tiistai 30. huhtikuuta 2013

Munkkeja, vihreitä papuja ja eksoottisia näkyjä Kaivopuistossa

Hauskaa vappua!
Puoli Suomea valmistautuu parhaillaan vuoden parhaisiin känneihin, ellei ole jo urakkaan ryhtynyt. Minä kuulun siihen toiseen puoliskoon, joka humaltumisen sijaan käryttää munkkirasvaa keittiössä. Munkeista tulikin niin hyviä ja makeita, että niistä saa melkein siiderikännejä paremman sokerihumalan - varsinkin kun kuorrutin rapeiksi paistuneet pallukat vielä tomusokerikuorrutteella ja  nonparelleilla.

Vappua vietetään Italiassakin, mutta huomattavasti selkeämmissä merkeissä. Roomassa vapun kohokohta on San Giovanni -kirkon edessä järjestettävä vapunpäivän konsertti, il concerto di Primo Maggio. Olen viettänyt pari vappua Roomassa, mutta harmikseni en ole koskaan selvitynyt konserttiin asti. Mieheni mielestä siellä on aivan liikaa väkeä eikä autoa saa mihinkään parkkiin, joten parempi suunnata johonkin hyvään Rooman ulkopuolelle sijaitsevaan ravintolaan syömään perinteistä vappulounasta vihreine papuineen ja pecorino-juustoineen (fave e pecorino).

Niin, miehelläni on siis tapana olla ajokunnossa vapunpäivänä, mikä suomalaisten keskuudessa on jotakuinkin harvinaista. Suomessa mikä tahansa kalenterin juhla riittää syyksi humaltua ja oksentaa, mutta vappu taitaa sittenkin viedä voiton kaikista:

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Proposte indecenti - epäasiallisia ehdotuksia

Oma koti kullan kallis!
Italian Rai Uno -kanavalla pyörii joka ilta Affari Tuoi -niminen arvausleikkipeli. Pelissä avataan laatikkoja, joiden sisällä on erilaisia rahasummia. Viimeiseksi jäljelle jäänyt laatikko pitää sisällään summan, jonka kilpailija voittaa - ellei ole aiemmin hyväksynyt hänelle tarjottua summaa. Kyse on vähän samanlaisesta pelistä kuin suomalaisilla kanavilla joku vuosi sitten nähdyssä Ota tai jätä -viihdeohjelmassa.

Affari Tuoi on tosin monin verroin hauskempi. Juontaja Max Giusti on suomalaista versiota hauskempi ja rennompi, ja ohjelmaa säännöllisesti katsellessa saa oivan läpileikkauksen italialaisiin ja italialaisuuteen, onhan joka ohjelmassa mukana edustaja jokaisesta Italian maakunnasta. Pelin tiimellyksessä käydään läpi niin alueellisia ruokaerikoisuuksia, italialaisia kasvi- ja eläinlajeja kuin kilpailijoiden perhesuhteita ja elämänkaarta.

 Kaiken lisäksi ohjelmasta puuttuvat vähäpukeiseiset naiset, joita yleensä Italian kanavilla liiaksi asti näkee. Kilpailijoiksi on kyllä ihmeteltävän usein valikoitunut kauniita nuoria tai nuorehkoja italiattaria, mutta vastapainona näkee myös komeita miehiä ja ihan tavallisiakin italialaisia.

Ohjelmaan kuuluu tällä kaudella myös salaperäinen Hullu Laatikko eli Pacco Matto, joka voi pitää sisällään vaikka mitä hullua nimensä mukaisesti. Esimerkiksi kisan pääpotti 500 000 voi joka tuplaantua tai puolittua, tai kilpailija kuulla säädyttömiä, epäasiallisia ehdotuksia (proposte indecenti) kilpailun kasvottomalta rahakirstunvartijalta, tohtorilta.

Minä katsoin Affari Tuoi -ohjelmaa jo kauan ennen kuin osasin edes italian kieltä, ja viihdyin sen parissa silti. Uudesta pacco matto -lisäyksestä pelissä en kuitenkaan erityisemmin pidä, sillä se pitää sisällään yhden ihan epäreilun vaihtoehdon:

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Allergiaviikko

Tervetuloa kevät - ja allergiaoireet!
Poing, poing, poing. Naapurin pihalle on ilmestynyt upouusi jättitrampoliini. Onneksi pensasaidan lehdet pian peittävät hökötyksen, eikä enää tarvitse kuin kuunnella ääntä ja odotella pahimman alkuinnostuksen hiipumista.

Totta puhuen trampoliini ei minua pahemmin häiritse, vaikka ei sitä miksikään pihan kaunistukseksi voikaan kutsua. Jotenkin olin luullut trampoliinin olevan suomalainen villitys, mutta on niitä näköjään Italiassakin. Yksi kitisevimmistä löytyy mieheni serkun rivitalon pihasta, mutta se hankittiinkin pääasiassa perheen 11-vuotiaan, päivittäin 3 tuntia harjoittelevan telinevoimistelijalupauksen tarpeisiin. Älkää kysykö, missä vaiheessa tyttö ehtii tehdä läksynsä, leikkiä tai viettää luppoaikaa.

Viime päivinä naapurista kantautuva pompotus on peittynyt toisen tutun keväisen äänen alle:

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Rauhoittava kaakaojuoma ja muita paastopäivän herkkuja

Rauhoittava iltajuoma: kaurajuoma-appelsiinisuklaakaakao.
Rooman pääsiäissyöminkien ja Lontoon pika- ja ravintolaruokamaratonin jälkeen oli väistämätöntä, että tehosekoitin oli ennemmin tai myöhemmin kaivettava taas esille. Mehupaastopäivä näki viimein päivänvalon, muutaman epäonnistuneen ja aamuiseksi vihersmoothieksi typistyneen yrityksen jälkeen.

 Viimeinen nitti oli, kun taas kerran luin lehdestä, kuinka jälleen joku julkkis oli tehnyt täysremontin ruokailussaan, jättänyt herkut, tervehtynyt ja hoikistunut tuosta vain. Jos kerran hänkin ja niin monet muutkin sellaiseen pystyvät, niin miksi minä en saa edes yhtä mehupaastopäivää viikossa pidettyä?

Luonnon ja terveellisyysvakaumuksen päälle ottaa. Kaiken lisäksi olo alkaa pääsiäissuklaan pitkittyneen syönnin (lue: järjestelmällisen lipsumisen karkkilakosta) jäljiltä olla todella tunkkainen, hiilaripöhö vaivaa ja kaktuskin asustelee sitkeästi kurkussa jo viidettä päivää.

Entäs nyt, päivän kestäneen mehulitkujen juonnin jälkeen?

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Keväthumaus, tuo roomalaisilta parvekkeilta puuttuva ylellisyys

Anoppilan ikivihreät parvekekukat.
Roomassa mitä parhainta huvia liikenneruhkan aikaan - ja miksei muulloinkin, ellei satu istumaan ratissa - on parvekkeiden kasviloiston ihailu. Minusta on aina ollut tavattoman mielenkiintoista tiirailla ihmisten parvekkeille ja nähdä, kuinka niistä on rakennettu minipuutarhoja, viherhuoneita tai muuten vain viherkasveja pursuilevia keitaita harmaan kivikaupungin keskelle.

Täyttäisin taatusti omankin parvekkeeni kasveilla niin täyteen kuin voi, jos asuisin Roomassa tai missä tahansa suurkaupungissa ja kerrostalossa. Roomalaisissa parveikkeissa on vielä se hyvä puoli, että ne ovat usein todella suuria ja pitkiä, jopa puoli kerrostaloa kiertäviä jättiparvekkeita, kuten anoppilassani. Sellaiseen mahtuu kasvia jos minkälaista, melkein kuin pienelle pihalle.

Kaikkein söpöimpiä taitavat kuitenkin olla ne miniparvekkeet, joista suorastaan tursuilee ulos köynnöstä, palmunoksaa ja lehtipuuta. Niitä näkee etenkin tiheämmin asutuilla Rooman alueilla kuten Via Appia Nuovan ja Via Tuscolanan liepeillä.

Roomalaisessa ilmastossa ei tarvitse edes miettiä, kasvavatko kasvit ja kuolevatko ne talvella. Kyllä ne kasvavat, ja ankarimmistakin talvista eli jopa lumisateesta ovat selvinneet jopa anoppini parvekkeen palmut, mikä on saavutus jos mikä se.

Vaikka kadehdinkin usein italialaisia kasvienkasvatusolosuhteita, niin viime päivinä en ole kadehtinut. Täällä Suomessa on nimittäin koettu se jokavuotinen ilmiö, jonka takia muistan aina uudelleen, miksi Suomi on niin kiva maa:

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Pysyvä ruokaremontti - mahdoton tehtävä?

Roomalaista parsakaalia ja kesäkurpitsaa.
Aina välillä tekee niin hyvää tavata ihminen, joka on oikeasti onnistunut muuttamaan syömisiään terveellisempään suuntaan. Kuten ystäväni, jonka kanssa jokunen päivä sitten istuimme hetken helsinkiläisessä kahvilassa.

En voinut kuin kadehtien kuunnella, kuinka hän kertoi pyrkimyksestään hillitä tulehdustilojaan ja tasapainottaa oloaan sekä happo-emästasapainoaan syömällä runsaasti vihreitä kasviksia ja palkokasveja, jättämällä maitotuotteet ja viljan kokonaan pois ja nauttimalla lihaa vain kohtuullisesti. Sokerin ja herkut hän on tietysti eliminoinut ruokavaliostaan.

Katselin hänen vaikuttavan kokoista salaattiannostaan ja manailin omaa ruokavalintaani. Siinä keskustellessamme sokerin haitoista ja terveellisen ruuan eduista voisarvi ei koskaan ennen ollut maistunut yhä pahalta, eikä sen syömisestä koskaan seurannut yhtä huonoa oloa.

Mistä tietyt ihmiset löytävät sen tahdon ja sitkeyden, jolla seurata uutta, ruokarutiinit täysin uusiksi laittavaa ruokavaliota kuukaudesta ja vuodesta toiseen? 

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Matkakuumetta ja muutama erinomaisen toimiva(?) vinkki ajan hidastamiseen

Pikkulapselle portaatkin ovat seikkailu.
Matkalta on huojentavaa tulla kotiin. Oma koti se vaan on kullan kallis (varsinkin pääkaupunkiseudulla) ja ensimmäisenä  yönä reissun jälkeen omassa sängyssä nukuttujen yöunien makeutta ei voita mikään.
Mutta kotiin saapumisen aiheuttama positiivinen tunnetila alkaa hävitä jo pian sen jälkeen, kun matkalaukut on laskettu lattialle. Viimeistään siinä vaiheessa, kun matkalaukkuja pitäisi alkaa purkaa, iskee ahdistus, joka vain pahenee ensimmäisen siivouspäivän koittaessa. Silloin taas muistaa, mikä hotellissa asumisessa olikaan se paras puoli. Ei tarvitse kuin hetkeksi poistua hotellihuoneesta ja tulla takaisin, niin kaikki on moitteettomassa järjestyksessä ja sänky pedattu.

Ruuanlaitto on toinen matkalta paluun koetinkivihetki. Ensimmäisinä päivinä voi olla ihan hauskaa päästä taas omien reseptien ja ruokalajien ääreen, mutta melko pian uutuudenviehätys haihtuu. Puolet päivästä tuntuu taas kuluvan ruoka-aineiden hankintaan, ruokien suunnitteluun ja valmistamiseen. Siksikö matkoilla aikaa tuntuu riittävän vaikka mihin?

Ei ihme, että matkakuume herää ja kasvaa joka kerta, kun taivaalla jyrisee lentokone. Koska suuri osa elämästä on kuitenkin arkea siivouksineen ja ruuanlaittoineen, olisi kaikin puolin kannattavampaa lakata potemasta matkakuumetta. Mutta millä keinoin?

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Kello viiden cappuccino ja toteutumattoman teehetken kaiho

Teenäyteikkuna Lontoossa.
Tottumuksilla on ruokailussa iso rooli. Syödään se leipä aamupalalla, juodaan ne iltapäiväkahvit, avataan se iänikuinen viljamustikkajogurttipurkki joka ilta ja vielä lähes samaan kellonaikaan.

Minäkin luulin pitkään, että en pääse aamulla sängystä ylös ilman aamuruispalojani ja mangososepurkkia. Samaten kanaruoka ilman perunaa tai riisiä olisi ollut ihan kummallinen ajatus - nehän nyt vain kuuluvat yhteen. Kunnes päätin, että tästä lähtien aamiaiseni tulee koostumaan munakkaasta, tuorepuristetusta appelsiinimehusta, marjoista ja luonnonjogurtista, ja kanan kaveriksi tulee värikäs salaatti.

Ei siinä kauan mennyt, kun tottumukset menivät uusiksi, ja nyt kana-riisiateria tuntuu kummalta eikä päivä lähde käyntiin ilman tuorepuristettua appelsiinimehua.

Ymmärrän siis hyvin, että tottumukset määrittelevät paljon syömistämme ja että niitä voi halutessaan myös muuttaa. Tätä asiaa pohdin - en tosin pelkästään tätä - äsken päättyneellä Lontoon-reissullani. Asia nimittäin tuli eteen joka iltapäivä, kun lounas oli nautittu ja oli aika valita jälkiruokajuoma. Cappuccino vanhasta tottumuksesta vai kuppi erinomaista englantilaista teetä, mieluiten vielä paikalliseen perinteiseen teenjuontiaikaan kello viisi?

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Fette biscottateista pekoniin ja papuihin eli Roomasta Lontooseen

The english breakfast.
Sateisesta Roomasta aurinkoiseen Lontooseen. Näköjään voi niinkin päin mennä, ajattelin tänään istuessani Tower Bridgen tuntumassa kahvilan terassilla kevätauringon lämmittäessä kasvojani. Edessäni oli tuoksuva kupillinen cappuccinoa asianmukaisella vaahtohunnulla varustettuna, joten hetki todella olisi mennyt paremmin roomalaisesta kuin lontoolaisesta aamupäivästä.

Mutta ei. Päinvastaisista säätiedotuksista huolimatta Lontoossa on tänään paistanut aurinko ja eilinen sadetta enteilevä pilvisyys on muisto vain. Tosin auringosta ei ehdi nauttimaan niin paljon kuin haluaisi, sillä suuri osa ajasta kuluu täällä maan alla metrossa matkustaessa.

Ensimmäisen päivän ja yhteensä 3 tunnin metrolla matkustamisen ja kaoottisen linjojen etsinnän ja vaihdon jälkeen reaktio jopa oli, että olkoonkin että kaikki rakastavat Lontoota, minulle riittävät nämä kolme päivää elämän ensimmäiseksi ja viimeiseksi Lontoo-kerraksi. Jos en kävellen tiedä pääseväni ainakin suurinpiirtein kaikkiin tärkeimpiin paikkoihin kaupungissa (kuten esimerkiksi Roomassa voi tehdä, puhumattakaan Helsingistä), en siellä viidy.

Tänään huomasin, että on huomattavasti viisaampaa työntyä metroverkostoon kello kymmenen jälkeen aamulla kuin pahimpaan aamuruuhkaan, jolloin joka ikinen juna ja vaunu pullistelee matkustajia.

Tämä päivä on muutenkin mennyt oikein mukavasti. Kello ei lyö vielä edes kello viiden teetä, kun olen jo vieraillut kahdesti pubissa. Ensimmäinen kerta tapahtui heti aamulla kymmeneltä, kun nautimme siellä tyttären kanssa perinteisen englantilaisen aamiaisen litistettyine sienineen ja makkaroineen kaikkineen. Eipä olisi voinut aamu paremmin alkaa:

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Kuin sieniä sateella vai yksi ja ainoa - mikä on kukkarolle sopiva lapsiluku?

Kärpässieniä teemasynttäreillä.
Aina kun Italiassa keskustelen ihmisten kanssa perheiden lapsiluvusta, törmään jossain vaiheessa kommenttiin lapsien "kalleudesta". Kuullessaan joidenkin sukulaisteni suurperheistä, ensimmäinen kysymys kuuluu aina, että miten on varaa kasvattaa neljä, viisi tai jopa kuusi lasta, puhumattakaan jos lapsia on vielä enemmän. Johan siinä menisi jo koulutarvikkeisiin ja synttärijuhlien järjestämiseen pieni omaisuus, puhumattakaan koulun päättäjäisistä, prima comunionesta, valmistujaisista ja herra paratkoon, häistä.

Italiassa lapsiluku on tunnetusti keskimääräisesti pieni, ja tätä nykyä varmaan suomalaisten lapsilukua ainakin puoli lasta pienempi. Suomessa yhden lapsen perheet alkavat melkein olla poikkeuksia, ja tavanomaisesta kahdesta lapsesta on siirrytty kohti kolmen lapsen ihanneperhettä. Neljäkään ei enää ole mikään suur-vaan ihan normiperhe.

Italiassa yhden lapsen perheet ovat paljon tavallisempia. Kaksi lasta on rohkea veto, kolmas poikkeuksellista ja neljä jotakin aivan tavatonta. Miten meillä Suomessa ihmisillä on varaa tehdä niin paljon lapsia?

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Juoksun (ja euforian) aika

Maailman paras lenkkimaasto?
Takana on ehkä mahtavin kotiinpaluu Roomasta Helsinkiin ikinä. Italian sateiden ja myrskyjen keskeltä kevätauringossa sulavien lumihankien keskelle tupsahtaminen on ollut häikäisevä kokemus, jollainen yleensä toistuu toisinpäin. Eli Suomen kylmyydestä ja pimeydestä Italian valoon ja lämpöön.

Mutta kerrankin näin päin! Huvittava pikkuseikka on se, että nyt siellä Roomassa aurinko kyllä paistaa ja kevät etenee, kunhan me poistuimme paikalta.

Valovyöry lisääntyi tänään entisestään, kun etupihaltamme kaadettiin iso männynroikale auringon edestä. Nyt aurinko paistaa pihalle koko päivän ja sellaisella voimalla, että männyn alle kasaantuneet aurauspenkat sulavat silmissä. Tästä kaikesta valostahan ihan juopuu.

Humaltumista muistuttavaan euforiaan minut on saanut myös toinen keväinen asia:

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Aurinko, miksi hylkäsit Rooman?

Pilkottaa, vaan ei tule esiin. Aurinko on hyljännyt Rooman.
Roomaan lähtiessä hehkuttelin keväästä ja auringonpaisteesta, joiden kuvittelin minua täällä odottavan. Vielä mitä! Kymmenen päivää enemmän tai vähemmän sateista, pilvistä ja tuulista ilmaa ja ehkäpä kaikkien aikojen kurjinta roomalaista kevätsäätä on takana. Helsingissä on kuulemma paistanut aurinko joka päivä eikä sadetta olla saatu pisaraakaan.

Pian siis jätämme Italian sateet taaksemme ja siirrymme lähes kolmetuhatta kilometriä pohjoisemmaksi aurinkoiseen kevätsäähän. Kerrankin näin päin.

Vaikka ilmat ovat olleet mitä ovat, matka on silti ollut onnistunut. Tilanne olisi varmaan toinen perusturistin näkökulmasta, josta katsottuna auringonpaisteen ja lämpimien kevätsäiden vähyys olisi harmittanut. Ilmojen takia me emme tänne tulleet, vaan ihan toisen asian, joka muuten eilisestä kirjoituksesta jäi tärkeänä asiana pois Italia-ikävälistasta:

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Italia-ikävän kolme kohdetta

Pasquetan pikalounas.
Italiassa käydessämme meiltä usein kysytään, mitä kaipaamme Italiasta eniten Suomessa ollessamme. Niin kysyttiin tänäänkin pasquetta-lounaalla. Vastaus oli se mitä yleensäkin: ruokaa, ruokaa ja ruokaa, sekä jonkin verran ilmastoa (minä hieman enemmän, aurinkoon välinpitämättömästi suhtautuva mieheni vähemmän).

Mieheni muistaa nykyisin toki aina mainita, että onneksi vaimo on oppinut kokkailemaan italialaisia ruokia melko hyvin. No, jos tarkoitetaan lasagnea, risottoa, peruspastaruokia ja tiramisua niin hän on varmaan oikeassa, mutta totta puhuen en ole kovin syvällisesti oppinut italialaisen keittiön salaisuuksia, etenkään liharuokien suhteen.

Italiassa käydessä opeille ei ole edes tarvetta, sillä hyvää ruokaa saa yllin kyllin muutenkin. Tämänpäiväistä kylmää tuulta ja sadetta ei Suomessa tule ikävä, sillä sitä piisaa ihan tarpeeksi omastakin takaa. Pasquetta kului siis tavanomaisissa peri-italialaisissa merkeissä: