maanantai 15. huhtikuuta 2013

Kello viiden cappuccino ja toteutumattoman teehetken kaiho

Teenäyteikkuna Lontoossa.
Tottumuksilla on ruokailussa iso rooli. Syödään se leipä aamupalalla, juodaan ne iltapäiväkahvit, avataan se iänikuinen viljamustikkajogurttipurkki joka ilta ja vielä lähes samaan kellonaikaan.

Minäkin luulin pitkään, että en pääse aamulla sängystä ylös ilman aamuruispalojani ja mangososepurkkia. Samaten kanaruoka ilman perunaa tai riisiä olisi ollut ihan kummallinen ajatus - nehän nyt vain kuuluvat yhteen. Kunnes päätin, että tästä lähtien aamiaiseni tulee koostumaan munakkaasta, tuorepuristetusta appelsiinimehusta, marjoista ja luonnonjogurtista, ja kanan kaveriksi tulee värikäs salaatti.

Ei siinä kauan mennyt, kun tottumukset menivät uusiksi, ja nyt kana-riisiateria tuntuu kummalta eikä päivä lähde käyntiin ilman tuorepuristettua appelsiinimehua.

Ymmärrän siis hyvin, että tottumukset määrittelevät paljon syömistämme ja että niitä voi halutessaan myös muuttaa. Tätä asiaa pohdin - en tosin pelkästään tätä - äsken päättyneellä Lontoon-reissullani. Asia nimittäin tuli eteen joka iltapäivä, kun lounas oli nautittu ja oli aika valita jälkiruokajuoma. Cappuccino vanhasta tottumuksesta vai kuppi erinomaista englantilaista teetä, mieluiten vielä paikalliseen perinteiseen teenjuontiaikaan kello viisi?

Uskokaa tai älkää, kello viiden tee jäi joka päivä juomatta. Kun lounas oli nautittu, ei auttanut yhtään, vaikka yritti kuinka kuvitella hyvin haudutetun teen aromia ja houkutella teemielitekoa esiin. Cappuccinoa teki mieli, koska olen tottunut sitä ruuan jälkeen juomaan. Siitä ei päässyt mihinkään.

Päivärytmistä johtuen lounas ajoittui vielä melko myöhäiseen ajankohtaan, ja kun kello neljän kieppeillä lopettelin iltapäiväcappuccinoani, ei ollut toivoakaan, että jo tunnin päästä olisi ollut sen enempää mahdollisuutta kuin mielihaluakaan teenjuontiin. Big Benin lyödessä kello viittä olimme juuri päässeet ulos cappuccinokahvilasta ja jo metrossa matkalla jonnekin muualle.

Kerran join kello viiden teen melkein tunnin myöhässä hotellihuoneessa lapsen nukkuessa päiväunia, mutta likaisella teenkeittimellä lämmitetty pussiteejuoma ei ehkä edusta englantilaista teetä parhaimmillaan. Sitä paitsi kello viiden teen kanssa kuuluu oikeaoppisesti syödä vaikka mitä hienoja pikkuleipiä, mutta minä natustelin pelkkiä kuivia saksanpähkinöitä.

Kyllä se vähän jäi kaivelemaan. Kolme päivää Lontoossa eikä yhtäkään kello viiden teetä. Ei vaikka etukäteen asia kuului matkan tavoitteisiin siinä missä Buckinham Palace, Fish&Chips, Big Ben ja Oxford Streetin kauppataivas. Itse asiassa ainoa muualla kuin hotellihuoneessa nautittu tee koko matkan aikana oli pubissa aamiaisella nautittu pussiteelipton.

Metroverkostossa eksyillessäni ehdin jo vannoa, että Lontoonmatkani jäisi taatusti ensimmäiseksi ja viimeiseksi laatuaan, mutta nyt on toivoa siitä, että jonakin päivänä saatan palata. Ihan vain juodakseni kello viiden teetä elegantissa kahvilassa hienojen pikkuleipien kanssa pienestä sirosta posliinikupista.

Tällä reissulla ihailin teehuoneita pääasiassa ulkoapäin:



 Toinen osoitus ruokailutottumuksien sitkeydestä nähtiin illallisosastolla. Kolmena iltana neljästä illastimme italialaisessa ravintolassa. Ensin hotellin läheisyydessä Earl Court`s Streetillä Zizzi-nimisessä paikassa, jossa tarjoiltiin mahtavan makuisia valkosipulileipiä alkupalaksi, mutta muuten ilta kuluikin lähinnä odottaessa. Kun ruoka vihdoin suvaitsi saapua, lapsi oli jo nukahtanut pöytään ja paras fiilis kadonnut. Ruoka eli mozzarella-avokadosalaatti oli kuitenkin hyvää, vaikka jouduinkin syömään sen yhdellä kädellä toisen pidellessä nukkuvaa lasta.

Seuraavana iltana samassa paikassa kokeiltiin pizzoja, ja ihan hyvää perus ei-italialaista tasoa ne olivat. Ulkoitalialaiseen tapaan niissä oli hieman liikaa täytteitä kuten epämääräistä smetanantapaista tahnaa, ja bufalamozzarellapizzani mozzarella ei ollut taatusti bufalaa nähnytkään.


Kolmas ilta kului Sohossa ja sielläkin italialaisessa ravintolassa. Se oli ainoa mihin mahtui, sillä kaikki trendikkäämmän näköiset paikat oli näköjään buukattu täyteen jo etukäteen. Siltä ainakin tuntui, kun vesisateessa etsimme sopivaa ruokapaikkaa.

Tärkeä kriteeri tietysti oli, että listalta löytyi lapselle sopivaa ruokaa. Edellisten päivien kokemuksista viisaampana emme tilanneet hänelle enää pastaa, sillä lapsellamme on näköjään ilmiömäinen kyky tunnistaa aito italialainen pasta vähemmän maukkaista kopioista - ja jättää viimeksi mainitut syömättä.

Fish&Chips maistuu kyllä, mutta niinhän ranskalaiset valitettavasti maistuvat aina kaikille lapsille. Illan leppoisuus päättyi siihen, kun päätin maistaa lapsen innolla hotkimaa kala-annosta - ja noukin suustani vaikuttavan kokoisen ruodon. Säikähtyneenä ryhdyin tutkimaan lautasta tarkemmin, ja löysin kalapuikoista vielä kaksi samanmoista ruodonrötkälettä.

Hieman oli syytä antaa tarjoilijalle noottia lasten ruokalistalta valitusta annoksesta löytyvistä kalanruodoista. Sen kokemuksen jälkeen olikin mukava lentää Suomeen, turvallisten pakastekalapuikkojen luo.

Kulinaariselta kannalta Lontoo ei tarjonnut ihmeitä, mutta shoppailukaupunkina paikka on varmaan ihan maineensa veroinen. Ainakin jos pitää 80-luvun värimaailmasta, kalsarimaisista kuoseista ja vinoon tai liian lyhyeksi leikatuista liivipaidoista, leopardikuvioisista pinkeistä minihameista, älyttömistä printtiteepaidoista tai muuten vain kaikesta sellaisesta, joista ensimmäiseksi tulee mieleen, ettei tuo voi ikinä sopia kenellekään. Joko olen tullut vanhaksi, tai tämän päivän muoti vain on kertakaikkisen rumaa.

Ainoa vaateostos Lontoosta oli tämä älytön printtiteepaita. Teksti on niin hölmö, että saatan siitä jopa tunnistaa hiukan itseäni:


Lapselle vaatteita hommattiin enemmän, pääasiassa Peppa Pigiä mutta myös lähes pakollinen matkamuisto eli Lontoo-paita, jonka kelpaa ripustaa vaikkapa koristeeksi huoneen seinälle, kun ei enää päälle mahdu.



Nyt kotona, kun olemme jälleen palanneet totuttujen ruokarutiinien ja -aineiden ääreen, mieleeni on muistunut joskus ravitsemusterapeutti Anette Palssan suusta kuulemani neuvo, jonka mukaan samojen ruokien syöminen ei välttämättä ole huono juttu. Pääasia on, että ruoka-aineet on valittu huolella ja että ne ovat terveellisiä. Tämä neuvo auttaa silloin, kun huomaa jälleen kerran keräävänsä ostoskoriin ne samat vanhat ostokset: appelsiineja, kananmunia, kiivihedelmiä, jogurttia, maitoa, hunajaa, pähkinöitä, täysjyväpastaa, porkkanoita...

Sekä tietysti pakettikaupalla teetä. Jota juon tätä nykyä uudesta Lontoo-mukista, totta kai.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti