keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Halloweenia ilmassa: kurpitsalyhdyn sisuksen kolkko kohtalo

Halloween-tunnelmaa ikkunalaudalla.
Siitä lähtien kun ensimmäiset kurpitsat, kummitukset ja luurankonaamiot alkoivat joitakin vuosia sitten ilmaantua aina syksyn pimetessä kauppoihin, olen ollut sitä mieltä että Halloween on melkoisen turha juhla. Krääsäkauppiaille oranssin hirviörihkaman myyminen ehkä tuo lisätuloja, mutta siinä asian ydin piileekin: kyseessä on pelkästään kaupallinen, väkisin suomalaiseen kulttuuripiiriin tuotu tapahtuma vailla todellista perinnepohjaa.

Mutta kuka tietää, ehkä aikaa myöten Suomessakin totutaan Halloweenin viettoon ja siitä muodostuu perinteinen syksyn juhla siinä missä vapusta keväänkorvan. Se riippuu tietenkin myös siitä, miten innokkaasti nykysukupolvi välittää halloweenhössötystä eteenpäin omalle jälkikasvulleen.

Vaikken Halloweenia kovasti arvostakaan, taidan osaltani hoitaa tämän juhlan perinteittämisen varsin mallikkaasti. Meillä on koti täynnä halloweenhirviöilmapalloja, kurpitsalyhtyjä, noitakarkkeja ja silmämunasuklaita, ja jo ainakin seitsemättä vuotta peräkkäin Halloween-perinteisiin kuuluu kurpistalyhdyn kovertaminen ja sen vieminen ulos päivää ennen Halloweenia. Se siis tapahtui eilen, ja vaikka traditio on alusta lähtien kuulunut miehelleni, uskomatonta kyllä jälleen kerran pääsi tapahtumaan sama pikku moka:

maanantai 29. lokakuuta 2012

Syväjäätymisen aika

Tervetuloa lumi, pakkaset ja vilunväreet!
Viikonloppu meni Helsingissä aurinkoisessa pakkassäässä, ja kevyt ensilumikin saatiin maata peittämään. Pientä muistutusta pimeyden ja sateen keskelle siitä, miksi Suomi on talvella(kin) asumisen arvoinen paikka ja että jo pikkupakkanen muuttaa maiseman rumasta muta-loska-musta asfaltti -ankeudesta valkeammaksi, kauniimmaksi ja puhtaammaksi. Pakkanen herättää, virkistää ja saa kesän rusketuksen menettäneen kalvakan ihon elämään, kun veri alkaa kiertää poskien pintaverisuonistossa. Ihana pakkanen!

Ensimmäiset kylmät päivät muistuttivat kuitenkin myös siitä, että poskienpunoituksen lisäksi käynnistymässä on toisenkin fysiologisen ilmiön aika: palelemisen. Enkä nyt puhu siitä, että ulkona on kylmä ja täytyy käyttää villapipoa, sillä ulkolämpötila ei minulle ole ongelma - paitsi jos arvioi pakkasen purevuuden väärin ja jättää välikerraston kaappiin.Talvi tarkoittaa minulle sitä, että kehoni vaipuu jonkinlaisen pysyvän palelemisen tilaan.

Se alkaa jo aamusta: flanellipyjamasta huolimatta peiton alta noustua ensimmäiseksi on etsittävä villatakki ylle ja toinen villasukkapari jalkojen lämmikkeeksi. Horkka hellittää vasta aamuteen äärellä, mutta viimeistään aamupäivän myöhäistunteina krooninen palelu palaa, kiusataakseen tasaisin väliajoin pitkin päivää, erityisesti syömisen tai ulkoilun jälkeen. Iltaisin ilmiö on ihan huipussaan, eikä siihen välillä auta edes reipas juoksulenkki tai sauna (ihan totta, osaan palella myös saunassa!).

Syväjäätymiseksikin kutsumani talvipalelun pahimpia hetkiä en kuitenkaan ole kokenut pakkaskelien Suomessa, vaan Roomassa viettämieni talvikuukausien aikana:

lauantai 27. lokakuuta 2012

Pizzaa ja palohälytyksiä

Italialaista pizzaa omasta uunista.
Ennakkoaavistukset ovat hiuksianostattavia ilmiöitä. Eilen omat hiukseni nousivat pystyyn kesken mitä arkipäiväisintä askaretta eli ruokaostoksien tekoa. Olimme kotona pitkään arponeet sitä, tehdäänkö viikko-ostokset tällä viikolla perjantaina vai lauantaina, ja viimein päätyneet perjantaihin eli eiliseen.Syy oli oikeastaan se, että mieheni innostui perjantai-illan kunniaksi valmistamaan toista ruokabravuureistaan lohkoperunoiden lisäksi eli pizzaa. Aineksia kuitenkin uupui, ja niinpä jätimme taikinan kohoamaan tiskipöydän nurkkaan ja suuntasimme Kannelmäen Prismaan.

Jotenkin minulla oli sellainen olo, että olisi parempi pysytellä rauhassa kotona eikä hötkyillä viikon päätteeksi ruuhkaiseen hypermarkettiin. Meinasin vielä lähtöhetkellä ehdottaa miehelleni, että käydään hakemassa se mozzarella lähikaupasta ja tehdään viikko-ostokset seuraavana päivänä, mutta sanomatta jäi.

Lähtöhetken epäröinti paljastui ennakkoaavistukseksi saippuahyllyjen välissä, kun suihkugeelin valinta brutaalisti keskeytyi:

torstai 25. lokakuuta 2012

Vaarallista vatsarasvaa ja eräs italialainen metroseksuaali

Rantaleijona Apulian aalloissa ja uskollinen ihailija perässä. 
Mieheni on ykskaks yllättäen ryhtynyt käymään työpaikan kuntosalilla. Äimistyneenä seuraan, kuinka hän nousee aamulla kello puoli seitsemän eli tuntia ennen kuin pitäisi ja häipyy sysipimeään yöhön (yöltä se minusta tuntuu, kun etäisesti havahdun herätyskellon soittoon ja käännän puoliunessa kylkeäni) puntteja nostelemaan. Taustatiedoksi kerrottakoon, että mieheni on tyyppiä, joka on aina laittanut tietokoneen juoksulenkin edelle ja lähtenyt salille vain, kun minä olen häntä mukaani maannitellut. Nuoruusvuosien jalkapallopelitkin ovat aikaa sitten jääneet iän karttumisen ja Suomeen muuton seurauksena - tosin eivät ne perheellistyneet Italian-kaveritkaan enää palloa paljon potki.

Tätä taustaa vasten äkillinen liikuntaherätys herättää suorastaan epäilyksiä. Olen joskus hektisimpinä aikoina kokeillut aamulenkin juoksemista kello kuusi, joten tiedän miltä tuntuu jättää yönlämmin sänky ja ryhtyä urheiluhommiin palelevana ja unenkankeana. Ei ole minun heiniäni - enkä uskonut olevan miehenikään. Hän on todella yllättänyt minut aamuisella kuntosali-innostuksellaan. Enää tästä puuttuu se, että hän alkaa ostella uusia vaatteita, paiskia odottamattomia ylitöitä ja käyttää partavettä muulloinkin kuin minä siitä muistutan.

Onneksi tunnen mieheni ja parisuhteeni tilan ja tiedän, että minun ei tarvitse pelätä löytäväni  vieraita huulipunanjälkiä paidankauluksesta. Kyse on siis jostakin muusta. Olen aina tiennyt roomalaisten miesten olevan tunnettuja ulkonäkönsä hoitamiseen liittyvästä innostuksesta ja huolellisuudesta, mutta jotenkin olin ajatellut, ettei mieheni kuuluisi siihen stereotypiaan.

Olenko sittenkin ollut väärässä?

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Keho ja mieli mitattu - terveysähkyä Messukeskuksessa

Terveysmessutuliaisia.
Mitä seuraa, kun terveysasioista kiinnostunut henkilö laitetaan päiväksi Messukeskuksen I love me -messuille? Täydellinen hullaantuminen tietenkin.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että eteisessä lojuu kasa messumateriaalipaperikasseja, keittiön pöydällä läjä uudenuutukaisia terveystuotteita, ja kylpyhuonettakin koristaa muutama uusi hiustenhoitopullo. Testattu on niin kehonkoostumus, ihon kosteustasapaino, hiuspohjan kunto kuin henkinen tila eli auran väri, ja testituloksia sulatellessa kelpaa maistella messuherkkuja kuten gojimarjaraakasuklaata ja psylliumkuituleipää.

Terveys, hyvinvointi ja etenkin terveellinen ruoka on nyt in, se oli messuillakin helppo huomata. Pelkästään raakasuklaata mainostavia kojuja oli paikalla varmasti ainakin kymmenen, ja kaikenlaisten superterveellisten ruoka-aineiden kirjo oli suorastaan pyörryttävä. Juuri kun tutustui edellisellä kojulla siihen kaikkein ravintorikkaimpaan ruokaan mitä olemassa on, seuraavalla tuli vastaan vielä vähän ravintorikkaampi. Vitamiineja, mineraaleja, antioksidantteja, luonnollista, käsittelemätöntä, kuumentamatonta!

Messuvieraat maistelivat pakuriteetä, viherjauheita, terveyssmoothieita, luomupuuroja, superfoodeja ja monivitamiinivalmisteita suurella innolla, minä muiden mukana. Jossain vaiheessa alkoi melkein tuntua, että nyt on vitamiinien ja ravintorikkaiden ruokien liikasaanti jo lähellä, ja vatsakin rupesi kurisemaan siihen tapaan, että uusien makujen ja superravinteiden sekamelskassa oli selvästi liikaa sulattelemista.

Löytyykö onni ja terveys todella lahottajasieniteestä ja aloeverauutteista, ja mihin asti edellytykset terveyteen ja hyvään vastustuskykyyn voi ruualla ja ravintolisillä optimoida?

lauantai 20. lokakuuta 2012

Ensikosketus oliiviöljyyn ja nuoruuden nostalgiaa

Ensiluokkaista apulialaista oliiviöljyä ja bruschettaa.
Hehkeimpien nuoruuden päivien tietää olevan takana viimeistään siitä, kun yli yökahteen valvominen aiheuttaa seuraavana aamuna ylitsepääsemättömiä vaikeuksia nousta sängystä. Olkoonkin, että herätys tapahtuu jo kello kahdeksan aamulta pirteän ja nälkäisen kaksivuotiaan toimesta. Eihän siitä tunnu olevan kuin hetki, kun nukkumaanmeno saattoi venyä pitkälle auringonnousuun, mutta sen suurempia ongelmia seuraavana aamuna hoitui niin herääminen kuin kokonainen työpäivä.

Voi nuoruutta, joka pakenee aina vain kauemmaksi ja tekee sellaisista tylsistä asioista kuin säännöllisistä nukkumaanmenoajoista ja vähintään 7 tunnin yöunesta tuikitärkeitä välttämättömyyksiä. Puhumattakaan monipuolisesta ja säännöllisestä ruokailusta, siitä vasta iän myötä tärkeää tuleekin. Kaksikymppisenä ei ajattele sitä, että hampurilaisia, karkkeja ja erinäisiä virvoitusjuomia nauttimalla kaukaiselta tuntuvat sanat kuten ikääntyminen, rypyt ja kaikenlaiset krempat sekä vaivat ovat aina vain nopeammin todellisuutta. Ai miten niin?

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Ylistyslaulu hunajalle, hiustenleikkuuta ja muuta syksyn piristystä

Kipeän kurkun parantajat.
On lounasaika ja ulkona sataa vettä, kuten on satanut koko aamun ja puoli yötä. Säätutkan mukaan sataa vielä ainakin illansuuhun, ja huomennakin on heikon tai kohtalaisen sateen suuri todennäköisyys. Säärintamalta ei siis Helsingissä mitään uutta.

Tekisi mieli kirjoittaa yhtä jos toista tämänsyksyisistä kummallisista säistä, mutta jotta en alkaisi toistaa itseäni edellisen kirjoituksen jäljiltä, jätän sateen ropisemaan ja vaihdan ihan pian aihetta. Sitä ennen on vielä mainittava, että pelottavaa Kleopatraa odotellaan Roomassa edelleenkin tai ainakin sen hurjinta ilmentymismuotoa, ja ennustetut rankkasateet ovat kutistuneet tavallisiksi syysateiksi. Koulujen sulkeminen osoittautui siis italialaiseksi liioitteluksi, mutta eihän tuo ole ensimmäinen kerta. Viimetalvisien lumentulojen kanssa koulujen sulkeminen oli Roomassa aina rutiinitoimenpide, mutta yleensä lunta ei sitten tullutkaan, ainakaan niin paljon että se olisi koulunkäymistä estänyt. Tosin jo se, että Roomassa ylipäätään täytyy varautua mahdolliseen lumisateeseen ja vielä useita kertoja talvessa, on kerrassaan omituista. Aikaisempi lumisade kun oli niinkin pitkän ajan kuin 30 vuoden takaa ja sitä edellisen kanssa pitää mennä jo sotavuosiin.

Aamulenkki koirien ja tyttäreni kanssa meni siis tänään jälleen vetisissä merkeissä, mutta siitähän tyttäreni oli pelkästään iloinen - toisin kuin koirat, jotka surkeina ja vettä tippuvina kiskoivat kotia kohti ja näyttelivät kärsivää marttyyriä joka kerta, kun tyttö pysähtyi hyppelemään lätäköissä. Minulle raitis ilma teki pelkästään hyvää eikä hidastelu haitannut. Vasta kotona huomasin, että olisi pitänyt sittenkin laittaa vedenpitävät housut jalkaan:

maanantai 15. lokakuuta 2012

Sadetta ja muita ääri-ilmiöitä sekä kauhukokemus Genovassa

Sateenvarjolle on ollut tänä syksynä käyttöä.
Uusi viikko, uudet vesisateet. Eiliset auringonpilkahdukset ovat menneisyyttä, ja jo yöllä vesisade rummutti taas kattoa. Suomalainen lounasaika on jo ohitettu ja italialainen on käsillä, mutta sade sen kun jatkuu. En yleensä ihan helpolla valita sateista, varsinkaan syksyisin, koska sadesäässä on monia hyviäkin puolia, mutta tänä syksynä on kieltämättä monesti tuntunut, että eikö riittäisi jo.

Edes kotoa juna-asemalle ei voi kuvitella selviävänsä ilman sateenvarjoa, sillä näennäisen kirkas taivaskaan ei ole tae sateettomuudesta. Tämän olen saanut omakohtaisesti huomata useita kertoja tänä syksynä, eikä se sateenvarjokaan valitettavasti aina ole ollut mukana.

Aamun lehdessä se sitten olikin, vahvistus kaikille aavistuksille:

lauantai 13. lokakuuta 2012

Epäitalialaista kaupankäyntiä ja supisuomalaista perinneruokaa markkinoilla

Marjaa markkinoilla.
Jos Roomasta jotain kaipaan, niin paitsi aurinkoa, myös ja ennen kaikkea paikallisia iki-ihastuttavia markkinoita. Joka kaupunginosalla ja alueella on oma markkinapäivänsä, jolloin pari korttelia suljetaan autoliikenteeltä ja paikalle kohoaa äänekäs, tuoksuva ja kaikin puolin eläväinen markkina-alue. Sieltä löytää suurinpiirtein kaiken, mitä arkielämässä voi kuvitella tarvitsevansa ruuvimeisseleistä raastinrautoihin, pikkupöksyistä päiväpeittoihin ja kengistä kattiloihin.

Ja tietysti markkinoilta saa ruokatarvikkeita, ja millaisia ruokatarvikkeita saakaan! Tuoretta, lähialueen viljelijöiden ja tuottajien paikalle kuljettamia hedelmiä, vihanneksia, kalaa, juustoja, pähkinöitä, lihaa ja makkaroita... Kaikki suloisessa sekamelskassa, kun kukin kauppias huutelee omia tarjoushintojaan ja tuotteidensa tuoreuden ylistystä.

Siksi olenkin aina aivan innoissani, kun Suomessa joskus jossakin järjestetään markkinat. Se tarjoaa pientä korviketta italialaisen mercaton ikävään, vaikka tunnelma ja toteutus eroaa melkoisesti italialaisesta vastineestaan.

Paitsi kylmettyneistä sormista, paistetun muikun kärystä ja villasukkavalikoiman laajuudesta, mistä tietää olevansa suomalaisilla eikä italialaisilla markkinoilla?

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Kuuleeko talouskriisi? Tunnelmia täpötäydestä tavaratalosta

Apua, kodissani on keltainen kassi!
On taas se aika vuodesta, jolloin katukuvaan ilmaantuu pirteänkeltainen piristysruiske: Stockmannin hulluttelupäivien muovikassit, joita kantaa useampi kuin joka toinen vastaantulija. Tavallisesti pysyttelen suosiolla poissa ihmistungoksista enkä siis työnnä nenääni tuohon keltaisten haamuilmapallojen, salaperäisten pressukankaiden, ostamishuumaa nostattavien alennuskuulutusten ja kiemurtelevien kassajonojen hulluun maailmaan, mutta tänään sekin ihme tapahtui.

Ei auttanut, vaikka olin liikkeellä heti aamusta, sillä alennusmyyntien aikaan kello 10 on jo myöhä, sekaan mahtuu enää juuri ja juuri ja parhaat tarjoukset on jo aikaa sitten hamstrattu hyllyiltä keltaisiin kasseihin.

Raivatessani itselleni ja lapselleni tilaa tupaten täysissä hyllyjenväleissä (vaikka olin ollut kaukokatseinen ja jättänyt rattaat suosiolla kotiin, eteneminen kävi silti työstä), hikoillessani matelevassa kassajonossa ja seuratessani ihmisten maksamien ostosten kokoa ja hintaa en voinut olla ajattelematta, että meidänhän pitäisi olla keskellä mitä vakavinta talouskriisiä, jossa vaakalaudalla on yhteisvaluutan tulevaisuus ja kuka ties koko Euroopan vakaus. Siltä ei tänään länsimaisen kulutusjuhlan mahtipontisimmassa (tai irvokkaimmassa, riippuu miltä kantilta katsoo) ilmentymässä vaikuttanut.

Lähes kymmenen vuoden Hullut Päivät -boikotin jälkeen sain itsekin huomata, että kampanjapäivien nimessä on itua:

lauantai 6. lokakuuta 2012

Elämys italialaisella lihatiskillä ja valmismarinoidun lihan mysteeri

Aineksia lisäaineettomaan marinadiin.
Helsingissä oli tänään mahdollisuus herätä tätä nykyä perin harvinaiseen luonnonilmiöön eli auringonpaisteeseen. Lukemattomien harmaiden vesisadeaamujen jälkeen verhon raoista tulviva valo lähes kivisti silmiä, mutta heti tuli tietysti kova hinku ulkoilemaan.

Mutta kuten niin usein viikonloppuaamuisin, sängystä nousu venyi ja aamiaisen nauttiminen vieläkin enemmän, etenkin kun aamun Hesarin kanssa tuhraantui liikaakin aikaa, kun rauhassa sai lukea. Kaikkein kiirettömimmin luin mielipidesivujen lisäaineaiheisen kirjoituksen, joka jatkoi viime viikolla alkanutta debattia suolasta, lisäaineista ja niiden haitallisuudesta / haitattomuudesta.

Keskustelu on ollut varsin mielenkiintoinen. On muistutettu toisaalta suolan vaaroista, toisaalta lisäaineiden turvallisuudesta vedoten viimeksi mainitussa siihen, että kaikki nykyruuissa käytyt lisäaineet ovat tutkittuja ja suuri osa sitä paitsi luonnollisia, eli että niitä esiintyy luonnossakin. Toisaalta on esitetty vastanäkemyksiä, joiden mukaan kaikkia lisäaineita ei ole tutkittu tarpeeksi, eikä luonnollisuus sinänsä tee niistä välttämättä yhtään parempia terveyden kannalta. Siihen on helppo yhtyä - eihän kaikki luonnossa esiintyvä suinkaan ole automaattisesti hyvä asia, vai mitä muuta voisi ajatella vaikkapa myrkkysienistä tai kyykäärmeen puremasta. Ja kun tarkemmin ajattelee, onhan suolakin täysverinen luonnontuote.

Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että lisäaineet ovat enemmän pahasta kuin hyvästä, enkä ole tämänpäiväisen lääkärin kirjoittaman mielipidekirjoituksen tavoin lainkaan vakuuttunut siitä, että kaikkia käytössä olevia lisäaineita ja ennen kaikkea niiden pitkäaikaisvaikutuksia ihmisiin tosiaan on tutkittu tarpeeksi. Päinvastoin on olemassa paljon lisäaineita, joiden pitkäaikaisvaikutuksista emme tiedä yhtään mitään - ja ehkä parempi niin. Alkaa nimittäin tuntua, että lisäaineiden käytössä ja ruokakulttuurin suunnassa ollaan menty jo liian pitkälle väärään suuntaan, eikä paluuta entiseen enää ole.

Vai onko?

torstai 4. lokakuuta 2012

Haalenevat rusketusraidat, melankoliaa parhaimmillaan?

On huvittavaa, että rusketusta tavoitellaan niin suurella innolla. Fysiologinen tosiasia kun on, että koko komeus katoaa iholta noin 28 päivässä eli ajassa, jolloin ihon uloin kerros uusiutuu. Siinä ei auta, että levittelee iholle after suneja, kuorintavoiteita tai kookosöljyjä, lopputulos on vääjäämättömällä tahdilla haalenevat rusketusraidat.

Valoa pimeyteen.
Omatkin raitani näyttävät aina vain vaaleammilta, eikä mene kauaa, kun viimeinekin muisto kesästä on iholta hävinnyt. Olipa iso ilo monen tunnin määrätietoisesta grillaamisesta, aurinkovoiteilla kikkailusta ja parista kirvelevästä palamisestakin. Tänä vuonna rusketukseni oli vielä tavanomaistakin turhempi, sillä en kolmen viikon sairastamisputken vuoksi (ensin lapsi, sitten minä) päässyt kotiovea kauemmas rusketustani "esittelemään". Matka Roomasta Helsinkiin meni oman sairauden alkaessa tiukasti vaatteiden ja lopuksi vällyjen alla, ja kotona sama tahti jatkui. Säähän on Suomessa heti paluustamme lähtien ollut sitä tasoa, että ihoa paljastavissa vaatteissa ei terveenäkään olisi voinut kuvitella lähtevänsä ulos.

Onneksi minulle on yhdentekevää, huomaavatko naapurit, tuttavat tai kanssamatkustajat julkisessa liikenteessä minun olleen rantalomalla vai ei. Minua ei ole haitannut, vaikka olen joutunut ihailemaan rusketuksen antamaa ihon tasaisuuden ja muhkurattomuuden illuusiota yksin neljän seinän sisällä. Aftersunia olen silti ahkerasti käytellyt, mutta enemmänkin ihoparkani terveyttä ja hyvinvointia ajatellen kuin rusketuksen pidentämistä.

Rusketusraitojen haalistumisessa on silti jotain selittämättömän surullista. Mistähän moinen johtuu?

tiistai 2. lokakuuta 2012

Täysmaitotunnustus ja monta mielipidettä terveellisestä ruuasta

Punaista maitoa, iik vai vau?
En ole näinä aikoina varmasti ainoa, joka tuntee vuoroin neuvottomuutta, vuoroin infoähkyä kaiken sen ravitsemukseen liittyvän ristiriitaisen tiedon vuoksi, joka päällemme vyöryy. Yhtäällä sormeaan heristävät täysmaidon kovista rasvoista ja kolesterolista varoittelijat, toisaalla karppaajat vetoavat uusimpaan tutkimukseen ja sanovat voin olevan suorastaan terveellistä. On ruokaympyräuskovaisia, gluteenittomuuden nimiin vannovia, raakaruuasta onnen löytäneitä, paleokauden ihmisten syömistä imitoivia ja vähäkalorisuuden puolestapuhujia, ja kaikki vakuuttavat juuri tämän ruokavalion olevan se, joka on ihmiselle se paras ja oikea.

Keskenään ristiriitaisia tutkimustuloksia putkahtelee julkisuuteen harva se päivä, eikä ole harvinaista että sinänsä harmittomasta, ihan fiksusta tai vastaavasti huonosti tehdystä tutkimuksesta media tekee omat hätäiset johtopäätöksensä ja tarjoaa kansalle meheviä lööppejä, kuten äskettäinen uutisointi karppauksen nostamista kolesteroliarvoista osoitti. Ei viitsitty mainita, että tutkimuksesta ei käy ilmi, oliko tutkittu nimenomaan karppaajia eli onko karppauksella ja kolesteroliarvojen nousulla tosiaan yhteys. Ei mainittu sitäkään, että oikeilla karppaajilla ( ei siis niillä, jotka vähentävät leivän syöntiä ja laittavat jäljelle jääneille leipäpaloille margariinin sijasta voita) kolesteroliarvot, tai oikeammin se kolesterolin osa jolla on terveydelle kielteisiä vaikutuksia, järjestään laskee. Eikä sitäkään mainittu, että uusin tutkimus kiistatta osoittaa, että kokonaiskolesteriarvo ei kerro yhtään mitään eikä varsinkaan ennusta automaattisesti kohonnutta sydäntautien riskiä.

Erityisesti viimeksi mainitun faktan ymmärtämistä vaikeuttaa oleellisesti se, että monet ns. asiantuntijat järjestään edelleen toitottavat, että kova rasva tukkii verisuonet ja korkea kolesteroli aiheuttaa sydän-ja verisuonitauteja. Ei ole mikään ihme, että ihmiset menevät sekaisin, kun Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta sanotaan toista, ja netissä ja onneksi myös jo monien muidenkin kanavien kautta kuulee toista.

Kävimme jokin aika sitten kälyni kanssa mielenkiintoisen keskustelun maidosta: