perjantai 30. marraskuuta 2012

Paineenpurkua talventuiskussa ja onni onnettomuudessa

Vihdoinkin lunta!
Harvoin tuntuu niin mukavalta istua kodin lämmössä kädet teekupin ympärillä kuin silloin, kun ikkunan takana raivoaa myrskylukemien vauhtiin yltynyt lumituisku. Vielä mukavammaksi olotilan tekee se, kun ajattelee sitä, miten tämän päivän olisi alun perin kuulunut mennä: vielä aamulla vakaa aikomus oli lähteä laivalla Tallinnaan, liput varattuna ja passi pakattuna.

Uutisten mukaan oksentaminen on ollut tuttua puuhaa tänään Tallinnan-laivoilla. Tällä hetkellä heiluisin minäkin keskellä Itämerta matkalla kotiin ja yrittäisin tähdätä oksennukseni vessanpönttöön niin hyvin kuin kaikelta keikkumiselta kykenisin.

Risteily siis osaltani peruuntui, mutta ei suinkaan sääolosuhteiden takia. Myrskyynkin olimme ystäväni kanssa jo ehtineet varautua, merisairauslääkkeet oli otettu ja henkinen valmistauminen yhdeksänmetristen aaltojen kohtaamiseen alkanut.

Valmistautuminen keskeytyi, kun näkökenttääni alkoi yhtäkkiä ilmaantua perin outoja valoilmiöitä:

tiistai 27. marraskuuta 2012

Havahtuminen elävän lautasen äärellä

Raakaa ruokaa.
En varmasti ole ainoa, joka viime aikoina on kuullut kovasti puhuttavan elävästä ravinnosta ja raakaravinnosta. Vaikuttaa siltä, että elävän ravinnon syöminen on navakassa nousutuulessa, eikä pelkästään viherpiipertäjiksi leimattujen idunmutustelijoiden puuhaa. Superfoodit ovat totta kai osa ilmiötä, mutta eivät suinkaan kokonaan sitä muodosta.

Raakaruokailu oli pitkään minulle tuttua lähinnä koiramaailmasta, mutta ihmisten raakaruokailussa onkin kyse vähän samasta asiasta: paluusta juurille eli ruokavalioon, jonka oletetaan olevan lajille se kaikkein sopivin. Koirille raakaa lihaa, ihmisille raakoja kasviksia. Raakaruuan puolestapuhujat korostavat, että raa`assa kasvisruuasta vitamiinit ja entsyymit ovat tallella toisin kuin keitetyissä, prosessoiduissa ja lisäaineilla kyllästetyissä perusmarketin sapuskoissa. Raaka ruoka sulaa paremmin, imeytyy tehokkaammin ja ennen kaikkea ravitsee oikeasti, ei vain täytä vatsaa. Elävä ruoka on raakaruuasta vielä vähän jalostetumpi versio, sillä siinä siemenet, idut ja muut on ikään kuin herätetty eloon idättämällä, liottamalla tai hapattamalla.

Tunnustettava on, että itsekin sorrun ajattelemaan, että moiset liotukset kuulostavat aivan liian aikaavieviltä, monimutkaisilta ja no, liian hifistelyltä. Tänään kuitenkin pääsin maistelemaan elävää ravintoa navan täydeltä, ja moni ennakkokäsitys joutui samoin tein uudelleen arvioitavaksi:

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Babbo Natale, miksi niin paljon lahjoja?


Jouluna näitä riittää - joillakin ympäri vuoden!
Oma lapsi avaa kummasti uutta näkökulmaa kotikaupunkiin.Vaikka olen syntynyt ja koko ikäni asunut Helsingissä, oli Senaatintorin joulunavaus juhlakulkueineen ja joulupukkeineen jäänyt minulta aina väliin - tähän päivään asti.  Ilman häntä olisin tuskin tänäänkään vääntäytynyt tihkusateiseen keskustaan joulupukin perässä.

Joulu on nyt siis virallisesti alkanut, syttyiväthän jouluvalotkin Helsingin Aleksanterinkadulle.

Miehellenikin joulunavaus oli Suomessaoloajan ensimmäinen, ja hän kuvailikin kännykkäkamerallaan tapahtumia samanlaisen innostuksen vallassa kuin paikalla olleet lukuisat ulkomaalaiset ja turistit. Ilmassa oli isommankin juhlan tuntua, jota ei latistanut edes se, että juuri kun hytisevän odotuksen jälkeen pukki karautti paikalle (ei sentään pororeellä vaan stadilaisittain komeasti ratikalla), tihku yltyi kunnon vesisateeksi ja kasteli Senaatintorin. Mutta eipä siinä mitään, näihin ankeisiin mustan asfaltin joulufiiliksiin on melkein jo totuttu, joten sateenvarjot auki vaan ja juhlat jatkuivat.

Ja jos oli joulumieltä muuten vaikea löytää Angry Birds -hahmojen, muumilaulujen ja vesisateen keskeltä, niin viimeistään siinä se tuli, kun tytär vihdoin erotti joulupukin tonttukuoron, kirkkoherran ja kaupunginjohtajan keskeltä, ja hihkaisi suureen ääneen: Babbo Natale! Tunnistusta seurasi innostunut vilkutus, ja ilo oli suunnaton, kun joulupukki juuri sinä hetkenä näytti vilkuttavan hänelle takaisin.

Melkein siinä kyyneleet nousivat silmiin kaiken lapsuuden riemun ja viattomuuden kiteyttänyttä tilannetta seuratessa, mutta lapsen seuraava kommentti ei kirvoittanut samanlaisia tuntemuksia, päinvastoin:

lauantai 24. marraskuuta 2012

Rakkauden ja rahan tähden - italialaista maastamuuttoa

Pian Colosseum on taas valkoinen.
Isäni antoi minulle aikoinaan hyvän elämänohjeen miehiin liittyen: Jos mies välittää sinusta  tarpeeksi, hän kyllä tulee luoksesi Suomeen, eikä sinun tarvitse matkustaa tuhansia kilometrejä hänen luokseen. Isä tietysti viittasi ilmitulleeseen viehtymykseeni ulkomaalaista miestä kohtaan, eikä hänen mielestään naisen pitänyt milloinkaan juosta miehen perässä, vaan asian oli tapahduttava toisinpäin.

Aika näppärä ohje muuten, ja hyvin se paikkaansa pitikin. Kun tulevan mieheni vaihto-oppilasvuosi Helsingissä päättyi, minä pysyin viileänä ehkä tehnyt elettäkään muuttaakseni hänen perässään Italiaan.  Sen sijaan mieheni järjesti elämänsä uusiksi, jätti kaiken taakseen ja muutti kylmään ja pimeään Suomeen minun vuokseni.  Sitä en koskaan lakkaa arvostamasta.

Mieheni ei suinkaan ole ainoa tai edes harvinainen italialainen, joka jättää kotimaansa. Vuosien 1860 ja 1985 välisenä aikana yli 29 miljoonaa italialaista on muuttanut ulkomaille (emigrazione), ensin suurin joukoin Amerikkoihin ja myöhemmin sodan jälkeen yhä enemmän muihin Euroopan maihin, kuten Ranskaan, Sveitsiin ja Saksaan.

Miksi niin moni italialainen haluaa muuttaa pois kauniista, aurinkoisesta ja lämpimästä kotimaastaan?
Eihän kaikilla voi olla elämänsä rakkautta jossakin muualla odottamassa, ja muutenkin rakkauden perässä maasta toiseen muuttaminen on paljon vähäisempää kuin yleensä ollaan taipuvaisia ajattelemaan. Maastamuutolle on tavallisesti paljon karumpi selitys:

torstai 22. marraskuuta 2012

Poikkeustilan epäterveelliset eväät ja leikatun silmän tuskainen tarina

Tyhjät sipsipussi ja suklaalevykääre: joku on sairaana!
Monet mielellään toistelevat, että keho kyllä tietää, millaista ravintoa se tarvitsee - jos vain osaa kuunnella. Että jos appelsiini himottaa, olet C-vitamiinin puutteessa, jos taas liha niin raudan, ja niin edelleen.Voi hyvinkin olla totta, mutta mistä kummasta se johtuu, että kun minuun joku sairaus tai vaiva iskee, niin kaikki ruokaan liittyvät mielihalut löytyvät sieltä kaikkein epäterveellisimmästä päästä? Luulisi, että hetkenä jolloin elimistö taistelee viruksia vastaan tai tarvitsee kaikki voimansa toipumiseen, niin himo heräisi kaikkea mahdollisimman terveellistä, kuten parsakaalia, gojimarjoja ja valkosipulia kohtaan. Mutta ei. Jos jotain ylipäätään tekee mieli, niin sipsejä, sokerijaffaa ja irtokarkkeja.

Vaikka kuinka yrittää järkeillä, että banaanilakut tai hampurilaisateria eivät auta elimistöä vahvistumaan, vaan se tarvitsisi aivan toisenlaisten ruokien voimaa, tavallinen terveellinen ruoka ei mene alas - tai jos menee, niin melko todennäköisesti se pian löytyy vessanpöntön  pohjalta kertaallen kierrätettynä.

Näin siis ainakin minulla, mutta uskon vahvasti etten ole ainoa. Viime päivinä olen jälleen joutunut turvautumaan vahvasti näihin poikkeustilan eväisiin eli karkkeihin, sipseihin ja sokerilimuun. Niiden lisäksi ainoa asia, mitä tekee mieli, on viipaloitu jälkiuuniruisleipä raejuustolla ja punaisella paprikalla, joka on pikkulapsesta asti ollut perinteinen toipumisruokani. Eli on mukaan sentään mahtunut jotakin oikeasti hyvääkin.

Ei, tällä kertaa en ole sairastunut kamalaan hengitystieinfektioon, mutta melkein toivon, että olisikin kyse jostakin niin viattomasta. Mutta nyt on ollut kyseessä aivan erilainen, ja satakertaisesti kivuliaampi vaiva. Ehkä jo arvaattekin, että asialla on jotain tekemistä edellisessä kirjoituksessani hehkuttamani silmäleikkauksen kanssa. Leikkaus sinänsä meni oikein loistavasti, samoin sen jälkeinen päivä, mutta sitä seuraavana yönä heräsin siihen, kun helvetti oli päässyt valloilleen päässäni:

maanantai 19. marraskuuta 2012

Hyvästi, sumea maailma

Näitä esineitä ei tule ikävä.
Monesti mietitään, miltä tuntuu kun jokin elämän suurimmista toiveista viimein toteutuu. Onko se ylitsepursuavaa iloa, ylimaallista tyytyväisyyttä ja onnentunnetta? Minulla on tänään mahdollisuus saada selville, onko näin.

Ei,  valitettavasti en ole voittanut lotossa, julkaissut esikoisromaania enkä laihtunut viimeistä kriittistä viittä kiloa. Minä pääsen tänään eroon likinäöstäni.

Mikä siinä muka on niin ihmeellistä? Nykyäänhän laserleikkauksen avulla likinäkö on nopeasti hoidettavissa, eivätkä silmäläsit enää edes ole takavuosien pullonpohjapöllöhirvityksiä, vaan tyylikkäitä asusteita.Tämä pätee kuitenkin vain silmälaseihin normaalilla tavalla suhtautuviin ihmisiin. Minä en heihin lukeudu. Oma suhteeni silmälaseihin on aina ollut vähintäänkin sairaalloinen, ja siksipä maailmani sumeni entisestään muutama vuosi sitten, kun kävi ilmi että miinuksia oli liikaa laserleikkaukseen. Joutuisinko siis loppuelämäni liikakäyttämään piilolinssejä, tai ainakin siihen asti kunnes silmäni lopullisesti menisivät niiden takia pilalle?

Nyt toiveeni silmälasittomuudesta kuitenkin yllättäen toteutuu, sillä sain selville, että heillä, joilla on isot vahvuudet, on toinenkin tapa päästä likinäöstä eroon:

lauantai 17. marraskuuta 2012

Kunnioitus ja hyvä ruoka, pitkän avioliiton salaisuudet?

Rakkautta on - hyvät raaka-aineet kuten laadukas kookosöljy.
Italialaisessa aamu-tv:ssä mainittiin tänään mielenkiintoinen fakta: joka kolmas minuutti päättyy eroon yksi italialainen avioliitto. Tilasto perustuu kai avioerohakemuksen jättöihin ja niiden keskiarvojakaumaan, ja joka tapauksessa luku pistää ajattelemaan. Suomalaisesta avioerovauhdista en tiedä, mutta suhteutettuna se lienee lähellä italialaista suuntaan tai toiseen. Siksi aamulähetyksen aihe olisi ollut hyödyllistä kuunneltavaa myös suomalaisille.

Aiheena kun oli rakkaus ja avioliitto, sekä tietysti ne erot. Pohdittiin sitä, miksi Italiassa niin moni avioliitto päättyy nykyään eroon eikä enää pysytä yhdessä, niin kuin ennen. Erään asiantuntijaprofessorin aluksi kuivakan kuuloinen puheevuoro paljastui lopulta helmeksi, jonka avulla tajusin yhtäkkiä minäkin kaiken (tai ainakin melkein) aidosta, oikeasta rakkaudesta:

perjantai 16. marraskuuta 2012

Viiniä, vodkaa ja vuotuinen pikkujouluvintinpimennys

Aperitiivi ja ruokajuoma vai ainekset kunnon känniin?
Muistan vieläkin sen hetken, jolloin mieheni saapui kotiin Suomessaoloaikansa ensimmäisistä työpaikan pikkujouluista. Kaikkihan olivat siellä ihan kännissä, kuului hänen kommenttinsa kun kysyin, miten ilta oli sujunut. Niinhän minä olin etukäteen varoittanut, mutta mitä ilmeisimmin suomalainen pikkujoulumeininki oli ollut kaikkien etukäteiskuvitelmien ulottumattomissa.

Suomalaiset pikkujoulut ovat kyllä melko näppärä keksintö. Pimeimpään ja ankeimpaan vuodenaikaan on ympätty joulun lähestymisen tekosyyllä juhla, jolloin rankan syksyn ja mustan asfaltin ahdistuksen voi hetkeksi hukuttaa pullonsuusta alas. Firman kustantama vuotuinen vintinpimennys ja puoliluvalliset puolisonpettämiset ovat aitosuomalainen, uniikki keksintö - mutta ylpeä siitä on vähän vaikea olla.

Taidan puhua pelkkää kateuttani, sillä vapaana toimittajana ja yksinäisenä työn puurtajana en pääse firman pikkujouluihin - tosin en ehkä kauheasti siinä sittenkään menetä. Mieheni sen sijaan parhaillaan viettää oman työpaikkansa pikkujouluja, ja minä istun kotona miettimässä, muistaako hän italialaisena olevansa tottuneempi viinilasillisiin kuin virtaaviin oluthanoihin. Siitä voi nimittäin tulla huonoa jälkeä tai ainakin armoton päänsärky, jos asia pääsee unohtumaan.

Suomalaisten alkoholinkäyttö on tunnetusti runsaanlaista - maine on kiirinyt Italiaan asti. Kun mieheni kaksitoista vuotta sitten pähkäili Erasmus-vuotensa määränpäätä, rajoittui Suomi-tieto kolmeen asiaan:

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Terveellinen Kinder-suklaa ja muita italialaisia karkkikuriositeettaja

Kalsiumpommeja?
Jokainen suomalainen syö keskimäärin 13 kiloa karkkia vuodessa, luin jostakin. Nostin täsmälleen samanpainoisen tyttäreni ilmaan ja yritin kuvitella hänet karkiksi. Vaikeaa se oli, mutta tilanne oli kieltämättä hyvin havannoillistava; 2,5-vuotiaan lapsen painon verran karkkia on hurja määrä.

Tosin minusta vahvasti tuntuu siltä, että ottaen huomioon viikottaiset lakritsinsyöntisessioni, nykyään harvinaisemmat mutta silti säännölliset irtokarkkihetkeni ja ennen kaikkea jatkuvan suklaanhimoni, 13 kiloa ei kohdallani ole vielä mitään. Ainakaan se ei sitä ollut hurjimpina nuoruusvuosina, jolloin 350 gramman megasäkki karkkia saattoi kulua yhdessä illassa ja herkutteluiltoja olla useampi viikossa.

Tällä hetkellä paitsi lakritsia, saan syyttää vuosittaisesta karkinmäärän kulutuksestani erästä tiettyä ja hyvin tunnettua italialaista suklaamerkkiä, Kinderiä. Jos kyseistä suklaata ei olisi olemassa, karkinkulutukseni olisi varmasti puolet nykyisestä. Minun on vaikea kuvitella suurempaa suklaanautintoa, kuin mitä Kinderin täydellinen valkoisen ja maitosuklaan äkkimakea yhdistelmä tarjoaa - etenkin kun koko komeuden nauttii juuri keitetyn cappuccinon seuralaisena.

(Pahaksi) onneksi Kindereitä saa nykyään mistä vain Suomestakin. Kaukana ovat ajat, jolloin Kinder-muna oli tiukasti pääsiäiseen sijoittuva ylellisyys, eikä Kinderin suklaapatukoista oltu kuultukaan - sellaisesta kyllä haaveilin jo lapsena! Ja vaikka lapsi en enää siinä vaiheessa ollutkaan, niin maailman mahtavimmalta lahjalta tuntui se 10 Kindermunaa sisältävä laatikko, jonka tulevalta mieheltäni sain syntymäpäivälahjaksi ensimmäisenä yhteisenä keväänämme. Hän oli siis heti ymmärtänyt täydellisesti, kun olin kuvaillut hänelle lapsuuteni pääsiäisten kohokohtaa, Kinder-munan käärimistä tinapaperista ja suklaan jumalaista sulamista suussa hitaasti ja säästellen, saihan seuraavaa kertaa odottaa taas vuoden.

 Italiassa Kinderin asema ja levinneisyys on lähes hämmästyttävä. Suomalaisten kauppojen silmänkantamattoman pitkälle jatkuviin karkkihyllyihin tottuneelle italialainen vastine näyttää helposti sangen aneemiselta:

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Papà aggiusta - isä korjaa kaiken

Onnea isille!
Suomessa asuvilla italialaisisillä on hauskaa, sillä he voivat juhlia isänpäivää kahdesti vuodessa. Italiassa isänpäivää, festa del papà, vietetään 19. maaliskuuta, Suomessa tunnetusti tänään. Tosin ainakin meillä seurataan sen maan tapaa, jossa asutaan, eikä lapseni isä saa aamupalaa sänkyyn kahta kertaa vuodessa.

Jos ihan tarkkoja ollaan, tänä vuonna hän ei saanut kertaakaan, vaan aamupala tarjoiltiin käytännöllisemmin keittiössä. En tiedä kuinka moni loppujen lopuksi aamiaistarjottimen sänkyyn asti kantaa, mutta mieheni ei keittiössä syömisestä ollut moksiskaan. Ehkäpä siksi, ettei hänen kotonaan koskaan erityisemmin seurattu mitään isän- tai äitienpäivärituaaleja. Hyvä jos poika edes muisti, milloin kyseisiä päiviä vietetään, saati että hän olisi aamiaista tai onnittelukortteja vanhemmilleen väsännyt.

En osaa sanoa, onko vain mieheni perhe tässä asiassa erikoinen vai onko isän- ja äitienpäivän vietto Italiassa yleisemminkin erilaista. Joka tapauksessa niinä kolmena äitienpäivänä, jotka itse olen saanut viettää, harmistuksen aihe on ollut aina sama:

perjantai 9. marraskuuta 2012

Murtovarkaiden Italia ja aidattomien pihojen Suomi

Portti jäi auki, apua! Onneksi koira vartioi...
Eilen illalla ulkoa kuului laukausta muistuttava jysähdys. En tiedä mistä kaukaa ja mistä lähteestä se tuli, mutta heti teki mieli mennä varmistamaan, että ulko-ovet olivat varmasti lukossa. Pimeys ikkunoiden takana näytti äkkiä pelottavammalta kuin tavallisesti, eikä iltalenkki koirien kanssa houkutellut. Laitoin miehen asialle, hänetkin vähän varuillani ja pyysin tekemään tavallista lyhyemmän reitin.

Siihen on niin tottunut, että oman kodin sisällä on turvassa ja mahdollinen ulkopuolella piilevä paha on mahdollista pitää loitolla ovien ja ikkunoiden avulla. Ikään kuin ikkunalasi tai oven lukkokaan pidättelisi, jos joku todella haluaisi tunkeutua pahoissa aikeissa sisään.

Se nähtiin konkreettisesti reilu vuosi sitten, kun naapurustoon tehtiin sarja asuntomurtoja. Naapuritaloonkin sillä aikaa, kun minä istuin olohuoneessa katsomassa tv:tä ja mies ulkoilutti koiria naapurien pihan takana. Vähän meitä kumpaakin nolotti, kun poliisien käydessä kyselemässä meidän täytyi todeta, ettemme olleet huomanneet yhtään mitään.

Lähelle tullut rikollisuus sai minut ajattelemaan uudelta kantilta ihmettelyjä, joita italialaiset vieraamme ovat pihan nähdessämme esittäneet:

tiistai 6. marraskuuta 2012

Mustaa kuin laku

Porvoon mustaa lakritsia.
Musta on kaunis väri, vaikkei se kai väriopin mukaan virallisesti väri olekaan - ja monikäyttöinen. Jos hiukset ovat vähän huonosti tai olemus kaipaa lisää uskottavuutta, riittää kun pukee ylle mustan villa- tai päällystakin, ja lopputuloksesta tulee heti ripauksen tyylikkäämpi ja asiallisempi. Jos on tarvetta näyttää hoikemmalta, musta auttaa siihenkin. Mustalla voi sulautua massaan, kun ei halua erottautua. Musta selkeyttää, viimeistelee ja kokoaa yhteen vaikka punakeltaraidalliset housut ja ruutupaidan, jos sellaiset haluaa yhdistää.

Mutta ennen kaikkea musta on monimerkityksellinen väri. Muistan vieläkin, kuinka hämmennyin ensimmäisissä italialaisissa häissäni, kun huomasin monien muiden vieraiden pukeutuvan mustaan. Olin aina ajatellut mustan olevan surun väri ja häävaatteissa ehdottomasti kielletty. Sain kuitenkin kuulla, että Italiassa se on - tietenkin! - myös tyylin väri. Itse olin ilmaantunut kyseisiin häihin punasävyisessä mekossa, ja myös poskeni punastuivat jälkihäpeästä lukiessani myöhemmin italialaisesta värioppaasta, että punaiseen puketunut naisvieras häissä viestittää olleensa sulhasen kanssa suhteessa.

Mustan syvemmät ja vaarallisemmat merkitykset tulevat esiin esimerkiksi Fazerin lakritsipakkauksissa, joissa tunnetusti ei enää saa näkyä mustaa piparimallista kasvoa, "laku-pekkaa". Lakritsi on mustaa, mutta mitä tahansa mielleyhtymiä siitä ei saa syntyä. 

Rasismi ei ole oikein eikä toisen ihmisen halventaminen tai tuomitseminen ihonvärin perusteella, mutta kuka loukkaantuu enemmän piparia kuin ihmispäätä muistuttavasta nauravasta hahmosta lakritsipakkauksen kyljessä? Ilmeisesti moni. Suomalaiseen herkkänahkaisuuteen tottuneena minun olikin tarkistettava moneen kertaan kuulleeni oikein, kun ensimmäistä kertaa kuulin erään italialaisen lastenlaulun sanat:

lauantai 3. marraskuuta 2012

Miksi hylkäsin karppauksen?

Tässä niitä huonoja hiilareita piisaa!
Olen tässä mietiskellyt, mihin on kadonnut motivaationi vhh-ruokavalioon. Jälleen tänään, tosin pyhänpäivän laiskan aamun kunniaksi, söin kokonaisen voisarven aamupalalla ja vielä suklaapatukan päälle, enkä enää viitsi edes pitää laskua kaikista pitsoista ja pasta-annoksista, joita nautiskelen. Muutaman vuoden hyvin toiminut sääntö, jonka mukaan hiilihydraattipitoista saa syödä, kunhan maku on turhien hiilareiden arvoista, on sekin päässyt unohtumaan. Saatan löytää itseni mutustelemasta keskinkertaisen makuista pullaa, lapselta tähteeksi jäänyttä kylmää pastaa tai kaapeista löytynyttä ylivuotista halpaa pääsiäissuklaata.

Karppausbuumi on laantunut, sehän tiedetään, mutta en arvannut kulkevani näin tiiviisti yleisen joukkoliikkeen mukana. Että heti kun lehdessä lukee, että enää ei karpata, niin en karppaa minäkään. Yhtään aliarvoimatta omaa alttiutta massojen mukailemiseen, oman karppausinnon hiipumiseen on kuitenkin muu syy, kuin että se ei enää ole muotia: