torstai 31. tammikuuta 2013

Uhkarohkea tienylitys ja nopeat syövät hitaat eli muutama sana italialaisesta liikennekulttuurista

Jalkakäytävä Rooman esikaupunkialueella.
Tänään sai jalankulkija olla tarkkana autoteitä ylittäessä. Helsinkiin saapunut märkien rättien puuronsakea ilmapommitus teki eteennäkemisestä hankalaa: lunta tuprusi silmiin ja näkökentän peitoksi, ja ilmeisesti sama hankaluus vaivasi autoilijoitakin, vaikka he kuivina tuulilasin takana istuivatkin. Sen verran monesti näki autoja pysähtyvän viime tingassa jarrut kirskuen ja renkaat sutien punaisiin valoihin.

Tosin säästä riippumaton ilmiö tuntuu olevan, että valoihin ei läheskään aina pysähdytä. Mistä lähtien keltainen valo on tarkoittanut sitä, että kaasu pitää painaa pohjaan jotta välttäisi häiritsevän pysähtymisen punaisiin valoihin? Ja mistä lähtien tämä kaasunapainaminen on pikku hiljaa levinnyt koskemaan myös sitä hetkeä, kun keltainen on jo vaihtunut vihreäksi?

En näköjään ole väärässä, jos tunnen autoilukulttuurin muuttuneen Suomessa viime aikoina vaarallisemmaksi. Tänään siitä luki lehdessäkin, kun Hesari kirjoitti autoilijoiden lisääntyneestä piittaamattomuudesta jalankulkijoita kohtaan. Ei anneta suojatielle pyrkivälle jalankulkijalle tietä, ei pysähdytä suojatien edessä vaikka vieressä ajava auto pysähtyy ja niin edelleen. Onpa joku laskenut odottaneensa jopa 27 autoa, ennen kuin joku viitsi pysähtyä päästämään tien yli. Ymmärrän toki hänen turhautumisensa ja muutenkin huoli suomalaisen autoilukulttuurin muutoksesta on aiheellinen, mutta silti en voinut juttua lukiessani välttyä lievältä suunpielien ylösnousulta:

maanantai 28. tammikuuta 2013

Lämmin koti, palanut pizza

Tarjoilija, pizzassani on mustat reunat!
Silloin tällöin italialaisissa pizzerioissa ja ravintoloissa käy niin, että saa eteensä reunoiltaan mustaksi palaneen pizzan. Kokonaan reunat eivät toki ole palaneet, vaan siinä on mustia, joskus laajojakin läikkiä, yleensä uunin lämmössä muodostuneissa kohoumakohdissa.

Kun näin kävi minulle ensimmäisiä kertoja, olin kauhean närkästynyt. Palanutta pizzaa, mikä amatöörimainen virhe kokilta ja ravintolalta! Nopeasti huomasin, että kohtuullisestikaan palanut pizza ei merkinnyt, että ruokailuelämys olisi mennyt pilalle, päinvastoin. Mustaläikkäinen pizza on usein vain merkki siitä, että pohja on rapeaa, hyvin paistunutta ja erinomaisen hyvin käsillä syötävää.Vastakohtana on liian pienellä lämmöllä tai liian vähän aikaa paistettu pizza, joka vääntyilee, taipuu ja lötsähtää lopulta lautaselle, kun siitä yrittää leikata käsiin sopivia siivuja ja nostaa niitä suuhun. Pizzan leikkaaminen käy työstä, jos taikina on vähänkin jäänyt pehmeäksi, eivätkä täytteet tahdo pysyä pohjan päällä.

Jos juusto on palanut, asia on toinen. Silloin pizza on pilalla, sillä italialaiseen pizzantekotyyliin kuuluu, että pohjaa paistetaan ensin pelkän tomaattikastikkeen kanssa uunissa jonkin aikaa, ja vasta lopuksi lisätään juusto ja paistetaan vielä sen verran, että juusto sopivasti sulaa ja alkaa tiristä. Juuston ollessa palanut pohjan täytyy siis jo vähintään savuta.

Näitä palaneen pizzapohjan hyviä puolia yritimme eilen oikein tosissaan pitää mielessä, kun oli aika nauttia leivinuunikoepaiston tuloksista:

lauantai 26. tammikuuta 2013

Leivinuunin lämpöä ja savustettu Italian-vieras

Kuivat puut ja lämpiävä leivinuuni.
Meillä on onni asua talossa, jossa on leivinuuni. Epäonneksemme olemme molemmat melko tumpeloita tulenteossa, joten iso komea uuni seisoo enimmäkseen kylmänä ja käyttämättä. Aina välillä, yleensä talvipakkasilla, innostumme sitä sytyttelemään, ja tuloksena on tupa täynnä savua, vimmaista tuulettamista ja entistä kylmempi huonelämpötila.


Viimeksi näin kävi pari vuotta sitten, kun saimme päähänpiston lämmittää uunia Italiasta saapuvan vieraan vuoksi. Ajatus siitä, että nauttisimme vieraan kunniaksi hieman tavallista parempaa ruokaa tulen rätistessä ja lämmittäessä taustalla tuntui vain niin houkuttelevalta, varsinkin kun tiesimme vieraan olevan varsin kylmänarka tapaus. Kai mukana oli myös ripaus näyttämisen halua, sen verran monesti vieras oli mieheltäni ihmetellen kysellyt, miten kummassa hän on voinut muuttaa niin kaukaiseen ja kylmään paikkaan kuin Suomi.

Ilmanpaineiden täytyi sillä hetkellä olla aivan harvinaisen epäsuotuisia talomme hormistoissa, sillä kaikki savu tuntui työntyvän sisälle taloon eikä haiventakaan piippuun päin. Keittiö oli muutamassa hetkessä sankan savun peitossa, ja seuraavassa olivat jo muutkin huoneet savustettuja. Palovaroittimet pärähtivät tietenkin soimaan, ja paniikin vallassa irrottelimme pattereita, avasimme kaikki mahdolliset ovet ja ikkunat ja yritimme hillitä savuavaa tulipesää uunissa. Lopulta se oli taltutettava vedellä ja yhä savuavat halot kannettava ulos hankeen.

Vieraan tuloon oli muutama vartti aikaa, ja kotimme kunto oli lohduton:

perjantai 25. tammikuuta 2013

Nautinnollisesti rikottu lupaus ja takaisin tummaan suklaaseen

Tummaa ja täyteläistä
Tammikuu alkaa kääntyä lopuilleen ja uuden alun tuntu vaihtua pikkuhiljaa kevään odotukseen. Siihen ei tarvita kuin pari aurinkoista talvipäivää ja hetki, jolloin kuulee ensi kertaa lintujen puhjenneen laulamaan. Minulle tämä tapahtui tänään, kun viikon kuumetaudin jälkeen pääsin ulkoilmaan. Mitä oli tapahtunut sillä aikaa, kun olin maannut pedissä peittojen alla? Yhtäkkiä kaikki oli niin kirkasta ja häikäisevää ja linnut lauloivat kaikkialla. Kevät! Siellä se jossakin kaukana  tekee tuloaan, vaikka emme sitä vielä tunne vaan vasta aavistamme.

Kuinkahan moni uudenvuodenlupaus on tässä vaiheessa vuotta jo rikottu ja haudattu vähin äänin?

Ainakin oma uudenvuodenlupaukseni rikkoutui tällä viikolla surkealla ja epäoikeudenmukaisella tavalla. Suustani alas päätyi kiellettyä, ihanan sokerista maitosuklaata monen palan verran. Selitys on kuitenkin heti valmiina, kuten aina lupauksien rikkoutuessa. Mutta oma selitykseni onkin ihan omaa luokkaansa, totta kai.

Söin maitosuklaata tietämättäni, huomaamattani ja tahtomattani. Miten sellainen muka on mahdollista?

tiistai 22. tammikuuta 2013

Räkänokat pysykööt kotona, kiitos!

Taas tarvitaan näitä.
Äidit ja isät, käsi sydämelle: kuinka moni on joskus vienyt päiväkotiin tai muuhun hoitopaikkaan lapsen, jonka on tiennyt olevan hieman puolikuntoinen? Toisin sanoen edellisenä iltana on ollut kuumetta, nenä vuotaa, on räkäistä yskää tai lapsi on hieman tavallista haluttomampi ja väsyneempi.

Voin aika varmasti sanoa, että lähes jokainen vanhempi on joskus tehnyt niin. Lapsi työnnetään päiväkotiin pikapikaa lyhyen kotona potemisen jälkeen, vaikka kaikki näkevät ja kuulevat jo kaukaa, ettei hän vielä on täysin terve. Aamulla lapsi tuntuu lievästi kuumeiselta, mutta viedään hoitoon siinä toivossa, että se menisi ohi päivän aikana. Ei kerrota hoitajalle, että lapsi on yöllä valittanut vatsakipua ja tehnyt löysää kakkaa, koska juuri nyt olisi niin mahdottoman monimutkaista jäädä lapsen kanssa kotiin. Ajatellaan, että kyllä siellä niitä pöpöjä joka tapauksessa pyörii, joten eivät minun lapseni pöpöt paljon enää asiaa pahenna.

Tuloksena on, että päiväkotiryhmissä yksi jos toinen lapsi köhii tai pyyhkii räkäänsä hihansuuhun ja tartuttaa samalla puolet ryhmänsä muista lapsista - ja kipeän lapsen hoitoon tuovat vanhemmat ovat oikeassa: pöpöjä päiväkodeissa riittää!

Viime aikoina olen huokaillut syvään lähes joka kerta, kun vien lapseni aamulla kerhoon:

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Uunijäätelödilemma: Kuumaa vai kylmää?

Jäätävän hyvää uunijäätelöä.
Jotta arki ei menisi liian auvoiseksi, riitelimme mieheni kanssa seuraavasta erittäin tärkeästä aiheesta: kylmän ja kuuman kokemisen eroista. Kiistely sai alkunsa miehen juoksulenkistä, jonka hän suoritti kahdeksan miinusasteen lämpötilassa vaatetuksenaan lämpökerrasto, vuorelliset verkkarihousut, paksu fleecehuppari ja paksuin komerosta löytyvä toppatakki sekä tietenkin korville vedetty pipo ja talvikäsineet.

Vihjaisin hänen kuoriutuessaan lenkin jälkeen vaatekerroksistaan, että taisi tulla lenkillä vähän liian kuuma. Vastaus oli että päinvastoin, oli niin jäätävän kylmä että pahaa teki. Vihjailin lisää, että vauhti oli  varmaan sitten melko hiljainen, mutta sport-trackerikin todisti, että normivauhdissa mentiin ja vielä välillä lumihangessa. Epäilin heti, että riidan tuoksu ilmassa oli saanut hänet inttämään tahallaan vastaan.

Koska itse hikoilen kuin pieni possu pienimmästäkin urheilusta, oli vaatetus ja lämpötila mitä tahansa, en voinut uskoa, ettei napajäätikköasussa ollut tullut liian kuuma.

Tosin jos minulta tällä hetkellä kysytään, mikään paikka maailmassa tai ainakaan kodissani ole tarpeeksi lämmin, mutta se onkin jo toinen juttu:

perjantai 18. tammikuuta 2013

Makumuistoja kikherneistä

Ei lihapullia vaan falafelpullia
Ainakin kaikki naiset tietävät sen tunteen, kun avaa pitkästä aikaa vanhan hajuvesipullon korkin, ja tuoksun mukana mieleen tulvahtaa äkkiä tuhat ja yksi muistoa vuosien takaa. Miehistä en ole niin varma, sillä ainakaan oma mieheni ei kuulemma saa päähänsä yhtään mitään, vaikka kuinka nuuskuttelee vanhoja partavesiään.

Joka tapauksessa ruuan kanssa voi joskus käydä kuten naisilla hajuveden - minulle niin kävi eilen. Kun upotin hampaani hummusta pursuavaan falafelpitaleipään, tuli hetkeksi olo, kuin olisi istunut jossakin ihan muualla kuin oman kodin keittiössä. Kiitos ilmiöimäisten kokkaustaitojemme, minä ja ystäväni olimme kuin olimmekin siis onnistuneet tekemään hummuksesta autenttisen israelilaisen hummuksen veroista. Eivätkä falafelpullatkaan paljon jälkeen jääneet alkuperäisistä esikuvistaan.

Tosin siitä on niin kauan kun olen viimeksi päässyt aitoja israelilaisia makuja maistelemaan, että en ehkä enää muista, mihin verrata. Silti ruuan aiheuttama muistomielleyhtymä oli selvä:

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Luomuporkkanan kallis lumo

Luomuruokaa.
Kiireessä ruokaostoksia tehdessä huomasin vasta kassalla, että mukaan oli tarttunut luomuporkkanapussi tavallisen porkkanan sijaan. En kuitenkaan viitsinyt lähteä kauas vihannesosastolle vaihtamaan, vaan maksoin kiltisti puolen kilon porkkapussista saman hinnan, kuin olisin joutunut kilon pussista maksamaan (tai ainakin suurinpiirtein). Loppujen lopuksi, pyrinhän muutenkin suosimaan luomua aina kun suinkin raaskin eli yleensä kananmunissa. Monen muunkin elintarvikkeen kohdalla olen kyllä kokeillut luomuversioita ja koettanut huomata mahdollisen eron maussa ja mehevyydessä, mutta kovin harvoin olen mitään mainittavaa huomannut. Ja jos olenkin, triplahinta on nopeasti heikentänyt makuasioiden roolia ostospäätöksen teossa.

Toki mahdollinen parempi maku ei ole ainoa asia, jonka takia luomua kannattaa suosia. Tärkein luomun ominaisuus pitäisi kai olla puhtaus ja se, ettei tuotannossa ole käytetty haitallisia kemikaaleja tai muita epäilyttäviä aineita, joilla pitkällä tähtäimellä voi olla vahingollisia vaikutuksia terveydemmelle. Sen kun vain aina muistaisi pitää mielessä, kun on aika priorisoida ja miettiä, mistä kaikesta on valmis maksamaan ja missä asioissa pyrkiä säästämään.

Lounaaksi tarjosin tyttärelle tavanomaista lisuketta eli porkkanaraastetta vasta ostetuista luomuporkkanoista. Tuskin olin ehtinyt lautasen hänen eteensä laskea ja selkäni kääntää, kun kuului äänekäs vaatimus:

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Valitusta hiihtoladulla ja Italian auringon alla

Lunta Colosseumilla - aivan liian kylmää!
Latukoneen juuri vetämä jäisenliukas latu, 7 asteen pakkanen, tuuleton, kirpakka ilma, jonka kruunaa valkoiseksi huurtunut metsämaisema. Mitä muuta hiihtäjä tarvitsee kokeakseen täydellisen liikuntaelämyksen? Minä en ainakaan tänään kaivannut, kun päästelin ikionnellisena menemään kymmenen vuotta vanhoilla voiteettomilla halpissuksillani.

Ylläni oli raskausajan peruja oleva jättisuuri toppatakki, kaulassa äidin neuloma käytössä kulunut villahuivi ja päässäni lappilaisen eukon korvaläppähattua muistuttava myssy. Superteknisten varusteidensa kanssa kiitävien himohiihtäjien silmissä näytin takuulla pahimman luokan sohvaperunalta tai ylipainoiselta mummelilta, joka on talven kunniaksi lähtenyt sunnuntailenkille latuja tukkimaan - vaikka lykinkin eteenpäin niin kovaa, kuin puhkikuluneilla suksillani pääsin. 

Mutta väliäkö sillä. Parasta oli liikunnan ilo, tunne kun suksi kiitää ladulla ja pakkasen puraisut poskilla. Jokusen hiihtäjän ohitin sentään minäkin, ja monen vastaantulijan kanssa vaihdoimme iloiset hymyt - en sittenkään tainnut olla ainoa, joka koki olevansa tosissaan sivakoivien ohittajien tiellä. Tuntuma muutenkin on, että hiihtäjät ovat keskimäärin todella hyväntuulista porukkaa, kun vertaa vaikkapa juoksijoihin, niin monen kasvoilla näyttää olevan iloinen ilme hiihtäessään.

Poikkeuksiakin tietysti löytyy. Omalle kohdalle sellainen sattui lenkin lopulla kotinurkilla, ja onneksi vasta siinä vaiheessa. Meinasi nimittäin koko lenkin iloinen tunnelma lässähtää siihen paikkaan:

lauantai 12. tammikuuta 2013

Suomi-ruoka vai pastamaan pöperöt?

Pastaa ja mämmiä.
Parin kuukauden joulutauon jälkeen löysin kaupasta jälleen mämmilaatikoita. Niitä onkin kaivattu. Pipareiden ja kinkunsyönnin keskellä tytär on säännöllisin väliajoin muistanut kaihoilla tummanruskean lempiherkkunsa perään. Muutama laatikko siis heti ostoskärryyn ja kassalle, ja koko kotimatkan kuului takapenkin turvaistuimesta innostunut hihkunta : Kohta syödään mämmiä, kohta syödään mämmiä!

Tänään ja eilen onkin sitä sitten syöty oikein urakalla niin illalliseksi, aamiaiseksi kuin lounaaksi. Ensimmäiseksi herätessään tyttö muisti mämmin, ja päivällä tomaattirisotto meni alas suusta vasta, kun olin luvannut mämmiä jälkiruuaksi.

Skypen kautta tytön ruokailua seuranneille isovanhemmille oli - jälleen kerran - hieman vaikea selittää jälkiruuan koostumusta. Nonna luulee varmaan vieläkin, että kyseessä on luumusose, sillä hänen mieleensä on jäänyt mainintani mämmin auttamisesta kovaan vatsaan. Nonno muistaa, että ruskea mömmö on jonkin sortin puuroa, ja se on ihan riittävästi se.

Jos suomalaista ruokakulttuuria ajattelee mämmin tai vaikkapa kalakukon kautta, ei ole mikään ihme, että sillä saattaa olla italialaisten keskuudessa hieman outo maine. En sano, että noiden kansallisherkkujen maussa olisi välttämättä mitään vikaa, mutta ei silti voi mistään kulinarismin huipuistakaan puhua. Harva suomalainen rupeaa niillä tai karjalanpiirakoilla ulkomailla tosissaan rehvastelemaan.

Mutta onko meillä suomalaisilla oikeasti syytä tuntea alemmuutta ruokakulttuuristamme?

torstai 10. tammikuuta 2013

Pizza al taglio vs. McDonalds - kumpi voittaa?

Kyllä pizza aina hampurilaisen voittaa.
Yksi häpeällisimmistä mokista, jonka Italiaan matkustava turisti voi tehdä, on päätyä syömään paikalliseen McDonaldsiin. Ja kuitenkin niin monet sen tekevät, ainakin hampurilaisravintoloiden jonoista päätellen. Itse olen pitänyt alusta lähti kiinni siitä, että Italiassa ei Mäkkäreissä käydä, piste. Suomen kaltaisissa alkeellisemman ruokakulttuurin maissa (jossa ei edes prociutto-kinkun päälle ymmärretä) sen voi vielä ymmärtää ja hyväksyä, mutta että Italiassa, kaiken hyvän ruuan alkukehdossa!

Kun kyse ei ole edes siitä, että mcdonaldsit olisivat ainoita helppoja ja edullisia vaihtoehtoja pienen budjetin tai tiukan aikataulun matkailijoille. Italia kun pursuilee muita, oikeasti hyviä ja italialaisia vaihtoehtoja, kuten esimerkiksi pizza al taglio, paloina myytävää pikaruokapizzaa tai pasta express-tyylisiä lounaspaikkoja. 

Eivätkä turistit ole valitettavasti ainoita, joita hampurilaiset yhä enemmän nyky-Italiassa houkuttelevat. Tämän huomaan selvästi joka kerta, kun olemme mieheni perheen kanssa vaikkapa shoppailemassa:

tiistai 8. tammikuuta 2013

Insuliinihöyryissä (Varoitus: teksti sisältää runsaasti terveellisyyspropagandaa)

Karkkilakkolaisen paras kirjakaveri.
Joululomat ovat auttamattomasti takana ja joulukuuset heitetty roskakatokseen olohuoneen nurkasta neulasiaan varistelemasta. On aika tehdä tiliä joulupyhien herkuttelun seurauksien kanssa ja lunastaa uutena vuotena tehtyjä lupauksia.

En ole vielä uskaltautunut kuntosalille, sillä pelkään jääväni siellä kuntoiluherätyksen saaneiden kinkkumakkaroiden sulattelijoiden jyräämäksi. Suunnitelmissa oli kuntosalilla käynnin aloittaminen jo syksyllä, mutta silmäleikkaus jälkikomplikaatioineen pisti suunnitelmat uusiksi - paineisella ja epäämääräisesti oireilevalla silmällä kun ei paljon puntteja parane nostella. Toivoa sopii, että ensi viikon silmälääkärikontrollin jälkeen uskallan viimein tosissani kuntoilemaan.

Ilmassa on siis roppakaupalla uuden elämän alkua: on karkkilakkoa ja saliharrastuksen (uudelleen)aloittelua, aivan kuten tammikuussa kuuluukin. Alennusmyynneistä tehty kirjalöytö ei olisi voinut osua parempaan saumaan:

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Befana-noita, kaikkien karkkilakkolaisten kauhu

Befanat Piazza Navonalla.
Italialaisilla lapsilla on tänään ollut jännää - vähän kuin toinen joulu. On saatu herätä aamulla katsomaan, mitä kaikkea loppiaisnoita, la Befana, on yön aikana tuonut takanreunalla roikkuviin sukkiin. Karkkia, keksejä, paketteja kilteille vai kenties il carbone, hiilenpaloja tuhmille lapsille.

