perjantai 5. huhtikuuta 2013

Juoksun (ja euforian) aika

Maailman paras lenkkimaasto?
Takana on ehkä mahtavin kotiinpaluu Roomasta Helsinkiin ikinä. Italian sateiden ja myrskyjen keskeltä kevätauringossa sulavien lumihankien keskelle tupsahtaminen on ollut häikäisevä kokemus, jollainen yleensä toistuu toisinpäin. Eli Suomen kylmyydestä ja pimeydestä Italian valoon ja lämpöön.

Mutta kerrankin näin päin! Huvittava pikkuseikka on se, että nyt siellä Roomassa aurinko kyllä paistaa ja kevät etenee, kunhan me poistuimme paikalta.

Valovyöry lisääntyi tänään entisestään, kun etupihaltamme kaadettiin iso männynroikale auringon edestä. Nyt aurinko paistaa pihalle koko päivän ja sellaisella voimalla, että männyn alle kasaantuneet aurauspenkat sulavat silmissä. Tästä kaikesta valostahan ihan juopuu.

Humaltumista muistuttavaan euforiaan minut on saanut myös toinen keväinen asia:
Juoksukauden alkaminen. Ei tarvittu kuin yksi vauhdikas lenkki hiekotushiekasta rahisevalla sulalla asfaltilla, kun se jo iski: juoksukuume, jonka tiedän vaivaavan pitkälle syksyyn asti.

Roomassa tosin sain jo ensikosketuksen asfalttiin tälle vuodelle, mutta jotenkin asia ei ole ollenkaan sama. Sieltä nimittäin puuttuu moni tärkeä kevätjuoksukuumetta aiheuttava tekijä, esimerkiksi lumen alta paljastunut tie hiekkoineen. Sieltä puuttuu se tuoksu, joka juostessa kantautuu nenään sulavasta lumesta ja katupölystä. Sieltä puuttuu talitintin keväästä kertova viserrys (tai ainakaan sitä ei kuulu liikenteen melun takaa)ja keskelle jalkakäytävää jääneiden jäälammikoiden yli pomppiminen.

Roomassa juostessa tunnelma on aina lähes sama. Koirankakkoja saa väistellä ympäri vuoden, samoin jalankulkijoista piittaamattomia autoja. Suomalaista katupölyä vastaavaa tai jopa pahempaa saastetta on ilmassa aina. Italiassa juostessa tulee joko kova tai aivan järkyttävä hiki, lukuunottamatta paria talvikuukautta, jolloin hikoilu vastaa Suomen kevätsäässä juoksemista.

Aloitin juoksemisen noin kolmetoistavuotiaana, kun tajusin että lähimetsän pururataa voi kiertää muutenkin kuin talvisin suksilla. Siitä lähtien olen juossut enemmän tai vähemmän säännöllisesti, viimeiset kaksitoista vuotta erittäin säännöllisesti.

Pidempi tauko juoksemiseen osui siinä vaiheessa, kun tutustuin tulevaan mieheeni. Kun hän lähti vaihto-oppilasvuotensa jälkeen takaisin Roomaan, täytin tyhjyyttä ja järjestelin ajatuksiani ryhtymällä taas juoksemaan. Kun parin kuukauden kuluttua tapasimme Rooman Fiumicinon lentokentällä, hän ei ollut tuntea minua uusissa farkuissani ja kiilakorkokengissäni, katsoi vain että kuka laiheliini se tuolta kävelee. Olin hoikistunut kymmenen kiloa juoksentelemalla pitkin lenkkipolkuja.

Anoppilassa minut opittiin pian tuntemaan tyttönä, joka kantaa aina lenkkareita matkalaukussaan ja livahtaa lenkille vaikka vesisateella. Jossakin vaiheessa myös ymmärrettiin, että samalla lailla käyttäytyy suuri osa perheestäni ja anoppi ymmärsi, miksi olemme kaikki sellaisia kukkakeppejä. Sivumennen sanoen, maratooneja juoksevan veljeni vieraillessa viime kesänä Roomassa anopin suurimpiin huolenaiheisiin kuului, söikö veljeni tarpeeksi pastaa ja pihvejä. Kun oli aika jakaa pasta annoslautasille, hän aina lappasi pari ylimääräistä kauhallista veljelle, koska tämä "juoksi koko ajan".

Kesäisin matkavarustukseeni kuuluu vesijuoksuvyö, jolla harrastusta voi toteuttaa meressä tai uima-altaassa. Paitsi Välimeressä ja uima-altaissa, olen juossut Rooman ruuhkissa, antiikin roomalaisten päätiellä Via Appia Anticalla, ympäri Albano-järveä, Sardinian helteisillä hiekkateillä, Calabriassa rantakaduilla ja Apulian rantahiekassa.

Useimmiten juoksen Santa Maria delle Molen kaduilla ja vähäisillä viheralueilla ja väistelen autoja minkä ehdin. Pientä henkireikää ja mahdollisuutta rauhallisempaan juoksuun tarjoaa asuinaluetta halkova Via Appia Antica. Antiikin Rooman aikainen valtakunnan päätie on monin paikoin yhä alkuperäisten katukivien peittämä, eli juoksutossut pääsevät kulkemaan historiallisia polkuja.

Tosin yksinäiselle naiselle Appia Antica ei ole niitä turvallisimpia seutuja, ja mieheni aina vannottaakin minua olematta menemästä sinne yksinäni. Varsinkin sen jälkeen, kun minua lähti siellä seuraamaan auto, jonka epämiellyttävän oloinen kuski yritti sitkeästi aloittaa keskustelua: " Hi girl, what`s your name? Ei auttanut, vaikka vastasin töykeästi ja italiaksi, auto jatkoi seuraamistaan. Onneksi sillä kerralla minulla oli koirat mukana ja Rollen varautuneisuudesta vieraita kohtaan (lue: agressiivisesta käytöksestä)oli kerrankin hyötyä.

Juostessa on aikaa ajatella lukemattomia asioita, muun muuassa sitä, mikä on maailman paras paikka juoksemiseen. Se on selvinnyt, että ainakaan Roomasta se ei löydy.  Vain keväällä mimosankukkien kukinnan aikaan ja sateen jälkeen juostessa olen joskus ollut toisissa ajatuksissa, kun ilmassa on leijunut sateen ja mimosan huumaava tuoksu. Ensi kesän suunniteltu lyhytloma Trentinon vuoristoidyllissä voi ehkä tarjota vahvaa ehdokasta juoksumaastoykköseksi.

Eilen ilmassa tuoksui vahvasti lumi ja välillä hieman koirankakkakin, kun hankien alta paljastuneet kevätyllätykset levittivät tuoksujaan. Mutta olin jo niin juoksun huumassa, etten välittänyt. Rapisihan hiekka lenkkareiden alla, talitintit lauloivat ja aurinko lämmitti - euforiaa parhaimmillaan!




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti