maanantai 18. marraskuuta 2013

Vanhemmat minilomalla

Hemmottelua hyvällä ruualla Haikossa.
Viime aikoina on eri yhteyksissä puhuttu paljon vanhemmuuden ja erityisesti äitiyden raskaudesta. Tuntuu melkein olevan muotia valittaa, miten lapsen kanssa kotona on rankkaa, miten vauva-aika rasittaa ja lapsiperhe-elämä ahdistaa.

Eihän siinä mitään. Jokainen kokee asiat eri tavalla, ja naisiakin on joka lähtöön. Toisille koti tarkoittaa päälle kaatuvia seiniä, toisille mahdollisuutta irrottautua hetkeksi oravanpyörästä. Toisille elämän sisällöksi riittää perhe ja ura tulee siinä sivussa, toiset kaipaavat jatkuvasti haasteita ja aikuiskontakteja. Kaikille äideille (toivottavasti) omat mussukat ovat kuitenkin niitä maailman rakkaimpia eikä heistä luovuttaisi, mutta toiset näköjään viihtyvät heidän kanssaan paremmin arjessa kuin toiset.

Itse kuulun niihin äiteihin, joille koti lapsen kanssa on välillä liiankin viihtyisä paikka. Jos minusta olisi kiinni, viettäisin suurimman osan ajastani mieluusti kotosalla, pihalla ja lähimetsissä, enkä välttämättä kaipaisi niitä aikuiskontaktejakaan päiväkausiin. En edes lähikaupan lihatiskimyyjää, joka joillekin epätoivoisille seinät kaatuu päälle -äideille kuulemma voi olla päivän pelastus, ihmeitätekevä aikuiskontakti.

Välillä tietysti täytyy poistua kotoa, ihan jo töidenkin takia. Ja ystäviä on toki aina mukava tavata. Mutta pois lapsen luota minulla ei ikinä ole mikään erityinen hätä ja hinku, enkä tunne tukehtuvani hänen seurassaan. Jotain kertoo se, että lapsi on yli kolmevuotias, mutta olen nukkunut vain kaksi yötä hänestä erossa.

Tätä taustaa vasten en odottanut ihmeitä (tai kuin ihmettä) viime viikonloppuiselta minilomalta kahdestaan miehen kanssa. Vaan miten kävikään:

perjantai 15. marraskuuta 2013

Kärsivällisyyttä ja lämmintä leipää

Leipätaikina paksuimmillaan.
Meillä kasvaa nykyisin lähes joka viikonloppu varsin mielenkiintoinen olio keittiönpöydän nurkassa. Se muuttaa sinne yleensä perjantai-iltana pienenä ja mitättömänä. Lauantaina se saa olemukseensa hieman lisää materiaalia ja siirtyy taikinakulhosta lasikuvun alle. Päivän se viettää siellä, ja illalla näky on komea: iso lasikupu on täyttynyt ääriään myöten.

Kyse on tietenkin leipätaikinasta. Eikä mistä tahansa taikinasta, vaan hitaasti nostatetusta, juureen valmistetusta, kiireettömästä taikinasta. Kodissamme on siis viikonloppuisin tarjolla maailman rapeinta, pehmeintä ja maistuvinta tuoretta, itse tehtyä leipää.

Eikä minun tarvitse liikuttaa sormeanikaan, riittää että leikkaan valmiista leivästä viipaleen, voitelen sen tuoksuvaan lämpimään pintaan voita ja nautiskelen komeuden maitolasin kera. Mistä moinen ylellisyys on peräisin?