sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Mamma mia, mikä päivä!

Pienin käsin poimittu kimppu.
Italiassa mamma on itsestään selvä kodin (ja erityisesti keittiön) hengetär. Mamman merkitystä perheen yhtenäisyydelle ja ilmapiirille ei varmaan voi liioitella, ja onhan Italia myös kuuluisia peräkammarin pojistaan, i mammoni, joilla itsenäistyminen äidin helmoista ei onnistu ollenkaan. On niin mukavaa, kun mamma pesee pyykit, keittää pastan ja siivoaa huoneen, ja päänsilitys vielä päälle. Eivätkä ne tyttäretkään heti kaksikymppisinä kotoa pois muuta, ja kun muuttavat, niin melko usein asunto löytyy jostakin lapsuudenkodin lähistöltä. Voipahan sitten poiketa mamman illallispöydässä tai äitiä auttelemassa, ja varsinkin kun omia lapsia alkaa syntyä, niin sitten mammasta vasta tärkeä tuleekin.


Suomessa kotoa muutetaan usein heti kun täysi-ikäisyys koittaa, ja äidille soitetaan sitten äitienpäivänä jos muistetaan. Jonkinlainen lähentyminen seuraa, kun lapsenlapsia syntyy ja hoitoapuakin otettaisiin mielellään vastaan, mutta suomalaisilla mummoilla on italialaisiin verrattuna hyvin vilkas elämä eikä lastenlasten hoitamiselle oikein tahdo löytyä aikaa spinning-tunnin, kiinankielenkurssin ja taidenäyttelyn avajaisten välissä.

Olen monesti miettinyt, että jokin kompromissi Italian ja Suomen käytäntöjen suhteen olisi hyvä:

Lapsia ei tarvitse majoittaa neljänkympin huonommalle puolelle lapsuudenkodissa, mutta ei heidän tarvitsisi keskenkasvuisina teineinäkään maailmalle lähteä. Ainakin sen verran aikaa he voisivat kotona asua, että oppivat kokkaamaan, pyykkäämään ja siivoamaan omat jälkensä - taitoja jotka italialaiset miehet oppivat vasta, kun vaimo ne heille opettaa. Ei se kaikilta naisiltakaan onnistu, sillä tiedän perheen, jossa mamma käy joka viikko aikuisen tyttärensä kämpässä siivoamassa ja täyttämässä jääkaapin ruuilla. Samoin hän tekee pojalleen, ja siinä sivussa hoitaa toisen tyttärensä lapsia (lue: viettää heidän kanssaan aikaa vähintään saman verran kuin lasten vanhemmat).

Toisessa tuttavaperheessäni tilanne on vähän samankaltainen lastenhoidon suhteen. Mamma hoitaa kahden tyttärensä lapsia (yhteensä kuutta) päivittäin, kun vanhemmat käyvät töissä. Vie ja hakee heitä päiväkotiin ja kouluun, huolehtii tanssitunneille ja uimakursseille menosta. Voi mammoja, ja erityisesti heitä vanhan sukupolven teräs-Mammoja!

Minulla kun on se tuntuma, että Italiassakin tilanne on muuttumassa. Uusi äitisukupolvi ei ehkä ole niin valmis "uhraamaan" koko aikaansa ja elämäänsä lasten ja lastenlasten hoitoon, ja äsken kuvailemani perheen äitikin on tehnyt asian hyvin selväksi. Hän ihastui kovasti suomalaisten lasten tapaan muuttaa nuorina pois kotoa, ja lupasi pitää huolen, että toimii omien lastensa kanssa samalla tavalla: kun täysi-ikäisyys koittaa, täysihoito sanotaan irti.

Nyky-Italiassa yhä useampi äiti käy töissä, jo ihan taloudellisista syistä. Talouskriisin kallistamassa maassa perheellä ei ole varaa heittäytyä yhden elättäjän varaan, varsinkin kun Suomen sosiaalitukien kaltaisista raha-avustuksista on turha haaveilla. Moderni italialainen äiti on työssäkäyvä äiti, jolla ei välttämättä ole aikaa pyörittää päivittäin pastataikinaa, mutta onneksi on Barilla! 

Siihen nähden, miten arvostettu hahmo mamma Italiassa on, oman mieheni tapa unohtaa joka vuosi äitienpäivä on ihmeteltävän sitkeään juurtunut. Kuulemma hänen lapsuudessaan äitienpäivä ei perheessä ollut sen kummempi päivä, ei annettu lahjoja, viety aamiasta vuoteeseen ja mitään muutakaan erikoista. En tiedä, kuinka yleistä näin laimea äitienpäivän vietto on Italiassa, mutta sen olen huomannut, että lapsuudenkodissa opitut mallit todella vaikuttavat valtavasti parisuhteen toimintamalleihin.

Itselleni valkovuokot ja itse väkerretyt onnittelukortit ovat juurtuneet selkäytimeen, enkä ikinä voisi unohtaa äitienpäivän ajankohtaa. Toisin kuin mieheni, joka vuosittain käy itsensä kanssa läpi saman keskustelun: oliko se äitienpäivä maaliskuussa (sekoittaa naistenpäivään), marraskuussa (sekoittaa äitinsä syntymäpäivään) vai kesäkuussa (sekoittaa festa della repubblicaan). Kun olen kertonut hänelle oikean ajankohdan joskus huhtikuussa, hän ehtii kuitenkin unohtaa oikean päivän vielä moneen kertaan.

Tänään hän muisti. Toki olimme keskustelleet äitienpäivästä menneellä viikolla jo senkin takia, että tyttäreni toi keskiviikkona hoitopaikasta itse koristelemansa esiliinan:

Tätä tyylikkäämpää esiliinaa ei voisi olla. Kun laitoin esiliinan päälleni, tytär huokaisi: "Che bella che sei mamma!" eli voi kuinka olet kaunis äiti. Ja jatkoi: "Nyt voit mennä tanssimaan."
Aamulla minua odotti netistä ladattu onnittelukortti ja hieman myöhemmin myös valkovuokkokimppu. Ruokapuoli olikin sitten päässyt unohtumaan ja se tärkeä pikkuseikka, että ruokakaupat ovat äitienpäivänä kiinni. Olin valmistautunut syömään äitienpäivälounaalla hampurilaista tai pitsataksin antimia, mutta onneksi veljeni pelasti mieheni pulasta ja kutsui meidät äitienpäivälounaalle syömään herkullisia pihvejä ja kasvisnyyttejä.

Nyt äitienpäivän iltana voi taas jo alkaa huokaista helpotuksesta. Mikä päivä! Päätökseen on saatu tämäkin äitien juhla, jossa on itse tehdyistä liikuttavista lahjoista ja muista huomionosoituksista huolimatta jotakin vähän teennäistä ja väkinäistä. Emme me äidit tarvitse erityistä päivää kunniaksemme; juhlapäivä on jokainen päivä, jolloin oma lapsi tulee syliin, istuu viereen tai soittaa puhelimella ja sanoo: äiti, arvaa mitä?

Sitä paitsi kun lohduttelin miestäni hänen tuntiessaan epäonnistumista tyhjän jääkaapin ja puuttuvan äitienpäiväkakun vuoksi, tajusin jotakin oleellista. Tämä sunnuntai on ehkä ainoa koko vuodessa, jolloin kaapeista sattui puutumaan niin salaattitarvikkeet, hätävaraliha ja vielä säilyketonnikalakin. Oli myös harvinaista, että tänä sunnuntaina mieheni ei kokannut minulle salaatti- tai muuta ateriaa, sillä tavallisesti viikonloppuisin ja usein viikollakin jaamme ruuanlaiton aika tasan. Eikö siis olekin paljon tärkeämpää, kuinka mies kohtelee vaimoaan ja lastensa äitiä vuoden ympäri kuin yhtenä ainoana sunnuntaina vuodessa? Mielummin otan ympärivuotista huomiointia ja arkisen äitienpäivän kuin ylenpalttista hössötystä yhtenä päivänä ja ylimalkaista käytöstä loput ajasta.

Onnea kaikille äideille! Auguri a tutte le mamme!


2 kommenttia:

  1. Meillä molemmat pojat (22v ja 19 v) majailee vielä kotona:-) Tosin tuo vanhempi on kyllä nyt maaliskuisen intistäpaluun jälkeen vihjaillut, että alkaisi omaa kämppää etsimään, mutta en usko, ennen kuin näen:-) Itse asiassa nuorempi tuntuu olevan hanakampi muuttamaan pois, mutta olen vielä toppuutellut, sillä hänellä on kesän jälkeen isot polvileikkaukset edessä, joiden jälkeen hän tarvitsee paljon jeesiä.

    VastaaPoista
  2. Myöskään minun mielestäni pojillasi ei ole todellakaan mitään kiirettä muuttaa kotoa, varsinkin kun on nuoremmalla vielä mainitsemasi polvileikkaus tulossa. Kyllä se äidin apu on vielä pitkään korvaamatonta, vaikka 18 vee mittariin kilahtaakin! =)

    VastaaPoista