maanantai 31. joulukuuta 2012

Friteerattua uutta vuotta ja paljon linssejä!

Rasvaista ja rapeaa uudenvuodenruokaa.
Mitä teet vuoden viimeisenä, sitä teet koko vuoden. Näin tavataan sanoa Italiassa, mutta toivoa täytyy, että sanonta ei pidä paikkaansa. Muuten menisi ensi vuosi aika monelta laseja kilistellessä, ja tuskinpa kovin moni tänään muitakaan terveellisen elämän periaatteita noudattaa.

Jos vuoden viimeisen päivän meno jatkuisi oikeasti koko vuoden, oma tuleva vuoteni näyttäisi perin lohduttomalta. Lapsi potee 40 asteen kuumetta ja kumeaa räkäyskää, mies parantelee kipeää kurkkuaan ja oma olo on pysynyt kohtuullisena vain C-vitamiinisinkkikuurilla ja echinaforsetippojen liikakäytöllä. Vesisateiseen lumisohjoon ei tee mieli lähteä reippailemaan, vaan päivän urheilut on kuitattu lyhyellä koirienpissatuslenkillä.

Ja mitä vuoden viimeisen päivän ruokavalioon tulee, niin sitä en missään nimessä haluaisi koko tulevan vuoden kiusaksi. Edessä on nimittäin uudenvuoden rasvapläjäysillallinen eli il cenone. Vaikka vietämmekin uutta vuotta tällä kertaa hissukseen kotona Suomessa ja vältymme siten pahimmilta syömingeiltä, tiedossa on silti melkoinen ruuansulatusurakka:

lauantai 29. joulukuuta 2012

Ruusukaalia ja appelsiinia, rosmariinia ja puolukkaa: Joulun parhaat reseptit

Joulun samettisin ruokaelämys:ruusukaalit.
Mistä hyvät juhlat muistetaan, ellei hyvästä ruuasta? 

Nyt kun kinkkujen jämät ovat päätyneet hernekeittoihin ja joulun syöpöttely alkaa olla takanapäin mutta uudenvuoden ylensyönti vielä edessä, on sopiva aika muistella joulun parhaita makuelämyksiä. Päivä tai pari sitten olisi ollut vielä liian aikaista, kun laatikot pursuilivat korvista ja kinkku teki yhä hidasta matkaansa ruuansulatuselimistössä kaikkine ruokahalua vähentävine seuraamuksineen. Nyt välipäivien hiihtolenkit ovat tehneet tehtävänsä, ja ruokaa tekee mieli taas ainakin ajatella.

Vaikka kinkkumme päätyi onnettomasti roskikseen ennen aikojaan unohduttuaan yöksi huoneenlämpöön, oli joulun ruokapuoli erityisen onnistunut -  ainakin jos mittarina käytetään onnistuneita reseptikokeiluja. Hiilihydraattivapautumisen myötä innostuin tekemään jopa joululeipää, joka raaka-ainelistan omituisuudesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi, osoittautui täysosumaksi:

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Valkoinen sokerijoulu ja joulurauhan yllättävä lähde

Pandoro-kakku tomusokerihunnulla.
 Piti tulla maailmanloppu, tulikin ehkä kaikkien aikojen valkoisin joulu.

Jouluaattoaamuna seitsemän aikaan oli pakko hieraista silmiä muustakin kuin väsymyksestä ulos katsoessa. Ulkona tuiskutti lunta niin sakeasti, että hyvä jos ehti Hesarin talon kulman postilaatikosta hakea peittymättä lumeen.

Aamuhämärän väistyessä paljastui valkoisen joulun kauneus kokonaisuudessaan.Unelmien joulukorttimaisema tuntui kuin korvaukselta viime joulun mustasta ankeudesta, ja ottaen huomioon sen, miten kauan lumentuloa lopulta kesti, ilmeisesti myös kaikista mahdollisista edellistä mustista jouluista.

Olin lumentulosta niin tohkeissani, että lappasin edellispäivän porkkanalaatikonteosta ylijääneen ja ylisuolaisen riisipuuron kiireellä poskeen ja kiiruhdin lapsen, miehen ja koirien kanssa pulkkamäkeen tuiskun keskelle. Perinteinen aattoaamurituaali eli Joulupukin kuumalinjankin katsominen jäi kesken, mitä voi jo pitää isona poikkeuksena jouluperinteistä.

Vielä isompaa oli kuitenkin luvassa:

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Suomalais-italialainen jouluperinnesoppa

Iloista joulua!
Joululaatikot ovat uunissa, lahjat paketoitu, koti siivottu ongelmallista tavarankerääjäleivinuuninpäällistä myöten. Nyt on juuri se hetki vuodesta, jota varten jaksan kaikkein ankeimpina ja kiireentäyteisimpinä arkipäivinä, joita ihan riittävästi kasaantuu eteen pitkin vuotta.

Olkoonkin, että porkkanalaatikkoon lipsahti liikaa suolaa, tavaraläjät uunin päältä ovat vain siirtyneet komeron perälle pois silmistä ja lahjahankintojen jättämää budjettivajetta on tammikuussa paikkailtava entistä suurempaa kiirettä aiheuttavalla ankaralla työnteolla.

Jospa voisikin sujahtaa siihen lapsuuden joulumaailmaan, jossa lahjat putoavat kuin taivaan lahjana savupiipusta tai ovelle ilmestyy ystävällinen partaherra, joka ihmeesti tietää kaikkien toiveet. Mahtoi äitiäni naurattaa, kun olin häntä pienenä tyttönä lahjakasani keskellä lohdutellut:

perjantai 21. joulukuuta 2012

Jouluisilla eväillä kohti maailmanloppua

Joululaatikoiden ainekset - parasta maailmanloppuruokaa!
Keittiön ruokakaappi on merkillisen täynnä. Säilykepapuja, kikherneitä, tonnikalaa, makrillifileitä, ananastölkkejä, juureksia, pähkinöitä, rusinoita, kaikenlaista kuivamuonaa. Katselen sitä itsekin hämmästyneenä ja kysyn, olenko minä todella näin höyrähtänyt.

Tiedän, etten ole maailmassa ainoa, jonka ruokakaappi tällä hetkellä pullistelee säilykeruokaa. Ja joka on jemmannut tulitikkuaskeja keittiön laatikoihin normaalioloissa monen vuoden tarpeiksi.  Ei se silti minun touhuistani yhtään selväjärkisempiä tee, kertoo vain ihmiskunnan taipumuksesta joukkohysteriaan.

Kohta selviää, onko varustautumiselle tarvetta. Muutaman tunnin kuluttua kalenteri kääntyy vihdoin joulukuun 22. päivän puolelle, ja mayojen viheliäinen ennustus maailmanlopusta siirtyy huvittavaksi yksityiskohdaksi historian kirjoihin.

Vai uskonko minä todella, että ikivanha intiaaniennustus pitää paikkaansa?

tiistai 18. joulukuuta 2012

Iloisen kiireinen jouluaatto Italiassa

Joulun tunnelmaa Roomassa.
Vuoden kiireisimmät hetket ovat käsillä: kinkku hankittava, koti siivottava, kauppalista juhlasyöminkejä varten kirjoitettava, kierrettävä kaiken sorttiset ihanat joulumarkkinat ja synnytettävä ne viimeiset ja vaikeimmat lahjaideat. Siinä sivussa on saatava loppuun kaikki joulunalusviikolle kasaantuneet deadlinet, sillä onhan tämä jouluinen kulutusjuhla jollakin myös kustannettava.

Luin jokin aika sitten lehdestä jutun naisesta, joka vetäytyy joulunalusaikaan kirjaston rauhaan ja naureskelee kirjojensa takaa perheenäideille, jotka paniikin vallassa ja paita märkänä ryntäilevät kaupasta kauppaan joulua valmistellessaan.  Sen sijaan, että olisin yhtynyt hänen säälinsekaiseen halveksuntamyötätuntoonsa, minun  myötätuntoni kohdistui kirjastossa istuvaan yksinäiseen naiseen. Mitä hän menettääkään siellä tyhjänpäiväisiä lehtiä lukiessaan!

Minä en tietäisi, kuinka saisin elämäni sujumaan, jos minulta otettaisiin pois kaikki jouluun ja sen valmisteluun liittyvä hässäkkä. Olkoonkin, että aina tulee kiire ja paitakin voi olla märkänä, mutta aina nämä kiireiset viikot ovat myös vuoden parasta aikaa.

Yhdestä asiasta kuitenkin pidän kiinni:

lauantai 15. joulukuuta 2012

Kattilahuumaa

Saksalaista laatua: AMC:n jaloteräksinen paistinpannukattila.
Maksaisitko paistinpannusta 300 euroa? En varmasti maksaisi, ajattelin itsekin vielä viikko sitten. Vaan nytpä olen kyseisen hintaisen keittiövälineen onnellinen omistaja.

Miten näin pääsi käymään?

Ensimmäiset merkit alkavasta kattilahuumasta olivat ilmassa jo syksyllä, kun aloin kuulla lähipiiristäni merkillisiä uutisia huippukalliista kattilakaupoista. Tavallisesti tuhlailuun taipumaton perhe oli uusinut koko kattilaosastonsa ja maksanut lystistä 1000 euroa. Olin lähes häkeltyä summan kuullessani. Seuraavaksi kattilahuuma tuntui vallanneen toisen niinikään tarkan rahan pariskunnan, joka esitteli tyytyväisenä 300 euron kattila-paistinpannuaan. Ihmetellen katselin ja kuuntelin heidän näyttäessään uutta hankintaansa, enkä tosiaan saattanut ymmärtää, mitä kummaa kattilahuumaa oikein oli liikkeellä.

Kyse oli ei sen epäilyttävämmästä kuin kotiin tulevasta kattilanmyyjästä, jolle lähipiirini pian oli suositellut myös meitä eli antanut puhelinnumeroni mahdollista myyntiesittelyä varten. Niinpä niin, kaikkihan tietävät ovelta ovelle kiertävät pölynimurimyyjät, jotka kauppaavat superkalliita laitteitaan. Niihin tavallisella kuluttajalla harvoin on varaa, mutta kauppa käy silti: kyseessä ovat siis huippuluokan ammattimyyjät, joita sietää varoa ainakin jos ei satu omistamaan ylimääräistä rahaa tuhlattavaksi.

Varauduin siis vuosisadan vakuuttavimpaan myyntipuheeseen, kun suostuin AMC-kattiloiden myyntiedustajan kotikäyntiin. Etukäteen toki päätin, että meille ei kyllä tuhannen euron painekattilasarjaa ostettaisi eikä mitään muutakaan, mutta esittely toki kiinnosti, kuten kaikki ruokaan liittyvä. Mieheni oli vielä skeptisempi. Jos häneltä olisi kysytty, mitään myyntiesittelijää ei olisi kotiin edes päästettykään.

Tätä taustaa vasten esittelyn lopputulos on vieläkin hauskempi:

torstai 13. joulukuuta 2012

Orastavaa epätoivoa, hapankaalin hajua ja siunattu sitruuna

Valkosipulihapankaalia - vaikuttava makuelämys.
Raakaruokakokeiluni ei ole alkanut parhaissa mahdollisissa merkeissä. Valkosipulihapankaali haisee jääkaapissa, sillä en onnistu syömään pientä rasiaa tyhjäksi, vaikka kuinka haluaisin. Kerralla menee vain pari lusikallista, jos sitäkään. Illallissalaatti yrtteineen ja siemenineen jäi tekemättä ja syömättä, kun innostuin tekemään lapsen kanssa pipareita. Tuloksena oli, että raain asia, jonka tänään olen syönyt, taitaa olla piparitaikina.

Kaiken lisäksi tehosekoittimeni sanoi tänä aamuna yhteistyönsä irti ja leväytti täydellä teholla käydessään soseen pöydälle kulhon tiivisteiden välistä. Aamuvihersmoothiekin kutistui siis niihin muutamiin raapaisuihin, jotka sain pöydältä suuhun asti pelastettua.

Kaiken lisäksi opiskellessani lisää raakaruokailusta luin vehnänoraan käytöstä erään tärkeän yksityiskohdan, josta olin aiemmin ollut ääliömäisen tietämätön:

maanantai 10. joulukuuta 2012

Raakaa ruokaa: kasvisravintolasta kinkkuostoksille

Terveellinen alku aamulle: vehnänorasvihersmoothie
Sikäli kun jouluun on enää tasan kaksi viikkoa ja vielä on tekemättä lähes kaikki jouluvalmistelut lahjahankinnoista laatikoihin, tuntuu että on aika ottaa järeämmät aseet käyttöön - väsymyksen torjunnassa nimittäin. Aamulla heräämisessä kestää kaksi tuntia ja iltapäivällä, juuri kun pitäisi kaikkein eniten saada aikaan, iskee toinen lamaannuttava väsymyspiikki.

Lisäksi lähipiirissä jyllää vatsatautia ja ruuhkabusseissa äänistä päätellen kaikenmoista räkätautia, joten sisäinen terveysääneni suorastaan vaatii toimintaa. En voi enää jatkaa suklaa-lakritsilinjallani, jos haluan säilyä terveenä ja saada jouluvalmistelut kunnialla tehdyksi.

Kuin tilauksesta sain viime viikolla käsiini raakaruokareseptikirjan (Christine Bailey: Raakaravinto. Tie terveyteen, vireyteen ja painonhallintaan). Raakaravintoa olen kehunut aiemminkin, ja alan olla yhä enemmän vakuuttunut siitä, että mahdollisimman vähän kuumennettu kasvispitoinen ruoka on parasta terveydelle ja väsymyksen häätöön. Toisin sanoen uusin ruokainnostukseni liittyy vahvasti raakaruokaan.

Tänä aamuna alkoi pienimuotoinen raakaruokakokeilu:

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Pala Italiaa keskellä Helsinkiä

Kahvipannullinen Senaatintorin joulutunnelmaa.
Voiko olla mahdollista, että kävelee kotikaupunkinsa kaduilla 30 vuotta sellaisella kiireellä, ettei oikeastaan edes kunnolla katsele ympärilleen? Siltä ainakin minusta on alkanut tuntua viime aikoina. Viime viikkoina olen sattuneesta syystä kävellyt yhden jos toisenkin kerran etenkin Punavuoren ja Eiran (sairaalan) suunnalla Helsingissä, ja ironista kyllä, kaikesta silmiin liittyvästä vaivasta ja näönsumentumisesta huolimatta olen katsellut ympärilleni tarkemmin kuin koskaan - ja nähnyt kotikaupunkini aivan uusin silmin.

Vanhoja arvorakennuksia, mielenkiintoisia pikkuputiikkeja, kivoja kahviloita, sushibaareja ja brunssipaikkoja, kävelykatuja, puistoja ja tietysti merenrantaa. Helsinkihän on aivan mahtava paikka! Onko mahdollista, että vasta silmäleikkauksen pysäyttämänä olen löytänyt aikaa nostaa katseeni asfaltista ja huomata kantakaupungin talojen kauneuden, Fredrikintorin uneliaan idyllin ja Viiskulman seudun omaleimaisen tunnelman, jotka tuovat ajoittain mieleen häivähdyksiä aivan jostain muista eurooppalaisista kaupungeista.

Esimerkiksi Fredrikintoria ohittaessani mietin monta kertaa, mitä paikkaa se etäisesti muistuttaa. Zürich, Ateena vai joku kortteli saksalaisessa pikkukaupungissa?  Vasta kun eilen kävelin siellä mieheni kanssa, asia valkeni:


torstai 6. joulukuuta 2012

Linnan juhlia ja italialaista elämisen kepeyttä

Makeita manteleita itsenäisyyspäivän kahvipöydässä.
Itsenäisyyspäivän vieton huipentuma on käsillä ja kättelyvirta presidentinlinnaan parhaimmillaan. Istun sohvalla naposteluherkut hyvin käden ulottuvilla ja valmistaudun ihastumaan ja järkyttymään juhlakansan asuvalinnoista ja linnan salien loistosta ja ruuhkaisuudesta. Pakko mainostaa naposteluherkkujani, jotka tällä kertaa ovat ihan omaa luokkaansa: valkosipulisilpulla ja merisuolalla maustettuja manteleita, jotka löysin Ylioppilasaukion joulutorilta ja tajusin heti, että tässä se on, täydellinen ja terveellinen korvike sipseille! Näitä kun vielä oppisi tekemään itse, niin ei tarvitsisi maksaa 4 euroa 150 gramman pikkupaketista. Ostin myös pussillisen makeita hunajaisia manteleita, yhtä hyviä jouluherkkuja nekin.

Kanssani tv-ykkösen tälläkin hetkellä istuu varmasti jokunen muukin suomalainen, ajatus joka on jollain tapaa hyvin miellyttävä. Jokin meitä suomalaisia sentään vielä yhdistää  tv.n ääreen ja muutenkin aikana, jolloin ohjelma- ja kanavatarjonta huononee sitä mukaa kuin laajenee ja elämäntyylien kirjo kasvaa yhdessä arvomaailman pirstoutumisen kanssa.

Ja vaikka Linnan juhlia ei seuraisikaan, jokainen suomalainen takuuvarmasti tietää, että tänään vietetään itsenäisyyspäivää. Jos ei muuten, niin siksi että joulukuun kuudetta on taottu päähän koko peruskoulun ajan, eikä sitä hevin unohda. Useimmille itsenäisyyspäivä myös ihan oikeasti jotain merkitsee, muutakin kuin ylimääräistä vapaapäivää. Itsenäisyyttä arvostetaan, sotaveteraaneja kunnioitetaan ja Suomen lippu laitetaan tänään ruokapöytää koristamaan ihan tavallisissakin kodeissa.

Mutta kysypä keskivertoitalialaiselta, milloin vietetään italialaista itsenäisyyspäivän vastinetta, Festa della Liberazione eli fasismista vapautumisen päivää, tai Festa della Repubblicaa eli tasavallan perustamisen päivää, jota sitäkin voi pitää itsenäisyyspäivän veroisena kansallisena juhlapäivänä.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Lämpimiä paketteja Italiasta lapsiraukan lämmikkeeksi

Taas pääsee jäälyhtyjen tekoon!
Italiasta tuli joulupaketti hyvissä ajoin. Isovanhemmilta lapsenlapselle leluja ja tietenkin lämmin talvitakki - niitä hienoja italialaisia lastenvaatteita, jotka ovat ah niin suloisia mutta mahdottoman epäkäytännöllisiä. Tavallisina arkipäivinä eli suurimman osan ajasta uusi tekokarvakauluksinen pikkuaikuisen takki varmasti pysyy naulakossa ja pääsee korvaamaan käytännölliset talvihaalarit vain juhlahetkinä ja hienommilla kaupunkireissuilla.

Nyt kun lämpötila on pudonnut tukevasti pakkasen puolelle, isovanhempien ykköshuolenaihe on tietysti se, miten me tarkenemme, ja ennen kaikkea miten lapsenlapsi tarkenee. Auta armias, jos Skype-puhelun aikana tyttö sattuu aivastamaan, silloin on lähellä ettei nonna lähetä villapeittoja tulemaan puhelinlankoja pitkin. Ja joka kerta hän arvelee, että tyttäremme yllä oleva paita taitaa olla liian vilpoisa ja pyytää laittamaan villatakkia ylle. Edes se ei auta, että vakuutamme sisälämpötilan pysyttelevän juuri sopivissa ja suositelluissa lukemissa eli reilussa kahdessakymmenessä. Jos ulkona paukkuu kymmenen asteen pakkanen, sisällä pitäisi olla ainakin 26 astetta, on anopin vankka mielipide, jota vuosikausien keskustelut aiheesta eivät ole onnistuneet muuttamaan. 21 asteen sisälämpötila on silkkaa vilustumisen kerjäämistä ja edesvastuutonta lapsen sairastuttamista, piste.

Suomalainen ilmasto on italialaisille tietenkin vieras, siitä eroavaisuudet sisälämpötilamielipiteissäkin ilmiselvästi johtuvat. Kun on koko ikänsä elänyt paikassa, jossa lumisade on viisi kertaa vuosisadassa kohdalle osuva harvinaisuus, paukkupakkaset ovat pelottavakin asia. Liekö miehenikin saanut osakseen äitinsä pelotteluja, vai miten muuten voisi selittää hänen matka-asunsa, kun hän 11 vuotta sitten eräänä elokuisena päivänä saapui Helsinki-Vantaan lentokentälle vaihto-oppilasvuotta viettämään?

maanantai 3. joulukuuta 2012

Jasmiiniteetä hermopaineeseen ja kirurgin ikävän lausahduksen jälkipelkoihin

Ehkä parasta jasmiiniteetä, jota olen maistanut. Luomukaupoista.
Miltä tuntuisi, jos erikoisalansa kokenein lääkäri sanoisi, että oireilusi on ensimmäinen laatuaan hänen urallaan, eikä ennakkotapauksia asioiden suunnan kehittymisestä siis ole?

Kauhealta tietysti, miltäpä muultakaan. Minä tiedän sen erinomaisen hyvin, sillä juuri näin kävi tänään silmäkirurgin vastaanotolla.

Silmänpaine oikeassa silmässä sen kun jatkaa nousuaan heti kun painetta alentavien tippojen vaikutus lakkaa. Jo se, että paine nousi yli 24 tunnin jälkeen piilolinssileikkauksen jälkeen, oli harvinaista, ja kahden viikon jälkeinen nousu on siis täysin ennenkuulumatonta Suomen eniten leikanneen ja kokeneimman silmäkirurgin uralla.

Mitähän tästä pitäisi ajatella?

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Valkosuklaa-kookoslumipalloja pakkassäiden kunniaksi

Herkullisia ja terveellisiä lumipalloja.

Paremmin ei voisi joulukuu alkaa: maahan on satanut kunnon lumikerros, ulkona paukkuu neljäntoista asteen pakkanen ja pakkassäiden luvataan sen kun jatkuvan.

Viikonloppu on mennyt jouluisissa tunnelmissa, sillä paitsi että Jouluradio aloitti viime yönä soitantansa, olohuoneen nurkassa komeilee jo pikkuinen muovikuusi. Aikaistahan vielä on, mutta en vain voinut vastustaa, varsinkin kun ilmatkin ovat muuttuneet niin jouluisiksi. Sitäpaitsi, kuka on sanonut että kuusen voi tuoda sisään vasta aatonaattona? Italiassa ei ainakaan kukaan. Minulle vannotuneelle joulukuusifanille tutustuminen italialaiseen joulunviettokulttuuriin onkin ollut onnenpotku:

perjantai 30. marraskuuta 2012

Paineenpurkua talventuiskussa ja onni onnettomuudessa

Vihdoinkin lunta!
Harvoin tuntuu niin mukavalta istua kodin lämmössä kädet teekupin ympärillä kuin silloin, kun ikkunan takana raivoaa myrskylukemien vauhtiin yltynyt lumituisku. Vielä mukavammaksi olotilan tekee se, kun ajattelee sitä, miten tämän päivän olisi alun perin kuulunut mennä: vielä aamulla vakaa aikomus oli lähteä laivalla Tallinnaan, liput varattuna ja passi pakattuna.

Uutisten mukaan oksentaminen on ollut tuttua puuhaa tänään Tallinnan-laivoilla. Tällä hetkellä heiluisin minäkin keskellä Itämerta matkalla kotiin ja yrittäisin tähdätä oksennukseni vessanpönttöön niin hyvin kuin kaikelta keikkumiselta kykenisin.

Risteily siis osaltani peruuntui, mutta ei suinkaan sääolosuhteiden takia. Myrskyynkin olimme ystäväni kanssa jo ehtineet varautua, merisairauslääkkeet oli otettu ja henkinen valmistauminen yhdeksänmetristen aaltojen kohtaamiseen alkanut.

Valmistautuminen keskeytyi, kun näkökenttääni alkoi yhtäkkiä ilmaantua perin outoja valoilmiöitä:

tiistai 27. marraskuuta 2012

Havahtuminen elävän lautasen äärellä

Raakaa ruokaa.
En varmasti ole ainoa, joka viime aikoina on kuullut kovasti puhuttavan elävästä ravinnosta ja raakaravinnosta. Vaikuttaa siltä, että elävän ravinnon syöminen on navakassa nousutuulessa, eikä pelkästään viherpiipertäjiksi leimattujen idunmutustelijoiden puuhaa. Superfoodit ovat totta kai osa ilmiötä, mutta eivät suinkaan kokonaan sitä muodosta.

Raakaruokailu oli pitkään minulle tuttua lähinnä koiramaailmasta, mutta ihmisten raakaruokailussa onkin kyse vähän samasta asiasta: paluusta juurille eli ruokavalioon, jonka oletetaan olevan lajille se kaikkein sopivin. Koirille raakaa lihaa, ihmisille raakoja kasviksia. Raakaruuan puolestapuhujat korostavat, että raa`assa kasvisruuasta vitamiinit ja entsyymit ovat tallella toisin kuin keitetyissä, prosessoiduissa ja lisäaineilla kyllästetyissä perusmarketin sapuskoissa. Raaka ruoka sulaa paremmin, imeytyy tehokkaammin ja ennen kaikkea ravitsee oikeasti, ei vain täytä vatsaa. Elävä ruoka on raakaruuasta vielä vähän jalostetumpi versio, sillä siinä siemenet, idut ja muut on ikään kuin herätetty eloon idättämällä, liottamalla tai hapattamalla.

Tunnustettava on, että itsekin sorrun ajattelemaan, että moiset liotukset kuulostavat aivan liian aikaavieviltä, monimutkaisilta ja no, liian hifistelyltä. Tänään kuitenkin pääsin maistelemaan elävää ravintoa navan täydeltä, ja moni ennakkokäsitys joutui samoin tein uudelleen arvioitavaksi:

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Babbo Natale, miksi niin paljon lahjoja?


Jouluna näitä riittää - joillakin ympäri vuoden!
Oma lapsi avaa kummasti uutta näkökulmaa kotikaupunkiin.Vaikka olen syntynyt ja koko ikäni asunut Helsingissä, oli Senaatintorin joulunavaus juhlakulkueineen ja joulupukkeineen jäänyt minulta aina väliin - tähän päivään asti.  Ilman häntä olisin tuskin tänäänkään vääntäytynyt tihkusateiseen keskustaan joulupukin perässä.

Joulu on nyt siis virallisesti alkanut, syttyiväthän jouluvalotkin Helsingin Aleksanterinkadulle.

Miehellenikin joulunavaus oli Suomessaoloajan ensimmäinen, ja hän kuvailikin kännykkäkamerallaan tapahtumia samanlaisen innostuksen vallassa kuin paikalla olleet lukuisat ulkomaalaiset ja turistit. Ilmassa oli isommankin juhlan tuntua, jota ei latistanut edes se, että juuri kun hytisevän odotuksen jälkeen pukki karautti paikalle (ei sentään pororeellä vaan stadilaisittain komeasti ratikalla), tihku yltyi kunnon vesisateeksi ja kasteli Senaatintorin. Mutta eipä siinä mitään, näihin ankeisiin mustan asfaltin joulufiiliksiin on melkein jo totuttu, joten sateenvarjot auki vaan ja juhlat jatkuivat.

Ja jos oli joulumieltä muuten vaikea löytää Angry Birds -hahmojen, muumilaulujen ja vesisateen keskeltä, niin viimeistään siinä se tuli, kun tytär vihdoin erotti joulupukin tonttukuoron, kirkkoherran ja kaupunginjohtajan keskeltä, ja hihkaisi suureen ääneen: Babbo Natale! Tunnistusta seurasi innostunut vilkutus, ja ilo oli suunnaton, kun joulupukki juuri sinä hetkenä näytti vilkuttavan hänelle takaisin.

Melkein siinä kyyneleet nousivat silmiin kaiken lapsuuden riemun ja viattomuuden kiteyttänyttä tilannetta seuratessa, mutta lapsen seuraava kommentti ei kirvoittanut samanlaisia tuntemuksia, päinvastoin:

lauantai 24. marraskuuta 2012

Rakkauden ja rahan tähden - italialaista maastamuuttoa

Pian Colosseum on taas valkoinen.
Isäni antoi minulle aikoinaan hyvän elämänohjeen miehiin liittyen: Jos mies välittää sinusta  tarpeeksi, hän kyllä tulee luoksesi Suomeen, eikä sinun tarvitse matkustaa tuhansia kilometrejä hänen luokseen. Isä tietysti viittasi ilmitulleeseen viehtymykseeni ulkomaalaista miestä kohtaan, eikä hänen mielestään naisen pitänyt milloinkaan juosta miehen perässä, vaan asian oli tapahduttava toisinpäin.

Aika näppärä ohje muuten, ja hyvin se paikkaansa pitikin. Kun tulevan mieheni vaihto-oppilasvuosi Helsingissä päättyi, minä pysyin viileänä ehkä tehnyt elettäkään muuttaakseni hänen perässään Italiaan.  Sen sijaan mieheni järjesti elämänsä uusiksi, jätti kaiken taakseen ja muutti kylmään ja pimeään Suomeen minun vuokseni.  Sitä en koskaan lakkaa arvostamasta.

Mieheni ei suinkaan ole ainoa tai edes harvinainen italialainen, joka jättää kotimaansa. Vuosien 1860 ja 1985 välisenä aikana yli 29 miljoonaa italialaista on muuttanut ulkomaille (emigrazione), ensin suurin joukoin Amerikkoihin ja myöhemmin sodan jälkeen yhä enemmän muihin Euroopan maihin, kuten Ranskaan, Sveitsiin ja Saksaan.

Miksi niin moni italialainen haluaa muuttaa pois kauniista, aurinkoisesta ja lämpimästä kotimaastaan?
Eihän kaikilla voi olla elämänsä rakkautta jossakin muualla odottamassa, ja muutenkin rakkauden perässä maasta toiseen muuttaminen on paljon vähäisempää kuin yleensä ollaan taipuvaisia ajattelemaan. Maastamuutolle on tavallisesti paljon karumpi selitys:

torstai 22. marraskuuta 2012

Poikkeustilan epäterveelliset eväät ja leikatun silmän tuskainen tarina

Tyhjät sipsipussi ja suklaalevykääre: joku on sairaana!
Monet mielellään toistelevat, että keho kyllä tietää, millaista ravintoa se tarvitsee - jos vain osaa kuunnella. Että jos appelsiini himottaa, olet C-vitamiinin puutteessa, jos taas liha niin raudan, ja niin edelleen.Voi hyvinkin olla totta, mutta mistä kummasta se johtuu, että kun minuun joku sairaus tai vaiva iskee, niin kaikki ruokaan liittyvät mielihalut löytyvät sieltä kaikkein epäterveellisimmästä päästä? Luulisi, että hetkenä jolloin elimistö taistelee viruksia vastaan tai tarvitsee kaikki voimansa toipumiseen, niin himo heräisi kaikkea mahdollisimman terveellistä, kuten parsakaalia, gojimarjoja ja valkosipulia kohtaan. Mutta ei. Jos jotain ylipäätään tekee mieli, niin sipsejä, sokerijaffaa ja irtokarkkeja.

Vaikka kuinka yrittää järkeillä, että banaanilakut tai hampurilaisateria eivät auta elimistöä vahvistumaan, vaan se tarvitsisi aivan toisenlaisten ruokien voimaa, tavallinen terveellinen ruoka ei mene alas - tai jos menee, niin melko todennäköisesti se pian löytyy vessanpöntön  pohjalta kertaallen kierrätettynä.

Näin siis ainakin minulla, mutta uskon vahvasti etten ole ainoa. Viime päivinä olen jälleen joutunut turvautumaan vahvasti näihin poikkeustilan eväisiin eli karkkeihin, sipseihin ja sokerilimuun. Niiden lisäksi ainoa asia, mitä tekee mieli, on viipaloitu jälkiuuniruisleipä raejuustolla ja punaisella paprikalla, joka on pikkulapsesta asti ollut perinteinen toipumisruokani. Eli on mukaan sentään mahtunut jotakin oikeasti hyvääkin.

Ei, tällä kertaa en ole sairastunut kamalaan hengitystieinfektioon, mutta melkein toivon, että olisikin kyse jostakin niin viattomasta. Mutta nyt on ollut kyseessä aivan erilainen, ja satakertaisesti kivuliaampi vaiva. Ehkä jo arvaattekin, että asialla on jotain tekemistä edellisessä kirjoituksessani hehkuttamani silmäleikkauksen kanssa. Leikkaus sinänsä meni oikein loistavasti, samoin sen jälkeinen päivä, mutta sitä seuraavana yönä heräsin siihen, kun helvetti oli päässyt valloilleen päässäni:

maanantai 19. marraskuuta 2012

Hyvästi, sumea maailma

Näitä esineitä ei tule ikävä.
Monesti mietitään, miltä tuntuu kun jokin elämän suurimmista toiveista viimein toteutuu. Onko se ylitsepursuavaa iloa, ylimaallista tyytyväisyyttä ja onnentunnetta? Minulla on tänään mahdollisuus saada selville, onko näin.

Ei,  valitettavasti en ole voittanut lotossa, julkaissut esikoisromaania enkä laihtunut viimeistä kriittistä viittä kiloa. Minä pääsen tänään eroon likinäöstäni.

Mikä siinä muka on niin ihmeellistä? Nykyäänhän laserleikkauksen avulla likinäkö on nopeasti hoidettavissa, eivätkä silmäläsit enää edes ole takavuosien pullonpohjapöllöhirvityksiä, vaan tyylikkäitä asusteita.Tämä pätee kuitenkin vain silmälaseihin normaalilla tavalla suhtautuviin ihmisiin. Minä en heihin lukeudu. Oma suhteeni silmälaseihin on aina ollut vähintäänkin sairaalloinen, ja siksipä maailmani sumeni entisestään muutama vuosi sitten, kun kävi ilmi että miinuksia oli liikaa laserleikkaukseen. Joutuisinko siis loppuelämäni liikakäyttämään piilolinssejä, tai ainakin siihen asti kunnes silmäni lopullisesti menisivät niiden takia pilalle?

Nyt toiveeni silmälasittomuudesta kuitenkin yllättäen toteutuu, sillä sain selville, että heillä, joilla on isot vahvuudet, on toinenkin tapa päästä likinäöstä eroon:

lauantai 17. marraskuuta 2012

Kunnioitus ja hyvä ruoka, pitkän avioliiton salaisuudet?

Rakkautta on - hyvät raaka-aineet kuten laadukas kookosöljy.
Italialaisessa aamu-tv:ssä mainittiin tänään mielenkiintoinen fakta: joka kolmas minuutti päättyy eroon yksi italialainen avioliitto. Tilasto perustuu kai avioerohakemuksen jättöihin ja niiden keskiarvojakaumaan, ja joka tapauksessa luku pistää ajattelemaan. Suomalaisesta avioerovauhdista en tiedä, mutta suhteutettuna se lienee lähellä italialaista suuntaan tai toiseen. Siksi aamulähetyksen aihe olisi ollut hyödyllistä kuunneltavaa myös suomalaisille.

Aiheena kun oli rakkaus ja avioliitto, sekä tietysti ne erot. Pohdittiin sitä, miksi Italiassa niin moni avioliitto päättyy nykyään eroon eikä enää pysytä yhdessä, niin kuin ennen. Erään asiantuntijaprofessorin aluksi kuivakan kuuloinen puheevuoro paljastui lopulta helmeksi, jonka avulla tajusin yhtäkkiä minäkin kaiken (tai ainakin melkein) aidosta, oikeasta rakkaudesta:

perjantai 16. marraskuuta 2012

Viiniä, vodkaa ja vuotuinen pikkujouluvintinpimennys

Aperitiivi ja ruokajuoma vai ainekset kunnon känniin?
Muistan vieläkin sen hetken, jolloin mieheni saapui kotiin Suomessaoloaikansa ensimmäisistä työpaikan pikkujouluista. Kaikkihan olivat siellä ihan kännissä, kuului hänen kommenttinsa kun kysyin, miten ilta oli sujunut. Niinhän minä olin etukäteen varoittanut, mutta mitä ilmeisimmin suomalainen pikkujoulumeininki oli ollut kaikkien etukäteiskuvitelmien ulottumattomissa.

Suomalaiset pikkujoulut ovat kyllä melko näppärä keksintö. Pimeimpään ja ankeimpaan vuodenaikaan on ympätty joulun lähestymisen tekosyyllä juhla, jolloin rankan syksyn ja mustan asfaltin ahdistuksen voi hetkeksi hukuttaa pullonsuusta alas. Firman kustantama vuotuinen vintinpimennys ja puoliluvalliset puolisonpettämiset ovat aitosuomalainen, uniikki keksintö - mutta ylpeä siitä on vähän vaikea olla.

Taidan puhua pelkkää kateuttani, sillä vapaana toimittajana ja yksinäisenä työn puurtajana en pääse firman pikkujouluihin - tosin en ehkä kauheasti siinä sittenkään menetä. Mieheni sen sijaan parhaillaan viettää oman työpaikkansa pikkujouluja, ja minä istun kotona miettimässä, muistaako hän italialaisena olevansa tottuneempi viinilasillisiin kuin virtaaviin oluthanoihin. Siitä voi nimittäin tulla huonoa jälkeä tai ainakin armoton päänsärky, jos asia pääsee unohtumaan.

Suomalaisten alkoholinkäyttö on tunnetusti runsaanlaista - maine on kiirinyt Italiaan asti. Kun mieheni kaksitoista vuotta sitten pähkäili Erasmus-vuotensa määränpäätä, rajoittui Suomi-tieto kolmeen asiaan:

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Terveellinen Kinder-suklaa ja muita italialaisia karkkikuriositeettaja

Kalsiumpommeja?
Jokainen suomalainen syö keskimäärin 13 kiloa karkkia vuodessa, luin jostakin. Nostin täsmälleen samanpainoisen tyttäreni ilmaan ja yritin kuvitella hänet karkiksi. Vaikeaa se oli, mutta tilanne oli kieltämättä hyvin havannoillistava; 2,5-vuotiaan lapsen painon verran karkkia on hurja määrä.

Tosin minusta vahvasti tuntuu siltä, että ottaen huomioon viikottaiset lakritsinsyöntisessioni, nykyään harvinaisemmat mutta silti säännölliset irtokarkkihetkeni ja ennen kaikkea jatkuvan suklaanhimoni, 13 kiloa ei kohdallani ole vielä mitään. Ainakaan se ei sitä ollut hurjimpina nuoruusvuosina, jolloin 350 gramman megasäkki karkkia saattoi kulua yhdessä illassa ja herkutteluiltoja olla useampi viikossa.

Tällä hetkellä paitsi lakritsia, saan syyttää vuosittaisesta karkinmäärän kulutuksestani erästä tiettyä ja hyvin tunnettua italialaista suklaamerkkiä, Kinderiä. Jos kyseistä suklaata ei olisi olemassa, karkinkulutukseni olisi varmasti puolet nykyisestä. Minun on vaikea kuvitella suurempaa suklaanautintoa, kuin mitä Kinderin täydellinen valkoisen ja maitosuklaan äkkimakea yhdistelmä tarjoaa - etenkin kun koko komeuden nauttii juuri keitetyn cappuccinon seuralaisena.

(Pahaksi) onneksi Kindereitä saa nykyään mistä vain Suomestakin. Kaukana ovat ajat, jolloin Kinder-muna oli tiukasti pääsiäiseen sijoittuva ylellisyys, eikä Kinderin suklaapatukoista oltu kuultukaan - sellaisesta kyllä haaveilin jo lapsena! Ja vaikka lapsi en enää siinä vaiheessa ollutkaan, niin maailman mahtavimmalta lahjalta tuntui se 10 Kindermunaa sisältävä laatikko, jonka tulevalta mieheltäni sain syntymäpäivälahjaksi ensimmäisenä yhteisenä keväänämme. Hän oli siis heti ymmärtänyt täydellisesti, kun olin kuvaillut hänelle lapsuuteni pääsiäisten kohokohtaa, Kinder-munan käärimistä tinapaperista ja suklaan jumalaista sulamista suussa hitaasti ja säästellen, saihan seuraavaa kertaa odottaa taas vuoden.

 Italiassa Kinderin asema ja levinneisyys on lähes hämmästyttävä. Suomalaisten kauppojen silmänkantamattoman pitkälle jatkuviin karkkihyllyihin tottuneelle italialainen vastine näyttää helposti sangen aneemiselta:

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Papà aggiusta - isä korjaa kaiken

Onnea isille!
Suomessa asuvilla italialaisisillä on hauskaa, sillä he voivat juhlia isänpäivää kahdesti vuodessa. Italiassa isänpäivää, festa del papà, vietetään 19. maaliskuuta, Suomessa tunnetusti tänään. Tosin ainakin meillä seurataan sen maan tapaa, jossa asutaan, eikä lapseni isä saa aamupalaa sänkyyn kahta kertaa vuodessa.

Jos ihan tarkkoja ollaan, tänä vuonna hän ei saanut kertaakaan, vaan aamupala tarjoiltiin käytännöllisemmin keittiössä. En tiedä kuinka moni loppujen lopuksi aamiaistarjottimen sänkyyn asti kantaa, mutta mieheni ei keittiössä syömisestä ollut moksiskaan. Ehkäpä siksi, ettei hänen kotonaan koskaan erityisemmin seurattu mitään isän- tai äitienpäivärituaaleja. Hyvä jos poika edes muisti, milloin kyseisiä päiviä vietetään, saati että hän olisi aamiaista tai onnittelukortteja vanhemmilleen väsännyt.

En osaa sanoa, onko vain mieheni perhe tässä asiassa erikoinen vai onko isän- ja äitienpäivän vietto Italiassa yleisemminkin erilaista. Joka tapauksessa niinä kolmena äitienpäivänä, jotka itse olen saanut viettää, harmistuksen aihe on ollut aina sama:

perjantai 9. marraskuuta 2012

Murtovarkaiden Italia ja aidattomien pihojen Suomi

Portti jäi auki, apua! Onneksi koira vartioi...
Eilen illalla ulkoa kuului laukausta muistuttava jysähdys. En tiedä mistä kaukaa ja mistä lähteestä se tuli, mutta heti teki mieli mennä varmistamaan, että ulko-ovet olivat varmasti lukossa. Pimeys ikkunoiden takana näytti äkkiä pelottavammalta kuin tavallisesti, eikä iltalenkki koirien kanssa houkutellut. Laitoin miehen asialle, hänetkin vähän varuillani ja pyysin tekemään tavallista lyhyemmän reitin.

Siihen on niin tottunut, että oman kodin sisällä on turvassa ja mahdollinen ulkopuolella piilevä paha on mahdollista pitää loitolla ovien ja ikkunoiden avulla. Ikään kuin ikkunalasi tai oven lukkokaan pidättelisi, jos joku todella haluaisi tunkeutua pahoissa aikeissa sisään.

Se nähtiin konkreettisesti reilu vuosi sitten, kun naapurustoon tehtiin sarja asuntomurtoja. Naapuritaloonkin sillä aikaa, kun minä istuin olohuoneessa katsomassa tv:tä ja mies ulkoilutti koiria naapurien pihan takana. Vähän meitä kumpaakin nolotti, kun poliisien käydessä kyselemässä meidän täytyi todeta, ettemme olleet huomanneet yhtään mitään.

Lähelle tullut rikollisuus sai minut ajattelemaan uudelta kantilta ihmettelyjä, joita italialaiset vieraamme ovat pihan nähdessämme esittäneet:

tiistai 6. marraskuuta 2012

Mustaa kuin laku

Porvoon mustaa lakritsia.
Musta on kaunis väri, vaikkei se kai väriopin mukaan virallisesti väri olekaan - ja monikäyttöinen. Jos hiukset ovat vähän huonosti tai olemus kaipaa lisää uskottavuutta, riittää kun pukee ylle mustan villa- tai päällystakin, ja lopputuloksesta tulee heti ripauksen tyylikkäämpi ja asiallisempi. Jos on tarvetta näyttää hoikemmalta, musta auttaa siihenkin. Mustalla voi sulautua massaan, kun ei halua erottautua. Musta selkeyttää, viimeistelee ja kokoaa yhteen vaikka punakeltaraidalliset housut ja ruutupaidan, jos sellaiset haluaa yhdistää.

Mutta ennen kaikkea musta on monimerkityksellinen väri. Muistan vieläkin, kuinka hämmennyin ensimmäisissä italialaisissa häissäni, kun huomasin monien muiden vieraiden pukeutuvan mustaan. Olin aina ajatellut mustan olevan surun väri ja häävaatteissa ehdottomasti kielletty. Sain kuitenkin kuulla, että Italiassa se on - tietenkin! - myös tyylin väri. Itse olin ilmaantunut kyseisiin häihin punasävyisessä mekossa, ja myös poskeni punastuivat jälkihäpeästä lukiessani myöhemmin italialaisesta värioppaasta, että punaiseen puketunut naisvieras häissä viestittää olleensa sulhasen kanssa suhteessa.

Mustan syvemmät ja vaarallisemmat merkitykset tulevat esiin esimerkiksi Fazerin lakritsipakkauksissa, joissa tunnetusti ei enää saa näkyä mustaa piparimallista kasvoa, "laku-pekkaa". Lakritsi on mustaa, mutta mitä tahansa mielleyhtymiä siitä ei saa syntyä. 

Rasismi ei ole oikein eikä toisen ihmisen halventaminen tai tuomitseminen ihonvärin perusteella, mutta kuka loukkaantuu enemmän piparia kuin ihmispäätä muistuttavasta nauravasta hahmosta lakritsipakkauksen kyljessä? Ilmeisesti moni. Suomalaiseen herkkänahkaisuuteen tottuneena minun olikin tarkistettava moneen kertaan kuulleeni oikein, kun ensimmäistä kertaa kuulin erään italialaisen lastenlaulun sanat:

lauantai 3. marraskuuta 2012

Miksi hylkäsin karppauksen?

Tässä niitä huonoja hiilareita piisaa!
Olen tässä mietiskellyt, mihin on kadonnut motivaationi vhh-ruokavalioon. Jälleen tänään, tosin pyhänpäivän laiskan aamun kunniaksi, söin kokonaisen voisarven aamupalalla ja vielä suklaapatukan päälle, enkä enää viitsi edes pitää laskua kaikista pitsoista ja pasta-annoksista, joita nautiskelen. Muutaman vuoden hyvin toiminut sääntö, jonka mukaan hiilihydraattipitoista saa syödä, kunhan maku on turhien hiilareiden arvoista, on sekin päässyt unohtumaan. Saatan löytää itseni mutustelemasta keskinkertaisen makuista pullaa, lapselta tähteeksi jäänyttä kylmää pastaa tai kaapeista löytynyttä ylivuotista halpaa pääsiäissuklaata.

Karppausbuumi on laantunut, sehän tiedetään, mutta en arvannut kulkevani näin tiiviisti yleisen joukkoliikkeen mukana. Että heti kun lehdessä lukee, että enää ei karpata, niin en karppaa minäkään. Yhtään aliarvoimatta omaa alttiutta massojen mukailemiseen, oman karppausinnon hiipumiseen on kuitenkin muu syy, kuin että se ei enää ole muotia:

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Halloweenia ilmassa: kurpitsalyhdyn sisuksen kolkko kohtalo

Halloween-tunnelmaa ikkunalaudalla.
Siitä lähtien kun ensimmäiset kurpitsat, kummitukset ja luurankonaamiot alkoivat joitakin vuosia sitten ilmaantua aina syksyn pimetessä kauppoihin, olen ollut sitä mieltä että Halloween on melkoisen turha juhla. Krääsäkauppiaille oranssin hirviörihkaman myyminen ehkä tuo lisätuloja, mutta siinä asian ydin piileekin: kyseessä on pelkästään kaupallinen, väkisin suomalaiseen kulttuuripiiriin tuotu tapahtuma vailla todellista perinnepohjaa.

Mutta kuka tietää, ehkä aikaa myöten Suomessakin totutaan Halloweenin viettoon ja siitä muodostuu perinteinen syksyn juhla siinä missä vapusta keväänkorvan. Se riippuu tietenkin myös siitä, miten innokkaasti nykysukupolvi välittää halloweenhössötystä eteenpäin omalle jälkikasvulleen.

Vaikken Halloweenia kovasti arvostakaan, taidan osaltani hoitaa tämän juhlan perinteittämisen varsin mallikkaasti. Meillä on koti täynnä halloweenhirviöilmapalloja, kurpitsalyhtyjä, noitakarkkeja ja silmämunasuklaita, ja jo ainakin seitsemättä vuotta peräkkäin Halloween-perinteisiin kuuluu kurpistalyhdyn kovertaminen ja sen vieminen ulos päivää ennen Halloweenia. Se siis tapahtui eilen, ja vaikka traditio on alusta lähtien kuulunut miehelleni, uskomatonta kyllä jälleen kerran pääsi tapahtumaan sama pikku moka:

maanantai 29. lokakuuta 2012

Syväjäätymisen aika

Tervetuloa lumi, pakkaset ja vilunväreet!
Viikonloppu meni Helsingissä aurinkoisessa pakkassäässä, ja kevyt ensilumikin saatiin maata peittämään. Pientä muistutusta pimeyden ja sateen keskelle siitä, miksi Suomi on talvella(kin) asumisen arvoinen paikka ja että jo pikkupakkanen muuttaa maiseman rumasta muta-loska-musta asfaltti -ankeudesta valkeammaksi, kauniimmaksi ja puhtaammaksi. Pakkanen herättää, virkistää ja saa kesän rusketuksen menettäneen kalvakan ihon elämään, kun veri alkaa kiertää poskien pintaverisuonistossa. Ihana pakkanen!

Ensimmäiset kylmät päivät muistuttivat kuitenkin myös siitä, että poskienpunoituksen lisäksi käynnistymässä on toisenkin fysiologisen ilmiön aika: palelemisen. Enkä nyt puhu siitä, että ulkona on kylmä ja täytyy käyttää villapipoa, sillä ulkolämpötila ei minulle ole ongelma - paitsi jos arvioi pakkasen purevuuden väärin ja jättää välikerraston kaappiin.Talvi tarkoittaa minulle sitä, että kehoni vaipuu jonkinlaisen pysyvän palelemisen tilaan.

