tiistai 1. heinäkuuta 2014

Roberto vai Pekka?

  
Kastekynttilä juhlapöydässä.
Kun kerroimme keväällä appivanhemmille tulevan poikavauvamme nimiehdotuksen, vastaanotto oli varautunut. Olin yllättynyt, koska olin ajatellut heidän olevan mielissään perinteisestä italialaisesta nimestä. Sen sijaan tuli ehdotus, että laittaisimme pojalle jonkin tyypillisen suomalaisen pojannimen.

Mietin hetkisen. Paavo, Pekka, Antti? Ei. Mika, Onni, Akseli? Ei ei. Eikä varsinkaan Timo (italiaksi tinjami) tai Matti (italiaksi hullut). Muutkaan suomalaiset nimet eivät oikein iskeneet, eikä mieleen tullut yhtään sellaista kivaa sopivaa suomalaista nimeä, joka olisi rimmannut edes kohtalaisesti italialaisen sukunimen kanssa. Tokin Suomessa on nyt muodissa koko joukko kansainvälisiä uusnimiä, on Lukaa, Astonia ja Oliveria , jotka olisivat rimmanneet, mutta niitäkään ei tehnyt mieli laittaa.

Suomessa ei riitä, että saa keksittyä kivan etunimen. Sitten on vielä mietittävä toinen ja usein jopa kolmas nimi, joiden on tietenkin sovittava yhteen ensimmäisen nimen kanssa. On selattava nimikirjoja, kierreltävä hautausmaita ja kaivettava sukupuut esille sopivien nimien toivossa. Hauskaahan se semmoinen usein on, mutta olen kuullut tapauksista, joissa hiki hatussa on mietitty nimirimpsua vielä siinä vaiheessa, kun pappi on kiikuttanut nimikaavakkeita ristiäisissä nenän eteen.

Italiassa ei ainakaan useimmiten ja minun tietääkseni ole monen nimen ongelmaa:

Siellä kun on tapana antaa lapselle vain yksi virallinen etunimi. Monet italialaiset nimet ovat pitkiä ja komeita, joten käytäntö ei tunnu liian koruttomalta. Giovanni, Valentina, Elisabetta, Raffaello, Olivia, Roberto, Gianluca, Leonardo tai Patrizia ovat ihan kelpo nimiä sellaisenaan. On tosin myös Andreaa, Marcoa, Annaa ja Mariaa eli lyhyitäkin nimiä. Ja tätä nykyä yhä enemmän ulkomaalaisempia nimiä kuten Cristian, Asia ja Tomas.

Silti Italiassa ollaan nimiasioissa huomattavasti Suomea konservatiisempia. Pikkuvauvat saavat yhä tänä päivänä samoja kutsumanimiä kuin vanhempansa, isovanhempansa ja heidän edeltäjänsä. Suomessa vanhempien ja isovanhempien nimiä laitetaan yleensä korkeintaan toisiksi nimiksi, sillä kutsumanimiksi niitä pidetään aivan liian vanhanaikaisina. Kuka haluaisi laittaa vauvansa nimeksi Kaarina, Reijo tai Einari? Ei kukaan, paitsi sitten kun ne taas alkavat tulla muotinimien ikuisen kierron mukana muotiin.

Italiassa Carlot, Alessandrot, Barbarat, Francescot ja Giusepet ovat aina muodissa. Samoja nimiä kuulee niin vanhoilla papoilla, nelikymppisillä kuin vastasyntyneillä. Tosin kuulemma jotakin hienovaraista ikäkausimuotia on nimissä olemassa, josta minä ulkomaalaisena en ole jyvällä, mutta taatusti erottelu "kamaliin vanhanaikaisiin" ja "kivoihin muotinimiin" on huomattavasti väljempi kuin Suomessa.

Meillä pojan nimi oli loppujen lopuksi helppo päättää: olimmehan vaivihkaa päättäneet sen jo vuosia sitten, kauan ennen kuin olimme edes naimisissa. Nimi iskostui päähän erään kerran Italiassa, kun lähistölle rakennettiin kivanniminen kauppakeskus. Jos joskus saamme pojan, niin hänelle annamme tuon nimen, päätimme silloin. Poikamme on siis nimetty arkisesti kauppakeskuksen mukaan. No, on nimellä onneksi muitakin konnotaatioita ja huomattavasti mahtipontisempiakin esikuvia. Mutta ennen kaikkea nimi on mielestämme kaunis ja pojallemme sopiva, ja sehän on aina se tärkein seikka vanhempien mielestä, kun jälkikasvulle mietitään nimeä.

Appivanhemmatkin lopulta hyväksyivät nimen mukisematta, vaikka useampaan kertaankin yrittivät ehdottaa suomalaista nimeä. Sen sijaan emme vieläkään, pari viikkoa ristiäisten jälkeen, ole maininneet pojan kahdesta toisesta nimestä. Eivät he ole niitä kysyneetkään, eivätkä tule kysymäänkään ellemme erikseen ota puheeksi. Esikoisen kohdalla kerroimme heti koko nimirimpsun, mutta luulen etteivät he vieläkään oikein tajua kolmen nimen päälle. Tuskin edes muistavat tytön muita nimiä tai edes niiden olemassaoloa. Italiassa kun ollaan pelkkiä Paoloja tai Giuseppinoja.

Minusta taas on mahdottoman tärkeää, että lapsellamme on ne toiset, tarkkaan mietityt isovanhempien tai muuten erityiset ja kauniit nimet. Ristiäisten jälkeen niitä harvoin ääneen lausutaan, mutta mitä väliä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Ristiäisten ruokapöydässä teema oli väljästi Italia-Suomi: mm. bostonkakkua, juustokakkua, ricottapiirakkaa ja pesto-mozzarellasalaattia. Jälkimmäisen reseptin utelin kälyltäni ja se on hurjan hyvä, ruokaisa ja kesäinen salaatti:

KESÄINEN PESTO-MOZZARELLASALAATTI

uusia perunoita n. 10-15 kpl
1 purkki valmispestoa (tai itse tehtyä n. 3 dl)
250 g minitomaatteja
2 pussia minipallomozzarellaa
1 rasia rucolaa

Keitä uudet perunat kypsiksi suolatussa vedessä. Anna jäähtyä. Puolita minitomaatit ja mozzarellapallot sekä pilko jäähtyneet perunat neljään osaan. Sekoita keskenään, lisää rucola ja pesto, sekoita.





2 kommenttia:

  1. Nimiasiat ovat vaikeita ja mielipiteitä jakavia asioita! Meillä oli tytölle nimi selvillä hyvissä ajoin, pojalle mietittiin pitempään ja päädyttiin myös kauppakeskusnimeen ;)

    Kiitos ihanasta blogistasi jonka löysin muutama viikko sitten ja olen innolla kahlannut läpi!
    T. Akselin äiti :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kiva että tykkäät lukea blogiani! Kiitos kehuista ja kommentista, oikeassa olet nimiasian suhteen. Ja sitten kun pitäisi vielä miettiä, että lapsi kantaa nimeä koko elämänsä ja saa kuulla sen mitä moninaisimmissa paikoissa kuten lääkärin odotushuoneissa jne. Meillä tärkeänä kriteerinä nimissä on ollut, että vaikka puoliksi italialaisia lapset ovat niin Suomessa kuitenkin ainakin lapsuutensa todennäköisesti viettävät, niin pitää olla suomeksi helposti lausuttava nimi, vaikka olisikin italialainen.
      Hauskaa, että teilläkin on lapselle valikoitunut kauppakeskusnimi =). Ja Akseli on kaunis nimi, kuten esim. Onnikin, en sitä sillä blogiteksissä niitä maininnut ettei olisi... Ei vain juuri "perus"suomalaisuutensa takia mitenkään olisi rimmannut sukunimemme kanssa ja pääsi siksi suomalaisten nimien listalle esimerkkinä. =)

      Poista