(Maku)elämyksiä merellä

Laivan aamupalabuffetin antimia.

Kellun keskellä Itämerta, kirjaimellisesti. Onneksi allani on laiva, ja teemme yhdessä matkaa 23 solmun nopeudella jossakin Helsingin ja Travemünden välillä. Puolimatka on ohitettu ja sekä illallinen että aamiainen laivan notkuvien buffet-pöytien äärellä nautittu. Jotakin sen antimista kertoo, että oloni on yhtä aikaa hiukova ja supertäysi, ja vatsani pullottaa ilmasta kuin seitsemännellä raskauskuulla. Oma vikani, että menin maistamaan puuroa, voisarvea, karjanlanpiirakkaa sekä hännänhuipuksi vielä valkoisista jauhoista leivottua sämpylää. Ne vain oli lämmitetty niin houkuttelevan näköisiksi ja tuoksuisiksi vitriineihin, että melkein erehdyin pitämään niitä maistuvina. Totuus paljastui maistaessa, mutta vahinko oli jo tapahtunut ja mahaan matkannut turvottava ja väsyttävä hiilarilasti. 

Ikään kuin olo hytissä vietetyn yön jälkeen ei olisi jo tarpeeksi tötteröinen. Laivat ovat kyllä ehkä huonoimpia paikkoja hyvän yönunen saamiseen. Alkuasetelma on periaatteessa lupaava:

Tasainen liikkuvan laivan aiheuttama hurina, keskusilmastoinnin säätämä ja uniasiantuntijoiden suosittelema ihanteellinen nukkumislämpötila eli noin 18 astetta, kiva pieni keinunta ja arjesta irtautumisen (lue: yleensä alkoholin) tuoma mukavan rento olotila. 

Vaan eipä aina mene niin kuin unioppaissa. 

Käytännössä hurina tarkoittaa kaikensorttista aika ajoin voimistuvaa kolinaa, räminää ja kolketta. Ilmastointi puhaltaa hytin jääviileäkaapiksi, johon harvoin on muistanut varautua flanellipyjamalla, ja tuloksena jatkuva palelu. Pieni keinunta on (ehkä)kivaa, mutta harvoin se niin pieneksi jää, kun kerran alkaa keinuttaa. Kun aallokko oikein heittelee, uni ei tule väsyneimmänkään silmään, varsinkin kun sivutuotteena syntyy myös koko joukko uusia kolinoita, räminöitä ja kolkkeita pärskeiden iskeytyessä laivan kylkiin. Arjesta irrottautumisen rentous taas menee hyvin helposti yli äyräidensä, pahimmassa tapauksessa siinä rentoutuessa nukkumaan meno unohtuu kokonaan. 

Itse en ole ikinä nukkunut laivalla yhtäkään yötä sillä tavoin, että aamulla herätessäni olisin voinut sanoa olevani pirteä ja levännyt. Vaikka mikään edellä mainituista seikoista ei olisi kuin ihmeen kautta häirinnyt, sen ovat tehneet toiset laivamatkustajat. Hyttikäytävillä pikkutunneilla liikkuvat eivät ikinä tule ajatelleeksi, että ovien takana ehkä yritetään nukkuakin. Sitä eivät ajattele myöskään kuuluttajat, jotka aamukahdeksalta alkavat kertoa aamiaistarjoilun alkamisesta ja muusta mukavasta alkamaisillaan olevasta toiminnasta. Saksan-laivoilla, joilla omien koiriemme takia nukumme lemmikkihyttiosastolla, mukaan lisätään myös nelijalkaiset matkustajat, jotka ilmaisevat ikäväänsä, pissahätäänsä, iloaan omistajan palatessa tai vartiointihalujaan tietysti haukkumalla. 

Oma lukunsa ovat ruotsinlaivat – nuo lapsiperheiden pallomeri-nakkibuffettitaivaat ja kelluvat yökerhot, joissa koti on kätevästi hissimatkan päässä ja taksijonot sekä täpötäydet yöbussit kaukaista painajaista. Vaikka olin nuoruusvuosieni jälkeen jo lähes vakuuttunut toisin, viime keväänä ystäväni sai minut houkuteltua Tukholmanristeilylle. Kaikista edellisistä unta uhkaavista seikoista huolimatta lähdin matkaan vähän sillä ajatuksella, että vihdoinkin nukkuisin hieman univelkojani pois. Olihan kyseessä ensimmäinen kerta, kun vietin öitä erossa kaksivuotiaastani, ja hellin ihastuksella ajatusta, että saisin kerrankin nukkua keskeytyksetöntä unta ilman käsiä ja polvia naamallani.

Niin varmaan. Hyvä matkaseura ja risteilyjen ällistyttävä kyky sekoittaa ajantajua johtivat siihen lopputulokseen, että hyvä jos olin juuri pääni saanut kallistettua tyynyyn, kun aamiaistarjoilusta alettiin jo kuuluttaa – ja sen jälkeen kansibingosta, lasten leikkituokiosta, tax-freen supertarjouksista ja kapteenin sukkien väristä. Minulta meni viikko, ennen kuin olin toipunut risteilyn aiheuttamasta univajeesta ja toinen mokoma voimien yleiseen palautumiseen. 

Mutta jotakin kiehtovaa laivoissa kieltämättä on. Ne ovat täysin oma maailmansa, joissa kenelläkään ei voi olla kiire minnekään eikä kovin kauas pääse pakenemaan. Matkanteon mukavuus määräytyy pitkälti sääolojen mukaan, mutta kaikki muu onkin sitten itsestä kiinni. Merellä laivan puksuttaessa kohtuullisen kiireettömästi eteenpäin on helppoa unohtaa kuka on, mistä tulee ja minne on menossa. Vaikka itse toki olen pääasiassa tarkkaillut asiaa ulkopuolisen silmin ja säilyttänyt arviointikykyni, minun on helppo uskoa heitä, jotka sanovat vetäneensä parhaimmat (tai pahimmat) känninsä, kokeneensa kummallisimmat seikkailunsa tai tehneensä suurimmat (tai suloisimmat)virheensä laivalla – ei kenenkään maalla, ei minnekään kiire- ja irti arjesta- maailmassa. 

Unohtamatta tietenkään niitä kuuluisia buffet-pöytiä. Jos en (hyvä)karppaisi ja olisi samaan aikaan aivan liian perso makealla ja valkoiselle viljalle, laivan antimissa ei tietenkään olisi paljon valittamista. Tosin Finnlinesin seisova pöytä alkaa ilmeisesti käydä jo liian tutuksi Italiassa reissaamisen takia, sillä eilen illalla edes kalavalikoima ja hyvin haudutettu kana eivät saaneet minua vakuuttumaan. Melkein harmitti, sillä ensimmäisillä reissuilla ruokailut olivat matkan elämyksellisimpiä hetkiä. Nyt ohi ovat ajaneet sauna ja poreallas – joihin muuten taidankin nyt suunnata ja hyödyntää vapaahetkeni miehen ja lapsen seikkaillessa lasten leikkihuoneessa.