sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

22 tuntia tauotonta menoa ja pitkän matkan hyvät eväät

Pimpan kanssa Roomaan.
Mitä yhteistä on Vasco Rossilla, Pimpalla ja Marimekon isolla laukulla? Kaikkia näitä eli italialaista laulajaa, piirroshahmoa ja tarpeeksi isoa eväskassia tarvitaan, kun lähdetään matkustamaan autolla Helsingistä Roomaan.

Ilman niitä matkasta tulisi paljon vaikeampi, ellei suorastaan mahdoton. Sen voin todeta kahdeksan Euroopan-ylityksen kokemuksella, jos oikein lasken. Tällä kertaa teemme poikkeuksen eli jätämme suosiolla väliin Itämeren ylityksen Saksan-laivalla (edellisestä, vähemmän onnistuneesta ylityksestä voit lukea täältä), ja valitsemme lyhyemmän laivareitin. Automatka alkaa huomenaamulla siis Tallinnasta.

Se toki tarkoittaa kolmea autolla-ajopäivää kahden päivän sijasta. On siis entistä tärkeämpää, että kuski voi kuunnella lempimusiikkiaan Vasco Rossia, lapsi viihtyä Pimpa-piirrettyjensä parissa ja koko perhe tyhjentää eväskassia pitkinä ajotunteina ja -päivinä. Kun takana on 400 kilometriä ja takana lähes yhtä pitkä matka, kello käy neljää iltapäivällä ja pahimmassa tapauksessa koko matkanteko tyssää mateleviin ruuhkiin, kaikenlaiselle viihdykkeelle ja hyvänmakuiselle ja virkistävälle syötävälle on paljon käyttöä.

Ensimmäinen Helsinki-Rooma -automatkamme tapahtui vuonna 2007. Siitä matkasta ei paljon muistikuvia ole jäänyt, sattuneesta syystä:

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Valkosipulikoukussa roomalaisten jalanjäljissä

Valkosipuli on italialaisessa keittiössä perusainesosa. Mitäpä olisi kunnon tomaattikastike, bruschetta-leipä tai basilikapesto ilman valkosipulitujausta, puhumattakaan klassikosta aglio, olio e peperoncino! 

Minäkin tutustuin valkosipuliin perusteellisemmin vasta italialaisen keittiön myötä. Sitä ennen valkosipulinsyöntini oli rajoittunut muutamiin maistelukertoihin ja tallinnalaisten ravintoloiden valkosipuliruisleipään. Vieraillessani aikoinaan erään erityisen valkosipulihullun kaveripariskunnan luona katsoin hitaasti, kun he silppusivat raakaa valkosipulia leivän päälle ja kilvan kehuivat, kuinka hyvää on. Taisin uskaltaa maistaakin, mutta ei se valkosipulirakkaus siitä vielä roihahtanut.

Vasta kun tajusin, miltä maistuu tomaattikastikkeessa pitkään ja huolella hautunut valkosipulinkynsi, ymmärsin olevani valkosipulikoukussa. Toinen makuhermoja hivelevä elämys on paahdettu maalaisleivän viipale ja sen pintaan hierottu valkosipulikynsi, loraus hyvää oliiviöljyä ja pilkottua kypsää makeaa tomaattia eli bruschetta. Varsinkin kun on sitä syödessä nälkä ja usein on, alkupalasta kun on on kyse, valkosipulileipä maistuu maailman parhaalta ruualta.

Nykyään syön valkosipulia ihan paljaaltaankin ja nimenomaan bruschettaleivän kanssa, eli teen samoin kuin "oudot" kaverini aikoinaan. Mikä tästä onkaan seurauksena?

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Ups, I did it again!

Karrageenijäätelöä.
Hyvistä puheista huolimatta monet aikomukset jäävät torsoiksi. Niin minunkin yritykseni pysytellä kaukana hyvästä jäätelöstä. Pakkasessani komeilee jälleen kerran Ben&Jerry`sin puolen litran taikinapalavaniljajäätelöpakkaus, eilen ostettu, puoliksi syöty.

Ehdin jo iloita, että kyseisen jäätelön kulutus tulee pienenemään, kun suosikkimakuni poistui lähikaupan valikoimista, mutta eikö mitä - eilen huomasin sen saapuneen toisen lähikaupan pakastealtaaseen.

Jotenkin minusta tuntuu, että lähikauppareissuni tulee yhä useammin suuntautumaan M-markettiin Valintatalon sijaan. Ellen sitten onnistu tekemään jotakin taikinapalajäätelöhimolleni.

On aika paljastaa julkisesti toinenkin tein sen taas -erehdys, jota olen piilotellut jo jonkin viikon ajan:

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Jäätelökesää ja lisäaineongelmia

Jäätelöä vai lisäainemössöä?
Koska ajatus ruokien sisältämistä lisäaineista on alkanut ärsyttää minua koko ajan enemmän, päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni ja ryhtyä tekemään jäätelöä itse. Olenhan kiusallisen tietoinen siitä, että lempiherkkuni jäätelö on aikamoinen lisäainerypäs.


Näin kesällä asia on tietysti entistäkin ajankohtaisempi, sillä jäätelöä kuluu litrakaupalla ja harva se päivä. Pian edessä on vielä kesälomareissu Italiaan, eikä jäätelölisäaineongelma siellä ainakaan helpotu.

Mielessä siintävänä haaveena on, että jonain päivänä pyöräyttelen jäätelömaun jos toisenkin kotikeittiössä. Tuoreista, hyvistä raaka-aineista, jotka eivät ole nähneetkään E-koodeja tai glukoosisiirappeja.

Ensikosketus jäätelöntekoon ei ollut kovin rohkaiseva:

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Espresso tiskiltä vai munkkikahvit - normaali- vai ylipaino?

Pakko saada kahvin kanssa.
Ystäväni palasi juuri Venetsiasta. Hän ihmetteli, mistä mahtaa johtua italialainen ristiriita: maassa syödään kaksin käsin pastaa, valkoista leipää, voisarvia ja muuta hyvää, mutta kadulla kävelee vastaan enimmäkseen hoikkaa ja hyväkuntoista väkeä. Tottahan se on. Italialaiset ovat keskimäärin hyvin solakoita ja tyylikkäitä, niin miehet kuin naiset.

Omassa italialaisessa ystäväpiirissäni on vain yksi hiukan normaalipainon yläpuolella oleva nainen, joka oikeastaan lähentelee keskivertosuomalaista naista. Seura vain tekee hänestä lihavamman tuntuisen. Muut ovat niin pieniä ja laihoja, ettei uskoisi heidän syövän juuri mitään.

Mutta kyllä he syövät. Olen todistanut asiaa lukemattomat kerrat omin silmin. Ja vain eräs heistä, kaikkein pienin ja hoikin, selvästi säännöstelee syömistään (syö vain alkupaloja ja pastaa ja jättää secondo piaton ja jälkiruuan syömättä). Muut syövät pastaa, pihviä, pizzaa, friteerattuja ruokia ja jäätelöitä sellaisella innolla, että kaiken järjen mukaan ylipainoa pitäisi olla.

Vaan ei ole.  Miehissä on sama juttu. He vasta syövätkin, mutta en tunne enkä edes etäisesti muista tuttavapiirissäni olevan selvästi lihavaa miestä. Vatsakumpua saattaa jollakin olla tai erittäin lievää pyöristymistä, mutta ei sellaista höllyvää, amerikkalaistyylistä, joka vaatteesta yli pursuavaa ylipainoa.

Mutta mistä löytyvät Euroopan lihavimmat lapset?

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Maailman paras karkki

Makeaa mansikkaa.
Tällä hetkellä varmasti hyvin monessa suomalaisessa perheessä harrastetaan erästä kesäistä toimintaa: pakastetaan mansikoita. Ostetaan tai kerätään niitä isot laatikolliset, ja sitten lapset katsovat kieli valuen, kun äiti soseuttaa, hillottaa tai muulla tavoin käsittelee mansikat ja pakkaa ne siisteihin astioihin pakastimen uumeniin. Osasta syntyy piirakoita, marjarahkoja, kiisseliä tai muuta syömistä.

Ihanat marjat menevät sinne pakkaseen tai piirakkaan, eikä tuoreena saa muuta kuin vähän maistella. Lapsena tämä tuntui aina suurelta vääryydeltä, ja niinhän se onkin. Tuore mansikka on maailman parasta karkkia, mutta se työnnetäänkin vain kylmästi pakkaseen.

Nyt aikuisena, kun minulla on mahdollisuus valita, syön mansikkani juuri niin kuin aina lapsena halusin:

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Nutellalla kasvaneet

Aamupalan kingi.
Suomella on Fazerin sininen, Italialla on... tietenkin Nutella! Tuo suussa sulava ja syntisen samettinen, kitalakeen tarttuva suklainen tahmatahna. Sokeria, kasvirasvaa, hasselpähkinää ja vähärasvaista kaakaota sellaisessa muodossa, että siihen on hullaantunut koko Italia - ja puoli muuta maailmaa.

Nutellaa levitetään leiville ja fette biscottateille, käytetään kakkuihin ja sulatetaan vohveleiden päälle, lusikoidaan suoraan purkista ja lisätään lämpimään maitoon eräänlaiseksi kaakaojuomaksi. Tuhdimpaa, makeampaa ja tahmaisepaa suklaalevitettä - tai mitään muutakaan suuhunpantavaa - saa hakea.

Sen jälkeen kun sen resepti vuonna 1944 kehiteltiin, Nutella on onnistunut hankkimaan Italiassa erittäin vankan aseman keittiön vakioruokatuotteena. Toisin kuin Fazerin sininen Suomessa, Nutella ei kuitenkaan edes yritä olla mikään herkutteluhetkien tuote, vaan tekee itseään tunnetuksi ennen kaikkea terveellisen (!) aamiaisen osana eli leivän päällä. Käy vaikka vierailulla Nutellan virallisilla sivuilla www.nutella.it, ja siellä se heti komeilee:

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Sammakonkutua lasissa ja ruuansulatuksen (italialainen) murha

Chia-siemenmössöä.
On hetkiä, jolloin yhtäkkiä tajuaa tai saa tietää jotakin, joka laajentaa tietoisuutta ja muuttaa ajattelutapoja. Tai sitten ymmärtää jonkin puuttuvan palasen, jonka ansiosta moni vanha asia tai tieto saa selityksensä ja asettuu laajempaan yhteyteen.

Opiskeluaikoina nämä hetket olivat ihan arkipäivää ja aihekirjo vaihteli, mutta sittemmin niitä on tullut lähinnä ravitsemusaiheisiin liittyen ja vain satunnaisesti. Aina ne kuitenkin ovat yhtä tervetulleita. Tosin ravitsemukseen liittyen tajuamisilla on yleensä ikävä sivumaku, sillä melkein aina kyseessä on jokin tieto, joka kertoo, että syömistapasi ovat tavalla tai toiselle pielessä ja että ennenaikainen hauta kutsuu, jollet muuta tapojasi.

Viime päivien ahaa-elämyksellä on ollut välitön vaikutuksensa ruokailuuni varsin jännittävän näköisessä muodossa. Mutta ellei sammakonkutua muistuttavaa ulkonäköä oteta huomioon, uusi ruokatuttavuuteni chia-siemen (kutumainen ulkomuoto tulee, kun niitä asianmukaisesti liottaa vedessä vähintään puoli tuntia) on ihan mukiinmenevän makuista.

Mutta mikä onkaan tämänkertainen ahaa-elämykseni ja miten chia-siemenet siihen liittyvät?