Befana-noita tulee yöllä luudalla ratsastaen, ja auta sitä joka ei ole muistanut jättää sille viiniä ja vesilasia keittiön pöydälle kiitokseksi. Liekö syynä aikaisempien vuosien unohdukset, mutta oma loppiaissukkani roikkui tänä aamuna typötyhjänä. Lapsen ja miehen sukat sen sijaan pullistelivat tarravihkoja, suklaaespressokahvia, hiuspampuloita, Kindersuklaata ja muuta hyvää. 

Ehkäpä Befana oli kuullut karkkilakostani ja armeliaasti säästi minut enemmiltä houkutuksilta. Siinäkin oli riittämiin, kun sai seurata vierestä muiden suklaapatukoilla herkuttelua. Jotakin lohtua löytyi sentään:

perjantai 4. tammikuuta 2013

Aglio, olio e peperoncino - Chilintäydeltä onnea

Chilipaprikoita Amalfissa.
Jääkaappiimme on viime aikoina ilmaantunut iloinen kokoelma erilaisia chilejä. On pientä punaista, isompaa vihreää, jättipunaista ja pikkuvihreää - ja kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pari purkkia etikkaan säilöttyjä vihreitä jalopenoja, niitäkin miedosta tulisempaan.

Kyseessä on mieheni innostuksen asteelle kehittynyt mieltymys chilin tuliseen makuun. Hän on aina pitänyt chileistä ja erityisesti italialaisesta perusruokalajista aglio, olio peperoncinosta eli öljyisestä valkosipuli-chilipaprikapastasta. Jokin aika sitten söimme pitkästä aikaa vihreitä pepperoneja salaatin kanssa, ja siitä lähtien mies on kantanut kaupasta hedelmäpussillisia chilejä, joita hän ruokakaupassa valikoi irtomyynnistä kuin irtokarkkeja ikään. Ei hassumpi ruokahimo, ja taatusti terveellisempi kuin irtokarkit!

Chilillä eli peperoncinolla on italialaisessa kulttuurissa muitakin merkityksiä kuin ruuan tulinen maustaja. Etenkin Etelä-Italiassa se on hyvän onnen symboli ja vanhastaan pahojen henkien loitolla pitäjä. Mitä etelämmäs mennään, sitä todennäköisemmin italialainen omistaa punaisen chilipaprikakorun ja pitää sitä kaulassaan ainakin tilanteissa, joissa kaivataan hyvää tuuria, kuten Rai Unon jokailtaisessa rahanjakotuuripelissä Affari Tuoi. Siinä laatikkoja hyväonnisessa järjestyksessä avaamalla on mahdollista voittaa jopa miljoona euroa.

Usko symboleihin, talismaaneihin ja onnenamuletteihin elää Italiassa muutenkin paljon elävämpänä kuin Suomessa:

tiistai 1. tammikuuta 2013

Uudenvuodenlupauksia

Viimeinen suklaakonvehti.
Kuinkahan moni on taas mennyt tekemään uuden vuoden kunniaksi lupauksia? Niitä, joita ei kuitenkaan voi pitää ja joita ei pahimmassa tapauksessa helmikuussa enää edes muista. Laihdutetaan  rantakuntoon, jätetään sipsit, opetellaan uusi kieli, ollaan parempia ihmisiä.

Oma erikoisin lupaukseni taisi olla vuoden 2001 uudenvuodenaattona tehty päätös tulla järkiini erään tietyn Roomasta kotoisin olevan miehen suhteen. Eihän meillä voisi olla yhteistä tulevaisuutta, oli eri kulttuurit, elämät ja vielä kielimuurikin. Lupauksen voidaan katsoa pitäneen tai menneen täysin mönkään riippuen siitä, mistä näkökulmasta asiaa katsoo: olemme olleet reilu viisi vuotta naimisissa ja yksissä suurinpiirtein tuosta mainitusta uudenvuodenlupauspäivämäärästä asti. Kulttuurit ovat sujuvasti sekoittuneet ja elämät kietoutuneet yhteen, ja italian kielikin on tarttunut päähäni sen verran hyvin, että kielimuurit ovat kaatuneet ajat sitten.

Tämänvuotinen uudenvuodenlupaukseni on huomattavasti suoraviivaisempi ja yksinkertaisempi - tylsän tyypillinen lupaus, mutta silti tärkeä. Ennen kuin himo iskee ja hautaan lupaukseni kaikessa hiljaisuudessa, teen siitä julkisen: