keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Karvattomia artisokkia etsimässä

Carciofi!
Jos oli vielä lentokoneessa hiihtämistä ikävä, niin ei ole enää. Täällä Roomassa tuulettomalla terassilla auringonpaisteessa istuessa voisi vaikka heittää pitkähihaisen paidan pois, jos viitsisi. Naapureiden ihmetteleviä katseita ja anopin vilustumisvaroitteluja välttääkseni en kuitenkaan niin tee, vaan hikoilen pitkähihaisessa. Mittari näyttää +18 astetta.

Eilinen vesisadepäivä Rooman keskustassa on unohdettu, vaikka tänään olisikin ollut samantekevää, millainen ilma olisi kohdalle sattunut. Pääsinhän pitkästä aikaa markkinoille, al mercato. 

Tavoitteena oli  paitsi nauttia aurinkoisesta tunnelmasta, myös ostaa hyvänlaatuisia, tuoreita ja piikittömiä artisokkia. Se ei olekaan ihan helppo tehtävä. Päältäpäin parhaimmankin näköisen artisokan sisältä voi paljastua inha, harjamainen ja piikkinen karvoitus, ja auta armias sitä kutituksen määrää, jos karvoja pääsee eksymään ruokatorveen asti!

Appiukko antoi ostosreissulle selkeät, mutta harvasanaiset ohjeet:

Täytyisi valita artisokkia, jotka ovat dal primo talgio, ensimmäisen sadon artisokkia, ei niitä karvantäyttämiä kakkoslaatuisia artisokkia, jotka seuraavat ensimmäistä kukintoa. Mistä sitten voi huomata eron? Ei kuulemma oikein mistään. Sen tietävät viljelijät itse, eikä heidän sanoihinsa voi luottaa.Hinnasta voisi kuulemma päätellä jotakin, mutta ei aina siitäkään. Huijareita kun on aina liikkeellä. Violetti väri kertoo usein hyvästä laadusta, mutta ei välttämättä.


Tuoreessa muistissa on vieläkin vuoden takainen markkinareissu anopin kanssa, jolloin sulavakielinen myyjä vakuutteli suolaisen hintaisten artisokkien olevan taatusti sitä parasta laatua. Höyrähdimme ostamaan pussillisen ehkä karvaisimpia artisokkia ikinä.

Huoh. Tee siinä sitten hyviä artisokkaostoksia. Ei niitä taida osata tehdä appikaan, sillä hänen eilen ostamistaan artisokista puolet oli hyvänlaatuista pehmeää tavaraa, puolet paljastui karvaiseksi kakkoslaaduksi.

Markkinoilla päätin valita suomalaisen eli lähtökohtaisesti luottavaisen lähestymistavan asiaan. Toisin sanoen tarkistin ensin hinnan, sitten kysyin myyjältä artisokkien laatua ja karvaisuusastetta. Jos niiden välillä oli liian suuri ristiriita, jätin ostamatta. Vuosien aikana kertyneen omakohtaisen artisokkatuntemuksen turvin tiedän myös, että karkeasti jaoteltuna mitä pienempi artisokka, sen pehmeämpi se on sisältä.

Siksi innostukseni oli suuri, kun huomasin erään kojun tarjonnassa suorastaan minikokoisia, kokonaan violetteja artisokkia. Kun myyjä huomasi kiinnostukseni, hän riensi heti esittelemään ensiluokkaisia ensisadon miniartisokkiaan, carciofini dal primo talgio. Ovatko ne varmasti karvattomia?Aivan varmasti ovat, maista vaikka. Siinä samassa hän ottikin yhden artisokan käteensä, riipi sen päällimmäiset lehdet pois ja tarjosi sisusta minulle.

Puraisin, ja oikeassa hän oli: pehmeää, ei karvoja. Lapsikin söi halukkaasti, mikä kertoo paljon se. Kun sellaisen keittäisi, lopputuloksena olisi taatusti artisokka, johon veitsi uppoaisi kuin sulaan voihin.

Ostin miniartisokkia kilon, ja huomenna, kunhan olemme ensin saaneet apen hommaamat karvaiset artisokat syötyä, näemme onko kilo liikaa vai aivan liian vähän.


Artisokkien valmistaminen ei ole vaikeaa, vaikka anoppini mielestä kyseessä on ehkä kurjin ruokalaji valmistaa, mitä kuvitella saattaa. Hänen ilmeensä on aina yhtä kärsivän näköinen, kun appi kantaa kaupasta yhä uuden kassillisen pulleita artisokkia kuorittavaksi ja leikattavaksi (itse appi ei tietenkään niitä valmista). Anopin onneksi artisokkakausi kestää vain noin joulusta näihin päiviin, mutta siinä välissä niitä saakin sitten kuoria yllin kyllin. Onhan kyseessä hänen miehensä lempiruoka ja tätä nykyä yksi minunkin lempiruuistani. Ja aina kun olemme talvisaikaan tulossa käymään, appi käy ostamassa varastot täyteen artisokkia vieraita varten.

Minusta artisokkien leikkaaminen ja keittäminen on mukavaa puuhaa, erityisesti kun sen voi tehdä aurinkoisella parvekkeella. Ottaen vielä huomioon, että työn palkintona on omaa luokkaansa oleva ja huipputerveellinen makuelämys, ei edes käsiin tarttuva artisokanhaju haittaa (eikä se edes ole ollenkaan paha tuoksu).

CARCIOFI ALLA ROMANA ELI ARTISOKKIA ROOMALAISITTAIN (2-6 hengelle)

6 latva-artisokkaa
sitruuna
3 valkosipulinkynttä
kuivattua minttua
suolaa
oliiviöljyä

Huuhtele artisokat ja poista niistä reilusti päällimmäisiä, kovia lehtiä. Leikkaa mahdollinen varsi muutaman sentin pituiseksi. Kuori pois tummanvihreä puumainen kerros varren ympäriltä ja tummempivihreä osa varren tyvestä. Leikkaa pois myös jäljelle jääneiden lehtien päät. Kuori myös irti leikatut varret ja leikkaa paloiksi.



Laita artisokat kattilaan 10 minuutiksi kylmään veteen, johon olet puristanut sitruunan mehun. Näin artisokassa mahdollisesti olevat pikkuötökät tulevat ulos. (Näin neuvoo anoppini, mutta en tiedä onko nykytavoilla viljellyissä artisokissa enää ötököiden riskiä. Itse kuitenkin noudatan tätä neuvoa, varmuuden vuoksi...)

Ota artisokat pois vedestä ja kaada se pois. Avaa artisokan lehtiä hieman ja laita sisälle vähän silputtua valkosipulia, kuivattua minttua ja sormisuolaa. Laita artisokat ja varret kattilaan, laita vettä niin että ne melkein peittyvät ja lisää reilusti oliiviöljyä. Anoppini laittaa jopa melkein puolet öljyä ja puolet vettä, mutta itse lorautan öljyä ehkä desin tai pari. Lisää vielä keitinveteen noin teelusikka suolaa.

Keitä artisokkia kunnes ne ovat aivan pehmeitä eli noin 40 minuuttia. Tässä ajassa veden pitäisi haihtua lähes kokonaan ja jäljelle jäädä enimmäkseen oliiviöljyä. Nauti alkupalana, lihan lisäkkeenä tai kevyempänä secondo piattona lihan sijasta pastaruuan jälkeen.





2 kommenttia:

  1. Aamupala venyi ihan hurjan pitkäksi kun jäin lukemaan näitä sun kivoja kirjoituksia! Onpa sulla ollut loistava artisokkakoulutus - tekisi hyvää itsellenikin taas vaihteeksi.. Mulla on aina pikku paineita noiden anoppilan/mummolan ruokaostosten toimittamisessa, silloin harvoin kun sellaisia pääsen tekemään. Italiassa kun osataan tarkkailla elintarvikkeiden laatua vähän eri tapaan (mikä ei olisi lainkaan hullumpi taito itsenikään hallita)!

    VastaaPoista
  2. Kiva että olet viihtynyt blogini parissa =) Italialaisesta elämänmenosta tarinoita riittääkin, eikö vaan? Italiasssa yksi parhaita asioita mielestäni on juuri se, että ruuanlaitossa on mahdollisuus hankkia helposti ensiluokkaisia raaka-aineita. Jos osaa ne tunnistaa...Se ei tosiaan aina ole ihan helppoa! Yksi Italiassa oppimani vinkki on, että meloneita ostaessa haistaa melonia, kuoren läpi pitäisi tuntua selvä makea tuoksu. Toomaattien kanssa taas olen aina aivan pihalla! Minusta ne näyttävät kaikki raaoilta ja vihreitä, kun taas anoppi valitsee juuri niitä...

    VastaaPoista