sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Naapuririita italialaisittain

Riidanaihe.
Olen aiemmin kirjoittanut blogissa suomalaisesta töykeydestä, johon kerran eräässä pitäjänmäkeläisessä puistossa törmäsin.( teksin voi lukea täällä ) Tänään jouduin kuitenkin keskelle italialaista ilmiriitaa, ja suomalaiset huutajat alkoivat äkkiä tuntua pikkusieviltä piipittäjiltä.

Vieläkin korvia särkee ja lähes päätä huimaa. Myös naurattaa, sillä hämmästykseltäni en oikein osaa muutakaan. Kysyn itseltäni, oliko aamuinen välikohtaus anoppilan rappukäytävän edessä totta, unta vai kohtaus jostakin huonosti näytellystä parodiasta?

Asiat saivat alkunsa jo pari kolme viikkoa sitten, mutta silloin emme sitä vielä tienneet:

perjantai 18. syyskuuta 2015

Hiljaisempi Italia

Kadunlakaisukoneen poissaolon huomaa.
Olin mielestäni hyvin varautunut kaikkeen. Lentokonemeluun, aamuvarhaisen lehtipuhallinpartioihin ja kirkonkellonpauhuun, kahden viikon kyläjuhlameteliin ja kukonlaulun aikaan työskenteleviin pullonkeräysastioidentyhjennysautoihin.

Olin valmistautunut häiriintymään, heräilemään ja kohtaamaan kaikki totutut metelin lähteet, jotka Roomanreissuihin kuuluvat. Tiesin, että hetkeksi aikaa oli sanottava hyvästit hyville yöunille ja sopeuduttava italialaiseen äänimaailmaan. Se nyt vain kuuluu asiaan, kun matkustaa tänne lomille, eikä siinä mitään.

Mutta mitä tapahtuikaan? Sen sijaan että olisin nukkunut huonosti ja heräillyt illasta ja aamusta erinäisiin äänisaasteisiin, huomasin parin viikon Roomassa oleskelun jälkeen, että jokin oli muuttunut:

lauantai 12. syyskuuta 2015

Animazionea kerrakseen - elvyttävä lomaviikko Calabriassa

Lomakyläranta tyhjeni lounasaikaan.
Italian-reissuin odotetuin viikko eli täyshoitoviikko lomakylässä Calabriassa on takanapäin. Paluu Rooman-arkeen on sujunut odotetun nihkeästi monesta hyvästä syystä. Viikon aikana ehti liian hyvin tottua siihen, että minuuttiakaan ei tarvinnut käyttää ruuanlaittoon tai siivoamiseen.

Niin aamupala, lounas kuin päivällinenkin tarkoitti valmiiksi katettua buffet-pöytää, ja uimarannalta huoneeseen kantautunut hiekka oli aina aamiaisen aikana salaperäisesti kadonnut lattialta ja sängyt pedattu siisteiksi. Muutaman askeleen päässä huoneen ovelta odotti turkoosinsininen meri.

Paikan nimi oli Trevi Village ja se sijaitsee suunnilleen puolivälissä Calabrian maakuntaa Tyrrhenanmeren rannalla, 7 km Amantean kaupungista etelään. Ja koska kyseessä oli lomakylä eli villaggio, tiesin jo etukäteen, että odotettavissa oli muutakin kuin hyvää ruokaa, täyshoitoa ja rantaelämää:

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Zoomarine Roma - delfiinejä, pingviinejä ja puoli Italiaa

Aurinkotuoleja silmänkantamattomiin.
Miltä kuulostaisi helteinen kesäpäivä vesipuistossa? Ajatuksena mukava ja kiva, mutta Italiassa kun ollaan, mukavuus saattaa suomalaisella tyssätä jälleen kerran samaan asiaan: joka paikassa on liikaa väkeä.

Lintsilläkin saa kesäisin jonottaa, mutta se ei ole mitään verrattuna viime torstaiseen käyntiin Rooman Zoomarine- eläinvesipuistossa. Esitteen mukaan puistoon mahtuu kerralla noin 8000 henkilöä, mutta luulenpa että portteja ei suljettu vielä tuplamääränkään ylittyessä.

Olimme paikalla puolisen tuntia aukeamisen jälkeen, mutta jo parkkipaikalla odotti kaaos. Henkilöautoja, pakettiautoja, bussilastillinen toisensa perään napolilaisia... Kaaosta yritti hallita joukko liikenteenohjaajia, jotka ohjasivat sotilaallisella otteella autot paikoilleen ja meidät ruohokentän laitaan. Kävellessämme kohti sisäänkäyntiä paljastui, että ruohokenttäparkkipaikka oli vain alkusoittoa varsinaiselle parkkipaikalle, joka levittäytyi (lähes) silmänkantamattomiin puiden takana.

Selvisimmekö sisäänkäynnille saakka?

maanantai 24. elokuuta 2015

Teehetki yksityisuima-altaalla

Teetä ja aurinkoa.
Tänä aamuna uima-altaalla oli syytä olla iloinen siitä, että italialaiset ovat niin arkoja pilvisyyden kanssa. Kun taivas on pilvessä, tarkoittaa se automaattisesti brutto tempoa, huonoa ilmaa. Vaikka lämpötila olisi + 28 ja ilma siis miellyttävän lämmin.

Tuuli melko rivakasti, joten kieltämättä välillä tuntui viileähköltä, ainakin verrattuna siihen jos aurinko paistaisi kirkkaalta taivaalta. Mutta silti ei suomalaisena ollut mitään valittamista, erinomainen rantakeli kaiken kaikkiaan.

Olimme kuitenkin ainoat ihmiset, jotka uskaltautuivat uima-altaalle. Koko iso ihana turkoosinsininen allas vain meille. Samoin rantabaari, hengenpelastaja, pensasaitoja leikkaava puutarhuri. Välillä tultiin kysymään, haluaisiko herrasväki aurinkovarjoa auki, ja kun teki mieli virvokkeita, teetä tai espressoa, kaikki tuli siltä tilaamalta ilman jonottamista.

Hetken ajan saattoi melkein kuvitella, että tältäkö ökyrikkaista tuntuu, kun he lomailevat omilla yksityisillä lukaaleillaan palvelusväen häärätessä ympärillä.

Iskikö kaipuu sellaiseen elämäntyyliin?

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Rooman parasta tiramisua?

Aitoa oikeaa tiramisua.
En ole ollut koskaan erityisen hyvä kakkuleipuri, mutta yhdessä asiassa olen aika haka: tiramisun teossa. Asiaan vaikuttaa ehkä se, että tiramisu on pitkään ollut lempijälkiruokani. Jo kauan ennen kuin minusta tuli italialaisen miehen vaimo, tutkailin ja vertailin tiramisureseptejä ja halusin oppia valmistamaan itse hyvää tiramisua.

 Viimein joskus pari vuosikymmentä sitten törmäsin jossakin vanhassa lehdessä muistaakseni Susanna Rahkamon tiramisureseptiin. Se vaikutti yksinkertaiselta mutta hyvältä: muutama hyvä raaka-aine eikä liikaa monimutkaisia vaiheita.

En enää muista alkuperäistä reseptiä, sillä vuosien varrella olen kehitellyt siitä omanlaiseni. Meni pitkään, ennen kuin ymmärsin kuinka hyvää tiramisua reseptillä saa aikaan:

lauantai 22. elokuuta 2015

Ensimmäinen talvitakki

Sadepilviä Rooman yllä.
Helteiden vihdoin hellimässä Suomessa ei heti ehkä uskoisi, mutta täällä Roomassa lämpötilojen putoaminen 20 asteella on hartaasti odotettu tapahtuma. En olisi joskus muinoin pahimpina auringonpalvonta-aikoina uskonut, että itsekin sitä niin odottaisin. Kuitenkin kun ensimmäiset 18 asteen yöt saapuivat, tuntui kuin olisi saapunut virvoittavien vesien äärelle erämaataivalluksen jälkeen.

Hyvästi tuuletin ja jatkuva hikoilu! Hyvästi nihkeät lakanat ja jatkuva epäsiisteyden tunne! Vihdoinkin voi istua päivällä hetken auringossa, ilman että taju paistuu.

Viilennyksestä pitivät huolen pari ukkosmyrskypäivää. Parina aamuna satoi niin, että viemärit tukkeutuivat, ja ukkosen jyrinä helisytti ikkunoita.Silti me reippaina ihmisinä suuntasimme lähikahvilaan aamucappucinolle - ilman sateenvarjoa, josta appivanhemmat jaksoivat pitää meteliä pitkään ja hartaasti.

Kahvilan terassilla katoksen alla oli mukava kuunnella sateen ropinaa, seurata veden ryöppyämistä kaduilla ja hengittää vihdoin raikasta viileää kesäilmaa. Pitkähihainen paita oli paikallaan, mutta lämmintä sentään oli melkein 20 astetta. Pitkän hellejakson jälkeen se tietenkin tuntuu melkein kylmältä, ja Italiassa kun ollaan, niin ei mennyt kauankaan ennen kuin kahvilaan saapui nainen tutussa asussa:

maanantai 10. elokuuta 2015

Sauna finlandese

Roomassa vallitsee saunalämpötila.
Pitkän blogitauon päätteeksi on hyvä palata hetkeksi perusasioiden äärelle. Aiheena olkoon siis sauna. Kirjoitan tekstiä hieman saunaa vastaavissa oloissa eli 5 viikkoa jatkuneiden 36- 40 asteen helteiden lämmittämässä anoppilan yläkerrassa. Silti en aio sen enempää kuvailla vallitsevia sääoloja, jotka tosin ovat tänään osoittaneet ensimmäisiä viilenemisen merkkejä mahtavan ukkoskuuron myötä, vaan kirjoittaa ihan oikeasta saunasta.

Pitkän Helsinki-Rooma automatkan kohokohtiin nimittäin kuului Trentino-Alto Adigessa sijaitsevassa hotellissame oleva supisuomalainen saunakokemus.  Hotellin esitteessä puhuttiin selvin kirjaimin sauna finlandesesta, mutta mieheni varoitti jo etukäteen hotellihuoneesta pyyhe kainalossa poistuessani, että älä sitten odota mitään oikeaa suomalaista saunaa.

Oliko hän oikeassa?

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Puhelimeni hajosi - mikä helpotus!

Tämä kuva ei ole otettu kännykällä!
Olen vieroksunut kaikenlaisia teknisiä laitteita siitä lähtien, kun yläasteikäisenä lukujärjestykseen ilmestyi oppiaine nimeltä tietotekniikka. Heti alusta lähtien oli selvää, että minä ja koneet emme tule toimeen. Mötikkä nimeltä tietokone tuntui tekevän asioita oman mielensä mukaan, ja kirjoittaminenkin näppäimistöä näpyttelemällä oli ihan hanurista.

Viimeistään koneiden epäluotettavuus ja arvaamattomuus valkeni silloin, kun  opiskeluaikoina viittä vaille valmis parikymmensivuinen esitelmäni hävisi yhtäkkiä koneen näytöltä ja koko sen muistista kello yksitoista illalla.Valmista piti olla seuraavana aamuna, ja monen viikon työ valui hukkaan vain siksi, että koneessa jokin naksahti. Eniten ärsytti se, että minä kuulemma kuitenkin olin vahingossa painanut väärää nappulaa. Voin vieläkin vaikka vannoa, että teksti vain hävisi, ilman että edes liikahdin konetta päin.

Vaikka nykyään kirjoittamisen nopeutuminen ja helpottuminen onkin mielestäni tietokoneiden harvoja hyviä puolia, ei suhteeni tietotekniikkaan ole parantunut. Tietokoneet ja kännykät ovat välttämätön paha, joissa onneksi on jotain hyvääkin.

Kännyköistä ehdin jo melkein innostua, kun pari kuukautta sitten hankin tuliterän Samsung Galaxin.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

"Kohteliaita" suomalaisia, osa 2

Tämä kuva tässä ihan vain siksi, että Italiaa (tai italialaisia)on ikävä!
Olenko muuttunut pahantuulisten valittajien puoleensavetäjäksi? Vai onko vain totta, että me suomalaiset joko pysymme hiljaa tai sitten käyttäydymme huonosti kanssaeläjiämme kohtaan. Siltä alkaa pikku hiljaa tuntua.

Kohtaus oli seuraavanlainen: Ulkoilin lasteni kanssa mätäjoen varrella, ja päivän ohjelmaan oli kuulunut muun muuassa sorsien ruokkimista ja virtaavan veden ihmettelyä. Olimme siirtyneet syrjään ruokintapaikalta ja esikoiseni viihdytti itseään havainnoimalla, kuinka vesi käyttäytyi, kun sen pinnalle heitteli pikkukiviä, kuivia lehtiä ja risunpätkiä.

Paikalle sattui eläkeikään ehtinyt pariskunta, isokokoinen (erityisesti mahasta) mies ja polkkatukkainen nainen, siististi pukeutuneita ja muutenkin päällepäin ihan asiallisia. En olisi heihin edes huomiota kiinnittänyt, elleivät he olisi päättäneet avata ohi kulkiessaan sanaista arkkuaan:

lauantai 7. helmikuuta 2015

Vakava liikennerikkomus suomalaisittain

Liikkennemerkkitaidetta Roomasta.
Tapahtuipa tammikuussa eräänä lauantaiaamuna. Lähikaupan edessä ei näkynyt ristinsielua eikä autotiellä autoja. Bussipysäkillä sentään odotteli yksi matkustaja. Koko tienoo oli vielä yöunilla.

Me olimme sinä aamuna aikaisessa autolla liikkeellä, ja oli asiaa kaupan vieressä sijaitsevalle ottoautomaatille. Mieheni ajoi auton kaupan tavaraovelle vievälle pihatielle niin, että auto jäi puoliksi jalkakäytävälle ja pisti vilkut päälle väliaikaisen pysähtymisen merkiksi. Minä kiirehdin nostamaan rahaa, koska hiukkasen kiirus meillä siinä oli.

Matkaa otolle ei ollut kuin parikymmentä hassua metriä, eikä  rahannostossakaan minuuttia kauempaa paljon kulunut. Silti siinä ajassa ehdin todistaa tapahtumaa, joka sai minut, yleensä sangen rauhallisen ihmisen, tosissaan vihoihini:

tiistai 3. helmikuuta 2015

Latteäitejä ja ihmisraunioita

Espressoa, lattea vai kylmää kahvia äideille?
Törmäsin vastikään jännittävään uuteen termiin: latteäiti. Sana sai minut kiinnostumaan, sillä olen äiti, joka juo mielellään cafè lattea. Päivieni pieniin tähtihetkiin kuuluu ihanan lämpimän lattekahvikupillisen juominen kaksi kertaa päivässä, kotikeittiössä toki sentään. Reilu puoli desiä vahvaa espressoa, muki täyteen lämmintä täysmaitoa ja ecco fatto, nautinto on valmis!


Päivät lasten kanssa ovat usein yhtä menoa ja meinikiä, niin ettei istumaan tahdo ehtiä. Varsinkin kun talossa on juuri liikkumaan oppinut vauva. Jos joskus ajattelenkin, että nytpä pötkähdän ihan pikku hetkeksi sohvalle, tapahtuu varsinkin jotakin, joka vaatii minut kiireen vilkkaa paikalle.

Lattelasillisten juominen ruuan päätteeksi on kuitenkin asia, josta pidän kiinni. On ihan järjestelykysymys, löytyykö siihen aikaa ja mahdollisuutta. Vilkas vauva kurkkutikkujen kanssa syöttötuoliin ja esikoinen maalaamaan vesiväreillä, ja on aikaa kahvin juontiin. Olen siis oikea latteäiti!

Mutta latteäiti-sanaa käytetäänkin ihan toisessa merkityksessä:

torstai 22. tammikuuta 2015

Paras keittiöostokseni ikinä

Vihdoinkin vitamiineja!
Keittiönpöytäni nurkassa kököttää kauankaivattu vempain, Huromin "toisen sukupolven" mehulinko. Yleensä uusia kodinkoneita ostaessa ensimmäiseksi miettii, jääkö ostos alkuinnostuksen jälkeen pölyttymään ja kaappeihin tilaa viemään. Näin on minulla käynyt muun muuassa massiivisen yleiskoneen kanssa, jota käytän lähes pelkästään tiramisun tekoon (ja vain siksi, että on kätevää vatkata kananmunan valkuainen ja keltuainen eri koneilla, eikä tarvitse pestä vatkainta välillä...).

Mehulinko saapui keittiönpöydän nurkkaan jo kolmisen kuukautta sitten, mutta välttelin tahallaan siitä kirjoittamista heti kättelyssä (ja muutenkin oli luova tauko paikallaan). Mehustin nimittäin sai minut niin innostuneeksi, että pelkäsin alkuhuumassa ylistäväni sitä aivan liikaa.

Sitä paitsi on ollut mielenkiintoista testata, säilyykö alkuinnostus.