keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Jalkapallon lumoa ja pieni perheriita

Jalkapallomatsin parhaat eväät.
Vihdoinkin tänään on luvassa hieman taukoa koko alkukesän minua "piinanneesta" univarkaasta. Ei, en nyt puhu vauvasta vaan MM-jalkapallosta. On uskomatonta, millä voimalla palloa potkivat ukot pitävät minua telkkarin ääressä yömyöhään, vaikka kaiken järjen mukaan minun pitäisi käyttää kaikki nukkumishetket hyväkseni ja painua pehkuihin, kun vauva kiltisti nukahtaa kello kymmenen illalla.

Mutta ei. Törötän sohvalla innostuneesti hereillä vielä puolenyön aikaan, vaikka tiedän joutuvani heräämään yöllä imettämään ja aamulla esikoinen herättää yleensä jo kahdeksan maissa. Kaikki tämä innostus siitäkin huolimatta, että Italia ei pelaa enää kisoissa.

Oikeastaan parempi niin. On paljon rentouttavampaa katsoa matseja, kun ei tarvitse jännittää kenenkään puolesta. Ei spekuloida, mikä vastustaja olisi pudotuspeleissä helpompi ja toivoa sen mukaisesti jonkun tietyn maan voittoa. On ihan sama, vaikka jouduttaisiin tiukkoihin rankkareihin, voin kerrankin katsella niitä silmät auki.

Missähän piilee jalkapallon makoisat yöunetkin peittoava lumo? Miehelläni on siitä eräs kiinnostava, mutta minun kohdallani kuitenkin (lähes)paikkaansa pitämätön epäily:

Epäily heräsi sen jälkeen, kun menin hölmöyksissäni möläyttämään Uruguay-pelissä ääneen, että vastustajan numero 22 on aika kivannäköinen. Tiedän, on täysin anteeksiantamatonta päästää suustaan moinen kommentti oman mustasukkaisuuteen muutenkin taipuvaisen aviomiehen vieressä, kun kaiken lisäksi oma rakas Italia on häviämässä ja tippumassa koko kisoista juuri kyseessä olevan joukkueen toimesta.

Mutta päästetty mikä päästetty, ja siitähän alkoi melkomoinen keskustelu. Että katsot sitten peliä sillä silmällä ja pelaajien takia. Valaisin miestäni sen verran, että ihan varmasti kaikki naiset ainakin välillä katsovat jalkapalloa sillä silmällä, toiset enemmän pelaajien ulkonäköä vilkuillen, toiset vähemmän. Minä kuulun niihin, jotka vähemmän - mieheni onnellisuudeksi. Pidän itseäni ihan aitona jalkapallofanina, sillä olen tykännyt lajista jo ainakin kymmenvuotiaasta tytöstä asti - ja kannustanut alusta asti Italiaa. Arvaa vaan, lohduttiko miestäni tämä yksityiskohta. Hänelle oli liikaa tieto, että Uruguayn numero 22 oli mielestäni kivannäköinen. Pieni perheriitahan siitä syntyi.

Ei auttanut, vaikka vetosin hänen pitävän Cameron Diazista ja katselevan niitä elokuvia, joissa tämä hemaiseva blondi esiintyy, taatusti eri silmällä kuin minä.  Asioita voi myös verrata toisiinsa. Ei kukaan jaksa katsella tylsää leffaa pelkästään miellyttävän näyttelijän takia, mutta hän tuo kivan lisän hyvään elokuvaan. Samoin on jalkapallon laita. Tuskin kukaan viitsii pelejä katsella pelkästään hyvännäköisen pelaajan takia, mutta toki tällainen tekee hyvästä matsista vielä mielenkiintoisemman.

Jalkapallofaniuteni vielä kun rajoittuu MM-kisoihin, Mestareiden liigaan ja muihin oikeasti hyviin peleihin. Huonosti pelaavia joukkueita en jaksaisi katsoa, vaikka pelaajat olisivat kuinka komeita ja hyvin treenattuja. Katselen hyviä pelejä ihan niiden itsensä takia.

Kun Suarez puraisi Chielliniä, ulkonäkökeskustelu unohtui ja tappiomieliala alkoi muutenkin vallata alaa. Ärsyttäviä nuo uruguaylaiset kaikki tyynni tiukkoine paitoineen! Ja kun Italia sitten tippui ja Uruguay jatkoi, aloimme toivoa Italian tiputtajien nopeaa putoamista turnauksesta. Siitäpähän saisivat. Pian toive toteutuikin, ja kaiken muun mielihyvän lisäksi mieheni tokaisi, että eipähän sitten ole sitä kakskakkostakaan enää sinun katseltavaksi.

Ikään kuin asia olisi ollut minulle alun alkaenkaan tärkeä. Huoh.

Parin päivän jalkopallotauko on tässä vaiheessa enemmän kuin tarpeen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti