maanantai 25. maaliskuuta 2013

Paljon onnea ja vielä enemmän tarjottavaa - synttärijuhlat italialaisittain

Minni Hiiri -kakkuA 3-vuotiaalle!
Lapsen syntymäpäiväjuhla on iso tapahtuma, varsinkin Italiassa. Kolme vuotta sitten hämmästelin ystäväpariskunnan pojan syntymäpäiväjuhlissa kaiken sen syömisen ja koristekrääsän määrää, ja samalla vannoin oma vastasyntynyt tyttäreni sylissäni, että hänelle ei moisia krumeluureja tulevaisuudessa tarvittaisi.

Pari buffet-pöydällistä minipizzoja, voileipiä, foccacciaa, suolasnacksejä, pikkuleipiä, piirakoita ja muita pikkumakeita. Kaiken kruununa iltapäivän päätteeksi pöytään saapui hienoin koskaan näkemäni Mikki Hiiri -kakku, jonka päällä säihkehti tähtisädetikkujen tapaan palava koristeraketti.

Päivänsankari puhalsi kynttilät sammuksiin naapuritaloon saakka kuuluvan kannustuksen säestämänä, ja lopuksi kakku leikattiin tarjoilulautasille. Kuohuviinipullo poksahti auki ja mehukannu korkattiin, ja sitten skoolattiin kolmivuotiaalle.

Nyt olen viettänyt jo kaksi oman tyttäreni syntymäpäiväjuhlaa Rooman-anoppilassa, ja olen huomannut erään jännittävän seikan:

Jostakin kumman syystä syntymäpäiväkrumeluurit ja vierasmäärään nähden ylimitoitetut tarjottavat ovat olleet todellisuutta myös meillä.

Se nähtiin taas eilen, kun vietimme tyttären kolmivuotissynttäreitä. Mieheni oli jo hyvissä ajoin tilannut netin kautta hinnaltaan kolminumeroista summaa lähentelevän laatikon, josta löytyivät lautaset, mukit, lusikat ja koristeet - kaikki teeman mukaisesti Minni Hiirtä. Valtava laatikko odotti meitä Roomassa valmiina. Ei tarvinnut kuin liimailla Happy Birthday -kyltit seinään, puhaltaa ja ripustaa ympäri olohuonetta 50 ilmapalloa, etsiä paikka erinäisille pienille Minni-koristeille - ja totta kai hommata tarjottavat.

Siitähän se isoin työ syntyikin. Lauantaiaamuna kaupassa juoksivat yhdessä ja erikseen yhteensä viisi kertaa niin äiti, isä, nonno kuin nonnakin. Minipizzat oli tilattu lähileipomosta, ja minä pyöräytin erän kuppikakkuja, kuinkas muuten. Saavutus sinänsä näillä välineillä:
Anoppini keittiön miniuuni, jonka nappulat pysyvät kasassa vain teipeillä ja jonka ovesta puolet lämmöstä karkaa keittiön puolelle. Keittiöpyyhkeen pitäisi kuulemma vähän estää sitä, mutta minä olen epäileväinen. Hyvin kuppikakut kuitenkin uunissa paistuivat, tosin neljässä erässä.

Tämä vatkain on anoppini häälahja eli reilun neljänkymmenen vuoden ikäinen. Kun ihmettelin, miten hyvää laatua sen täytyy olla kun vieläkin toimii, anoppi paljasti ettei ole koskenut siihen noin 35 vuoteen ja sitäkin ennen vain muutaman kerran.





Olohuoneen iso pöytä peittyi tarjottavista, joiden ei missään tapauksessa pidä loppua kesken italialaisissa juhlissa. Viime vuonna minipizzojen kohdalla niin melkein kävi, eikä nonno ole varmaan vieläkään toipunut kunnolla häpeästä. Tällä kertaa hän olikin minimoinut riskit hankkimalla triplamäärän pizzoja, ja niinpä olemmekin sitten syöneet niitä vielä tänäänkin aamiaiseksi, lounaaksi ja välipalaksikin.

Mieheni juhlista ovat varmaan joskus juomat loppuneet, sillä hän toimi eilisissä juhlissa juomavastaavana ja täysiä limupulloja tulee vastaan joka nurkassa. Äkkisesti laskien limsaa oli noin seitsemän pulloa liikaa. Sipsejä jäi yli yksi megajättipussi, suolapähkinöitä niin ikään pussillinen, ja suklaita ja karkkeja myös yllin kyllin.

Liioittelu lienee tarttunut minuunkin, sillä tein kuppikakkuja varmuuden vuoksi yli neljäkymmentä kahdenkymmenenviiden hengen vierasmäärälle. Varsinkin kun yksitoista vieraista oli lapsia, ajattelin ylimääräisille kuppikakuille löytyvän kyllä menekkiä.

Mutta eipä niin käynytkään, vaan olemme syöneet myös banaanikuppikakkuja tänään niin aamiaiseksi, jälkiruuaksi kuin välipalaksi. Pizzojen yli jääminen selittyy sillä, että juhlat alkoivat heti lounasajan jälkeen eli kun kaikilla oli mahat täynnä, mutta makeiden herkkujen kauppaansakäymättömyydelle en löydä kunnon selitystä. Voitteko kuvitella suomalaisia lapsen synttärijuhlia, jossa karkkikulhot, suklaat ja banaanikakut säilyvät melkein koskemattomina?

En minäkään. Kun omat sukulaislapseni ovat kylässä, rasiallinen Fazerin sinistä suklaata katoaa parempiin suihiin heti kun päätään ehtii vähän kääntää, eikä muffineiden tai muun makeankaan kanssa ole suurta ongelmaa. Ei olisi varmaan ollut näidenkään vanilja-banaanikuppikakkujen:



Eilisissä juhlissa tyhjenivät jonkin verran vain sipsikulhot, ja ainoastaan makeannälkäisimmät söivät kuppikakun tai yhden palan suklaata. Ja nyt siis puhutaan lapsista. Aikuiset taisivatkin sitten odottaa pelkkää kakkua ja tyytyivät hörppimään limsaa tai napostelemaan muutaman sipsin.

Sitä kannattikin odottaa:


Ystävämme Maria Vittoria on paras kakkujen tekijä, jonka tunnen. Hänen kakkujaan voi muuten ihailla osoitteessa: www.mavicake.blogspot.it. Mikä parasta, kakku ei ollut pelkästään päältä kaunis vaan myös sisältä ehtaa tavaraa: Sacher-kakkumainen pohja, välissä Nutellaa ja suussasulavaa kreemiä. Mutta niin vain myös puolet kakusta säilöttiin juhlien jälkeen jääkaappiin, eikä tarvitse pariin päivään miettiä, mitä hyvää söisi kahvin kanssa.

Paljon ruokaa jäi yli, joten juhlat olivat kaikin puolin onnistuneet. Melu oli valtaisa, ilmapallo toisensa jälkeen poksahti rikki ja Tanti auguri -laulun aikana ikkunankarmit helisivät. Tyttäreni oli kaiken pyörityksen keskellä aluksi aika sekaisin, mutta pian hän huomasi, että vieraita kannatti odottaa; toihan jokainen tullessaan paketin. Nyt ongelmana on lähinnä se, miten saamme lahjat pakattua matkalaukkuun ja raahattua Suomeen asti, mutta sitä ei onneksi tarvitse ihan vielä miettiä. Voi olla, että ainakin tämä lahja jää odottamaan kesää ja seuraavaa kertaa, kun saavumme Roomaan autolla:




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti