ja italian kielissä eri tavalla. Yleensä suomalaisittain ymmärrettävästi, poikkeuksena kuitenkin H-kirjain, joka lausutaan italiaksi akka. Tästäpä se nolo tilanne syntyikin. Kahvilassa siis istuimme, ja kesken kaiken lapsi innostui isoon ääneen sanomaan: 

torstai 18. toukokuuta 2017

Aavistus kahvilasta ja italialaisesta kahvilakulttuurista

Aamupala Sax Barissa
Enneunet ovat pelottavia, mutta yhtä pelottavia ovat hereillä tapahtuvat aavistukset. Enneunia ei ole koskaan kokenut, mutta aavistus sattui kohdalle ihan vastikään. Olin kävelyllä poikien ja koiran kanssa, ja kuten niin monesti ennenkin, tuumin kuinka mukavaa olisi, jos lähellämme olisi kahvila.

Nimittäin vaikka muuten olen kaikin puolin tyytyväinen asuinpaikkaamme, kahvilaa on usein ikävä - ja italialaista kahvilakulttuuria. Tämän kulttuurin jos voisin Italiasta tänne Suomeen siirtää, tekisin heti. Voisi piipahtaa aamupalalle lähikahvilaan, hörpätä siellä iltapäiväkahvit, ja käydä vielä illansuussakin vaikka limsalla. Eikä maksaisi maltaita kuten täällä Suomessa. Joka korttelissa olisi oma kahvilansa, eikä kahville meno tarkoittaisi pitkää istumista pöydän ääressä vaan kahvit voisi juoda nopeasti tiskilläkin, ohimennen.

Juuri näitä kahvilatoiveita kävellessäni ajattelin, ja vieläpä mielessäni mietin, mihin lähistön liikehuoneistoon kahvila tänne meille sopisi. Siihen yhteen tyhjillään olevaan ison tien varressa, johon halutessaan saisi vaikka pikkuruisen terassin.

Kun sitten kohtapuoliin kävelin tuon kyseisen liikehuoneiston ohi, huomasin sen ikkunassa jotakin riemastuttavaa:

torstai 11. toukokuuta 2017

Savusauna, avanto ja ulkohuusi - suomalaista extreme-vapaa-ajanviettoa

Puolisentoista vuotta sitten tapahtui jotakin, jonka myötä elämämme muuttui lopullisesti. Eräänä kesäisenä päivänä veljeni sattui huomaamaan Helsingin Sanomissa ilmoituksen myytävästä mökistä Oravissa Haukiveden rannalla. 
Mökin vesipiste.

Oravissa, maailman kauneimmassa ja parhaimmassa mökkipaikkakunnassa! Eihän sellaisesta ilmoituksesta voinut syntyä muuta kuin pikainen perhekokous, jossa käytiin läpi jokaisen sisaruksen halukkuus kimppamökkeilyyn. Myytävä mökki oli nimittäin sellainen, että siihen mahtuu isompikin porukka. 

Minä ja mieheni kuuluimme lopulta siihen reiluun puolikkaiseen, joka sisarusparvesta kimppamökkiprojektiin lähti. Meitä on mukana yhteensä neljä pariskuntaa eli kolme veljeäni vaimoineen sekä me. 

 Emme ole katuneet hetkeäkään. Mökistä on tullut iso ja tärkeä osa elämäämme, sellainen, joka haastaa jopa Italian-reissut houkuttelevuudessaan. Meistä on tullut mökkihöperöitä, jotka vaahtoavat innolla mökkikauden avauksesta ja miettivät alinomaa, milloin pääsee seuraavan kerran mökille.

Itsestäni tämän juuri ja juuri olisi voinut uskoa, mutta että myös miehestäni kuoritui mökkihöperö, se on ollut isompi ihmetyksen aihe. Alku ei antanut syytä uskoa moiseen:

torstai 27. huhtikuuta 2017

Iltaelämää ja elämän parhaita iltoja

Iltaohjelmaa lapsille - nukketeatteria Roomassa
Palatakseni edellisen blogikirjoitukseni aiheeseen mainitsen, että sen lisäksi että ovat lapsiystävällisiä, italialaisilla on myös ihastuttava kyky ottaa lapset osaksi arkea ja juhlaa. Olen useasti ihmetellyt esimerkiksi italialaista tapaa syödä myöhään ulkona lapset mukana. Ei siinä muuten mitään, mutta miten ihmeessä ne lapset jaksavat valvoa?


Omakohtaista kokemusta sain juuri päättyneellä Rooman-reissulla. Pitkäperjantain iltana kokoonnuimme kavereiden kanssa yhteen, viisi pariskuntaa ja kahdeksan lasta. Aloitimme kahdeksalta, aikaan jolloin suurin osa suomalaisista lapsista jo joko nukkuu tai ainakin on iltapuuhissa. 

Minua kauhistutti ajatus, että lähdemme liikenteeseen siihen aikaan illasta, vauvakin meillä vielä ja kaikki. Yritin puhua ystäviäni ympäri, että olisimme aloittaneet pizzansyönnin jo seitsemältä - sitä aikaisemmin tiesin olevan täysi mahdottomuus. Vaan miten kävikään:

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Onnellisten perheiden lapset

3 lasta, elämän harmoniaa. 
Italia on kriisissä. Siellä syntyy tällä hetkellä vauvoja vähiten koko Euroopassa. Tämä on hämmästyttävää, kun ajattelee miten lapsiystävällisiä ihmisiä italialaiset ovat. Ihmettelin asiaa äsken päättyneellä Rooman-lomalla lukiessani aiheesta lehdistä.

Omassa ystäväpiirissämme ilmiö ei näy kovin selvästi. Tunnemme useita kahden ja jopa neljän lapsen perheitä. Nuorimmaisemme kummien luona vieraillessamme kuulimme heidän ystäväpiirissään vallitsevasta kolmen lapsen buumista.

Mutta tilastot puhuvat muuta. Perheiden keskilapsiluku laskee. Otin asian puheeksi ystävien kanssa pizzaillallisella (jossa oli paikalla viisi pariskuntaa ja kahdeksan lasta). Aihe oli luonteva, kun kaikki ihastelivat perheemme kolmikuukautista tulokasta, vauva kiersi sylistä syliin ja vauvakuumetta oli havaittavissa yhdellä jos toisella paikalla olleista naisista.

Ei ole lasten hankinta Italiassa helppoa, sain heiltä kuulla, ja syykin oli karua kuultavaa:

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Toccata e fuga

Rooman-loman tähtihetkiä
Nyt kun olemme pullahtaneet takaisin Suomen kamaralle ja lumisateeseen, on ensimmäistä kertaa yli viikkoon aikaa hetken hengähtää. Viikko Roomassa kului kaikkien taiteen sääntöjen mukaan joka hetken täysillä eläen. Siitä sai kiittää sopivan lyhyttä - jota monet Italiassa kommentoivat sanoilla toccata e fuga - ja tiheästi ohjelmoitua lomaa. 

Viikossa ehdimme oikeastaan kokea lähestulkoon kaiken, mitä yleensä Rooman-lomilla koemme:

Aloitetaan säästä. Olimme onnekkaita, sillä joka päivä paistoi aurinko, ja lämpötila oli suomalaisittain helteinen, 25-26 astetta. Kerran ripotteli vettä muutaman minuutin ajan, mutta se riitti synnyttämään rakastamani märän asfaltin tuoksun. 

Iltaisin ja aamuisin hellevaatteet vaihtuivat villa- ja talvitakkeihin. Yöllä selkä osui jäätävään kiviseinään, mutta toisaalta varpaat hikoilivat, koska appi oli laittanut lasten takia lämmityksen täysille koko yöksi.  

Hikoilimme muutaman kerran myös liikenneruuhkassa, parkkipaikkaa etsiessä ja auringossa seisoneeseen, saunankuumaan autoon astuessamme. Lisäksi verenpaine nousi useampaankin kertaan erinäisien metelien takia. Heti ensimmäisenä aamuna, mentyämme edellisenä iltana myöhäisen lennon takia vuoteeseen puolenyön paikkeilla, kello kuusi katuja saapui pesemään erittäin äänekäs harjausauto lehtipuhaltimineen. 

Naapuriparvekkeen koira kimitti ohikulkijoille tasaisesti pitkin öitä, ja pientä mutta äänekästä naapuririitaakin pääsin todistamaan, madonnalle kiitos tällä kertaa sivustakatsojana, naapuruston lasten potkittua palloa taloyhtiön pihalla "väärään" aikaan eli kello kolme iltapäivällä ja erään kireähermoisen herran siitä suivaannuttua. ("Eivätkö äiti ja isä ole opettaneet, että iltapäivällä ei potkita palloa eikä pidetä meteliä?") Hyvänen aika miten hyvin hänen äänensä kantautui meidän parvekkeelle asti, ja melkein vieläkin tunsin häpeää siitä kohta kahden vuoden takaisesta omasta kamalasta naapuririidastamme. (kirjoitus siitä täällä)

Ehdimme seitsemän päivän aikana myös shoppailla, ruskettua, nauttia käsiin sulavasta jäätelöstä, vierailla monissa eri leikkipuistossa, syödä pizzaa (sekä al taglio että tonda), vierailla sukulaisten ja ystävien luona, istua terassilla katselemassa auringon laskua Rooman ylle, ostaa markkinoilta tuoreita kasviksia ja kokata niistä ruokaa.





Lisäksi kävimme totta kai joka aamu cappuccinolla ja cornetilla lähikahvilassa. Minä unohdin hetkeksi lehmänmaidonjuontilakkoni, ja myönnettävä on, kyllä se kahvi lehmänmaidolla maistui hyvälle! 





Nautimme myös valmispasta-aterioita (4 salti in padella), pizzaillallisen ystävien luona, pääsiäisaamun perinneaamiaisen ja yhden pääsiäisaterian. Kaikki kertakäyttöastioilta, totta kai, jotka pääsiäisen kunniaksi vaihtuivat keltaisiin. Jättisuklaamunia kertyi loppujen lopuksi kymmenen, joista jokainen avattiin pääsiäissunnuntain ja -maanantain aikana. Suklaa jäi lopulta lapsilta suurimmaksi osaksi syömättä, sillä onneksi heillä makeansyöntisäätely toimi kiitettävästi (meillä vanhemmilla vähän huonommin). Sisältä löytyvä lelu kiinnosti enemmän, ja viimeisten munien suklaaseen he tuskin enää koskivat. 






Ei siis mitään uutta Rooman taivaan alla. Yli puolentoista vuoden tauon jälkeen kaikki tuntui olevan lähestulkoon ennallaan, niin hyvässä kuin huonossa. Jäätelö maistui yhtä hyvälle kuin ennen, italialaiset kengät olivat yhtä kauniita kuin ennen, melukavalkadi yhtä kaoottinen kuin ennen. 

Loma teki hyvää ja virkisti. Kotiin oli mukava palata, ja pieni Italian-ikävä jäi kaivelemaan. Onneksi seuraavaan lomaan ei ole kovin pitkä aika. Tähtihetkiä pääsiäisenä olivat ehdottomasti kaikki ne auringon lämmössä vietetyt tovit, kuten aamucappuccinot kahvilassa, iltapäivän romaaninlukuhetket parvekkeella, leikkihetket leikkipuistoissa ja jäätelönsyöntihetket. 

Hetken aikaa Suomeen palatessamme ja lämpötilaeroon totutellessa mieleen hiipi tuttu ajatus: mitä ihmettä me täällä Pohjolan perukoilla huhtikuun lumisateessa ja pakkasessa elämme, kun jossakin muualla samaan aikaan paistaa aina aurinko ja on suloisen lämmintä. Eikö ihmisen paikka olisi asua mielummin siellä kuin täällä?


Sitä jäämme pohtimaan. 





tiistai 11. huhtikuuta 2017

Hyvää (ja ruokaista) pääsiäistä!

Pääsiäistä ilmassa. 
Oli aikoja, jolloin paastosin ja kevensin ihan tosissani joitakin päiviä ennen Roomaan lähtöä.  Onhan Italiassa aina edessä sellaiset syömingit, ettei paremmasta väliä.

Olen tavallisestikin kova syömään, mutta Italiassa vielä kovempi. Ei vain voi muuta, kun ruoka on siellä niin hyvää. Eiväthän ne paastoilut yleensä ole auttaneet, lähes aina palaan Suomeen parisen kiloa painavampana.

Parin kilon lihominen ei onneksi ole minulle huono asia. Ainakaan vähän nuorempana, jolloin alipaino oli suurempi uhka kuin ylipaino. Tälläkään reissulla en todellakaan aio kantaa huolta liikakaloreista, sillä ne tulevat enemmän kuin tarpeeseen.

Imetys kuluttaa paljon ja kuihduttaa ihan väkisin. Esikoisen aikana sain taistella ihan tosissani, ettei paino olisi vain jatkanut putoamistaan, vaikka söin kuin hevonen.

Joku voi pitää laihtumista ihanteellisena asiana, mutta sen olen elämän aikana oppinut, ettei liiallinen laihuus ole tavoiteltavan arvoinen juttu:

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Aurinkolomalle lähdössä, toppatakit matkassa

Pakkaan parhaillani matkalaukkuja. Kirjaimellisesti monikossa. Kun viiden hengen perhe lähtee matkalle, ei yksi laukku riitä lähimainkaan. Samoin kuin ei riitä yksi päivä pakkaamiseen. On aloitettava jo kolmea, neljää päivää ennen. Ja ajatustyö paljon aiemmin.

Onneksi tykkään pakkaamisesta. Se on osa matkan odotusta ja etukäteiskuvitelmia, millaista reissussa tulee olemaan. Toivottavasti tällä kertaa ainakin lämmintä säätä. Ei olisi ensimmäinen pääsiäinen Roomassa, jolloin sataa ja tuulee. Nyt säätiedotukset lupaavat lähes pelkkää aurinko ja +22 lämpötiloja.

Olen kuitenkin jo aikoja sitten oppinut, että kun keväällä lähtee Roomaan, on otettava sekä talvivaatteita että kesävaatteita mukaan. Aikonaan naureskelin italialaisille, jotka kulkivat huhtikuisessa auringopaisteessa toppatakki päällä, kunnes tajusin:

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Hyödyllisiä synttärilahjoja, yrttienkasvatusinnostusta ja erään opettajan latistavat sanat

Yrttejä kasvamassa.
Mistä tietää, että lapsi on kasvamassa pois varhaislapsuudesta? No, ainakin siitä, että hänen lahjatoivelistoihinsa alkaa ilmestyä lelujen rinnalle muitakin asioita.

Jouluna meidän eskarilainen toivoi vielä pelkästään leluja, mutta syntymäpäivälahjalista kuulosti jo erilaiselta: mikroskooppi, päiväkirja, legginsejä, sukkia ja yrttienkasvatusjuttuja. Oli siellä shopkinsejakin, ja olisi ollut ehkä muitakin leluja, mutta kun hetken keskustelimme siitä, miten paljon leluja joulupukki juuri vähän aikaa sitten toi, ei tyttö alkanut lainkaan väittää vastaan.

Vastaväitteisiin olin varautunut, mutta nyt ymmärrän, että ehkä tämä nyt on sitä hidasta kasvamista ohi kiihkeimmän leluvaiheen.

Toivottavasti lelut ja leikit eivät kuitenkaan vielä moneen vuoteen ole jäämässä pois tytön elämästä. Sitä toivon hartaasti. Olen jo kauan ollut lievästi ahdistunut seuratessani, miten nuorina monet lapset tuntuvat jättävän leikkimisen ja usein korvaavat sen virtuaalitodellisuudella.

Onneksi leikkiminen ei meidän tytöllä ole kuitenkaan vielä vähentynyt, ja lahjalistan erilaisuuskin saattoi loppujen lopuksi johtua myös ihan toisesta asiasta kuin lapsuuden loppumisesta:

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Hometta ja terveysongelmia

Flunssatroppeja
Pitikin mennä avaamaan suuri suuni toissapäiväisellä kyläilyllä siskon luona! Koko talven olin pitänyt lausetta sisälläni, sillä olen tavallaan aika taikauskoinen, vaikka etupäässä yritän olla olevinani muuta.

On nimittäin tuntunut ihan uskomattomalta, että lapsemme ovat selvinneet koko talven ilman ainuttakaan flunssaa tai muuta sairautta, jouluun ajoittuvaa, helposti sujunutta vesirokkoa lukuunottamatta. Kuusi pitkää ja kylmää kuukautta terveinä, vain me vanhemmat pari kertaa kurkkukivun ja lievän lämmön kourissa.

En ole uskaltanut asiaa edes ääneen sanoa, sillä olen pelännyt sen rikkovan taian. Toissapäivänä päätin vihdoin uskaltaa. Ja päästin kohtalokkaan lauseen suustani: "Meillä ei olla oltu sairaana yli puoleen vuoteen", toki oikeaoppisesti puuta koputtaen. Mutta ei auttanut:

tiistai 4. huhtikuuta 2017

(Ikä)kriisin paikkoja

Hyvää syntymäpäivää! 
Vuosi sitten minusta tuli varhaiskeski-ikäinen (kyllä, jonkun virallisen määritelmän mukaan varhaiskeski-ikä alkaa 35 ikävuodesta), tänään tuli taas yksi vuosi lisää.

Nykyään nämä syntymäpäivät tuppaavat olemaan enemmän kriisin paikkoja kuin juhlan aiheita. On hellyttävää ja vähän haikeaakin seurata lasten iloa syntymäpäivistään, kun itselle vuosien lisääntyminen alkaa olla pelkkä hyytävä muistutus siitä, että ihmiselämä on todella todella lyhyt, ja siitäkin kaksi kolmasosaa kuluu vanhenemisen pelossa.

Aivan noin synkkänä en onneksi joka hetki elämää näe, vaan enimmäkseen elän ajattelematta vanhenevaa kehoani. Mielihän ei tunnu vanhenevan ollenkaan, vaan usein erehdyn kuvittelemaan olevani yhä se nuori tyttö tai nuori nainen, jollaisena niin pitkään totuin itseni hahmottamaan.

Kunnes sitten viimeistään peilin edessä tai myöhään valvomista yrittäessäni tajuan, että ovathan ne vuodet kuluneet minullekin.

Ja näin syntymäpäivän aamuna harrastin erityisesti ensiksi mainittua. Vaikka menin vuoteeseen eilen järkevästi jo kello 21.30, ei aamupeilin näkymä ollut mitenkään mairitteleva:

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Epäterveellinen juhlaputki


Meillä on meneillään juhlaviikot. Tuskin on ristiäisistä toivuttu, kun koko viime viikonloppu (pe-ma) juhlittiin esikoisen 7-vuotispäiviä. Kummeja, sukulaisia, serkkuja, mummo, kaveriteita, naapureita tuli kylään kattaus toisensa jälkeen.

Hektisin vaihe oli sunnuntaiaamuna, jolloin pöydän ääressä istui 14 lasta kaverisynttäreillä. Jäätelökakku, kuppikakut, pitsat ja vaahtokarkit hävisivät tarjoiluastioilta hyvällä vauhdilla, mutta sokerihumalan aiheuttamalta riehunnalta vältyttiin, koska ruokailun jälkeen keskityttiin askarteluun. 

Huippuidea muuten, kiitos siskoni jolta se on peräisin, järjestää kaverisynttärit aamupäivällä. Siten ne ovat nopeasti ohi eikä koko päivä kulu siihen, kun lapsi jännittää ja malttamattomana odottaa, että milloin ne alkaa, milloin ne alkaa. 

Eikä juhlinta tähän lopu. Seuraavalla viikolla ovat omat synttärini (no, niitä emme kyllä juhli tai ainakaan minä en kata yhtäkään pöytää), kohta tulee pääsiäinen ja sen perään vappu ja poikamme 3-vuotissynttärit. Yhtä juhlaa siis. 

Se tarkoittaa yhä vain lisää kakkuja, keksejä, sipsejä, jäätelöä ja muuta sellaista, jota herkuksi kutsumme. Mutta ovatko ne muka oikeasti herkkua? Miksi ihmeessä kyllästämme itsemme noilla sokeripommeilla ja olemme luoneet kulttuurin, jossa esimerkiksi lasten synttäreiden juhliminen tarkoittaa samaa kuin sokeristen "herkkujen" syöminen?
Näitä aloin pohtia, ties monennenko kerran, kun poikani yhtäkkiä toi eteeni kirjan, jonka oli löytänyt kirjahyllystä. Kirjan aihe oli pelottava, ja omituista oli se, että poika oli tuon kirjan kirjahyllystä poiminut - hän ei ole sitä lapsityyppiä, joka vetelee kirjahyllyistä kirjoja alvariinsa alas, päin vastoin. Tavallisesti hän ei koske aikuisten kirjoihin koskaan, sillä hänellä on oma lastenkirjakaappinsa. 

Vein kirjan jo kerran paikoilleen, mutta äsken ruokaillessani huomasin sen lojuvan keittiön pöydän alla. Mitä ihmettä, onko tämä jotain vihjailua universumilta käynnissä olevien herkutteluviikkojen suhteen?

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Saunassa ilman lupaa

En ole varmaankaan ainoa perheenäiti, jolla on joskus vaikeaa löytää kotona sellaista soppea, jossa voisi olla tekemättä yhtään mitään. Ilman että joku lapsista kysyy, etsii tai haluaa jotakin. Illalla, kun lapset jo nukkuvat, tämä tietysti onnistuu, mutta silloinkin paikalla on mies, joka yhtä lailla on kysymässä, etsimässä tai haluamassa jotakin.

Toisen lapsemme syntymän jälkeen keksin, että onhan meillä kotona sellainen paikka, jossa kukaan ei minua kysele, silloin kuin sellaisen hetken itselleni haluan:
sauna.

Ainahan saunominen rentouttavaa on, mutta varsinkin silloin, kun koko päivä ollaan menty ja tehty ja touhuttu, ja koko ajan on saanut tuntea itsensä tarpeelliseksi (eli äitiä on tarvittu).

Saunassa on ihan hiljaista, siellä on hämärää, siellä on lämmintä, ja lisäksi se lähes maaginen tunnelma, joka  vain saunassa voi olla.

Olenkin ottanut tavaksi häippäistä saunaan aina silloin tällöin, pari kolme kertaa viikossa. Kuten esimerkiksi eilen. Mutta ajoituksen kanssa on oltava tarkkana, muuten voi käydä kuten eilen kävi:

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Ongelmien alku ja juuri

Happohyökkäys sipsipussista.
Eilen oli masentava päivä. Olisi ollut parempi nukkua vaikka aamusta iltaan. Ei se tietenkään onnistunut, sillä kello 10 minun oli oltava hammaslääkäriasemalla juurihoidossa.

On muuten erityisen epämiellyttävä tilanne elämässä, juurihoito nimittäin. Harvoin olen tuntenut itseni niin hermostuneeksi kuin hammaslääkärituolin laskeutuessa alas ja erinäköisten instrumenttien kaareutuessa ylleni tarkoituksenaan ronkkia hampaitani.

Kyseessä oli toinen juurihoitokäynti, ensimmäinen tehtiin reilu kuukausi sitten. Kolmas käynti eli paikkaus on vielä edessä. Yllättäen tämä toinen käynti menikin tosi helposti: ei puudutuspiikkejä (hammas on jo kuollut, ei tunne mitään), vain vähän (sydän)juuria myöten tärisyttävää ronkkaamista juurihoitopiikeillä, yhteensä 15 minuuttia ja tilanne oli ohi.

Tunne oli melkein kuin viimeisimmässä synnytyksessäni: mitä, nytkö se jo on ohi, ja näin vähällä pääsin. Mutta ikävin osuus oli sittenkin hammaslääkärikäynnillä edessä:

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Vaaleansinistä juhlahumua

Juhlapöytä on katettu. 
Vietimme eilen pienen poikamme ristiäisiä. Juhlien järjestäminen on hauskaa, mutta vähintään yhtä onnellinen on se tunne, kun juhlat ovat ohi ja niitä voi muistella juhlista vielä hieman sekaisen olohuoneen sohvalla istuskellen.  Tyytyväisenä siitä, että kaikki meni mukavasti, vauva ei itkenyt kastetilaisuudessa liikaa, vieraat viihtyivät ja kahvipöydässä eivät loppuneet tarjottavat kesken.

Mutta mitä sitten, vaikka olisivatkin loppuneet? Olisiko se ollut vakavaa? Tai entä jos kahvinkaataja lipsauttaa kahvia pöytäliinalle kaataessaan, kuten meillä kävi? Onko se vakavaa?

Kahvipöydässä pohdimme muun muuassa näitä kysymyksiä papin johdolla. Pappi oli kiinnostunut suomalaisten ja italialaisten juhlatapojen eroavaisuuksista, ja mielenkiintoista oli niitä ruveta etsimään.

Mitä löysimme? Onko Italiassa noloa, jos kahvia kaatuu pöytäliinalle tai jos ruoka loppuu kesteissä kesken?

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Oi paista päivä lämpöinen, suo lohtua maan lapsille

Viime viikonloppuna oli upea ulkoilukeli. Aurinkoinen ja häikäisevän kirkas, lämpötila pakkasen puolella, mutta se teki ilmasta jos mahdollista vielä upeamman. Talvinen, raikas päivä.

Aurinkoa, aurinkoa! 
Heti tuli paniikki: pakko ulkoilla mahdollisimman paljon. Sisälle ei niin hienona päivänä kerta kaikkiaan saa jäädä. Kävelylle, pulkkamäkeen tai hiihtämään, ei väliä, kunhan vain on ulkona.

Sama tapahtuu keväällä/kesällä/syksyllä. Kun aurinko paistaa, on kauheat paineet järjestää jotain ulkotoimintaa. Terassille, piknikille, lenkille, retkelle, niin kauan kuin aurinkoa riittää!

Mitähän tällaisille paineille kävisi, jos asuisi maassa, jossa paistaa melkein aina, kuten Italiassa? Poistuisivatko ne?

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Uusi, parempi cappuccino - hiivantappodieetin antimia

Onko maitokahvicappuccinon voittanutta?
Olen aina ollut todella huono seuraamaan dieettejä. Enkä tarkoita nyt laihdutusdieettejä (vaikka niitäkin olen työni puolesta kokeillut), vaan mitä tahansa ruoka-aineita rajoittavia dieettejä. Olen uteliaisuudesta (ja työn takia) mm. karpannut, ollut kivikautisella, mehupaastolla, viiskakkosella ja tietenkin lukemattomia kertoja herkkulakossa.

Aina on ollut vaikeaa. Minulta kai puuttuu itsekuria, tai rakastan liikaa ruokaa, mutta erilaisten ruoka-aineiden pois jättäminen ruokavaliosta on tuntunut tosi hankalalta. Lisäksi on vaikuttanut siltä, että mitä tahansa ruoka-aineryhmää alan rajoittaa, nälkä vaivaa ja puhti on ikään kuin poissa.

Puhumattakaan makuelämysten kirjon kapenemisesta. Se vasta ikävältä on tuntunut. Erityisen vaikeaa on ollut maitokahvista luopuminen, jos dieettikokeilu on sitä vaatinut. Ilman maitoa voin kyllä muuten elää, mutta en ilman maitokahvia!

Viime vuoden lopulla ryhdyin elämäni ehkä tiukimmalle dieetille, jossa kyytiä saivat niin maito, sokerit kuin leivätkin. Tällä kertaa motiivi oli ehkä tärkeämpi kuin koskaan:

torstai 2. maaliskuuta 2017

Italialainen koliikkisekaannus

Esikoisen imetystä. 
Eilisen mollisävytteisen, pois lähteneestä kertovan tekstin jälkeen päätän kertoa siitä, jonka oli aika tulla tähän maailmaan: vauvastamme.

Tänään seitsemän viikkoa täyttävä vauva vetelee vielä sikeitä reteästi parisängyssä (josta hän on salavihkaa vallannut yhden kolmasosan), kello on kohta yhdeksän aamulla. Olemme tähän mennessä olleet siitä onnekkaita, että vauva on todella hyvä nukkuja. Hän tuntuu rakastavan nukkumista. Syntymästään lähtien hän on nukkunut 12 tuntia yössä (toki välillä puoliunissaan ruokaillen), mikä monien vauvaoppaiden ja asiantuntijoiden mukaan ei pitäisi edes olla mahdollista; vastasyntyneillä ei ole päivärytmiä jne.

Meidän pojallapa on. Hän aivan selkeästi ja järjestelmällisesti tuntuu tietävän, että yöllä ei tehdä muuta kuin nukutaan. Hän jopa lakkaa kakkaamasta yöaikaan, vaikka päivisin vaippaan saattaa tulla tavaraa jopa 10 kertaa.

Ja jos hän itkee, jota hän ei tee paljon, hän yleensä itkee -  väsymystään.

Näinä ensimmäisinä viikkoina olen ajatellut paljon myös kahden muun lapseni vauva-aikaa. Erityisesti ja usein huvittuneena vertaan tätä nykyistä esikoisen seitsemän vuoden takaiseen vauva-aikaan. Olimme enimmäisen lapsen kanssa monesti ihan pihalla. Imetys yllättävine kipuineen, itkut, kitinät, vaipan tuotosten värit, kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Koko elämä meni mullin mallin, hyvässä tietysti, mutta kuitenkin.

Ensimmäiset kaksi viikkoa menivät mullistuksesta huolimatta vielä seesteisesti, mutta sitten tapahtui jotain, jota vastasyntyneen perheeseen en suosittele kenellekään tapahtuvaksi:

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Osa mieleni maisemaa

Kalakukkoateria sedän keittiössä.
Viime viikolla ajoimme läpi lumipyryn ja talvisen maiseman kohti mökkipaikkakuntaamme Oravia. Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ollut mökkireissu, vaan kaikkein raskain matka Oraviin ikinä, hautajaismatka. Setäni menehtyi helmikuun alussa, ja nyt oli aika saattaa hänet viimeiselle matkalleen. Tämä blogikirjoitus on omistettu hänen muistolleen.

Setä oli minulle hyvin läheinen, olin aina pitänyt häntä kuin isoisänäni, sillä omat isoisäni ovat molemmat kuolleet ennen syntymääni. Siksipä edes kuusiviikkoinen vauva ei estänyt meitä lähtemästä hautajaisiin 5 tunnin ajomatkan päähän. Oli surullinen sattuma, että kuolema tuli vain kolme viikkoa vauvamme syntymän jälkeen. Toisaalta lohdullista:

tiistai 28. helmikuuta 2017

Jälleen uusi alku - ja uusi perheenjäsen!

Laskiaispullia.
Lähes puolentoista vuoden hiljaiselon jälkeen, olisiko aika polkaista blogi taas käyntiin? Mikäs sen parempi ajankohta kuin tämä, helmikuun viimeinen ja laskiaistiistai, kun keittiössämme tuoksuu tuore (laskiais)pulla. Ulkona sataa vettä ja lumi sulaa, ilmassa on jo lupaus keväästä.

Ja ennen kaikkea, perheeseemme on putkahtanut jälleen uusi jäsen, pian seitsemänviikkoinen poikavauva. Väki ruokapöydän ympärillä siis sen kun kasvaa. Jo nyt olemme huomanneet, ettei puolen kilon pastapaketilla enää kovin pitkälle pötkitä.

Mihin puolitoista vuotta on kulunut?