Se alkaa jo aamusta: flanellipyjamasta huolimatta peiton alta noustua ensimmäiseksi on etsittävä villatakki ylle ja toinen villasukkapari jalkojen lämmikkeeksi. Horkka hellittää vasta aamuteen äärellä, mutta viimeistään aamupäivän myöhäistunteina krooninen palelu palaa, kiusataakseen tasaisin väliajoin pitkin päivää, erityisesti syömisen tai ulkoilun jälkeen. Iltaisin ilmiö on ihan huipussaan, eikä siihen välillä auta edes reipas juoksulenkki tai sauna (ihan totta, osaan palella myös saunassa!).

Syväjäätymiseksikin kutsumani talvipalelun pahimpia hetkiä en kuitenkaan ole kokenut pakkaskelien Suomessa, vaan Roomassa viettämieni talvikuukausien aikana:

lauantai 27. lokakuuta 2012

Pizzaa ja palohälytyksiä

Italialaista pizzaa omasta uunista.
Ennakkoaavistukset ovat hiuksianostattavia ilmiöitä. Eilen omat hiukseni nousivat pystyyn kesken mitä arkipäiväisintä askaretta eli ruokaostoksien tekoa. Olimme kotona pitkään arponeet sitä, tehdäänkö viikko-ostokset tällä viikolla perjantaina vai lauantaina, ja viimein päätyneet perjantaihin eli eiliseen.Syy oli oikeastaan se, että mieheni innostui perjantai-illan kunniaksi valmistamaan toista ruokabravuureistaan lohkoperunoiden lisäksi eli pizzaa. Aineksia kuitenkin uupui, ja niinpä jätimme taikinan kohoamaan tiskipöydän nurkkaan ja suuntasimme Kannelmäen Prismaan.

Jotenkin minulla oli sellainen olo, että olisi parempi pysytellä rauhassa kotona eikä hötkyillä viikon päätteeksi ruuhkaiseen hypermarkettiin. Meinasin vielä lähtöhetkellä ehdottaa miehelleni, että käydään hakemassa se mozzarella lähikaupasta ja tehdään viikko-ostokset seuraavana päivänä, mutta sanomatta jäi.

Lähtöhetken epäröinti paljastui ennakkoaavistukseksi saippuahyllyjen välissä, kun suihkugeelin valinta brutaalisti keskeytyi:

torstai 25. lokakuuta 2012

Vaarallista vatsarasvaa ja eräs italialainen metroseksuaali

Rantaleijona Apulian aalloissa ja uskollinen ihailija perässä. 
Mieheni on ykskaks yllättäen ryhtynyt käymään työpaikan kuntosalilla. Äimistyneenä seuraan, kuinka hän nousee aamulla kello puoli seitsemän eli tuntia ennen kuin pitäisi ja häipyy sysipimeään yöhön (yöltä se minusta tuntuu, kun etäisesti havahdun herätyskellon soittoon ja käännän puoliunessa kylkeäni) puntteja nostelemaan. Taustatiedoksi kerrottakoon, että mieheni on tyyppiä, joka on aina laittanut tietokoneen juoksulenkin edelle ja lähtenyt salille vain, kun minä olen häntä mukaani maannitellut. Nuoruusvuosien jalkapallopelitkin ovat aikaa sitten jääneet iän karttumisen ja Suomeen muuton seurauksena - tosin eivät ne perheellistyneet Italian-kaveritkaan enää palloa paljon potki.

Tätä taustaa vasten äkillinen liikuntaherätys herättää suorastaan epäilyksiä. Olen joskus hektisimpinä aikoina kokeillut aamulenkin juoksemista kello kuusi, joten tiedän miltä tuntuu jättää yönlämmin sänky ja ryhtyä urheiluhommiin palelevana ja unenkankeana. Ei ole minun heiniäni - enkä uskonut olevan miehenikään. Hän on todella yllättänyt minut aamuisella kuntosali-innostuksellaan. Enää tästä puuttuu se, että hän alkaa ostella uusia vaatteita, paiskia odottamattomia ylitöitä ja käyttää partavettä muulloinkin kuin minä siitä muistutan.

Onneksi tunnen mieheni ja parisuhteeni tilan ja tiedän, että minun ei tarvitse pelätä löytäväni  vieraita huulipunanjälkiä paidankauluksesta. Kyse on siis jostakin muusta. Olen aina tiennyt roomalaisten miesten olevan tunnettuja ulkonäkönsä hoitamiseen liittyvästä innostuksesta ja huolellisuudesta, mutta jotenkin olin ajatellut, ettei mieheni kuuluisi siihen stereotypiaan.

Olenko sittenkin ollut väärässä?

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Keho ja mieli mitattu - terveysähkyä Messukeskuksessa

Terveysmessutuliaisia.
Mitä seuraa, kun terveysasioista kiinnostunut henkilö laitetaan päiväksi Messukeskuksen I love me -messuille? Täydellinen hullaantuminen tietenkin.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että eteisessä lojuu kasa messumateriaalipaperikasseja, keittiön pöydällä läjä uudenuutukaisia terveystuotteita, ja kylpyhuonettakin koristaa muutama uusi hiustenhoitopullo. Testattu on niin kehonkoostumus, ihon kosteustasapaino, hiuspohjan kunto kuin henkinen tila eli auran väri, ja testituloksia sulatellessa kelpaa maistella messuherkkuja kuten gojimarjaraakasuklaata ja psylliumkuituleipää.

Terveys, hyvinvointi ja etenkin terveellinen ruoka on nyt in, se oli messuillakin helppo huomata. Pelkästään raakasuklaata mainostavia kojuja oli paikalla varmasti ainakin kymmenen, ja kaikenlaisten superterveellisten ruoka-aineiden kirjo oli suorastaan pyörryttävä. Juuri kun tutustui edellisellä kojulla siihen kaikkein ravintorikkaimpaan ruokaan mitä olemassa on, seuraavalla tuli vastaan vielä vähän ravintorikkaampi. Vitamiineja, mineraaleja, antioksidantteja, luonnollista, käsittelemätöntä, kuumentamatonta!

Messuvieraat maistelivat pakuriteetä, viherjauheita, terveyssmoothieita, luomupuuroja, superfoodeja ja monivitamiinivalmisteita suurella innolla, minä muiden mukana. Jossain vaiheessa alkoi melkein tuntua, että nyt on vitamiinien ja ravintorikkaiden ruokien liikasaanti jo lähellä, ja vatsakin rupesi kurisemaan siihen tapaan, että uusien makujen ja superravinteiden sekamelskassa oli selvästi liikaa sulattelemista.

Löytyykö onni ja terveys todella lahottajasieniteestä ja aloeverauutteista, ja mihin asti edellytykset terveyteen ja hyvään vastustuskykyyn voi ruualla ja ravintolisillä optimoida?

lauantai 20. lokakuuta 2012

Ensikosketus oliiviöljyyn ja nuoruuden nostalgiaa

Ensiluokkaista apulialaista oliiviöljyä ja bruschettaa.
Hehkeimpien nuoruuden päivien tietää olevan takana viimeistään siitä, kun yli yökahteen valvominen aiheuttaa seuraavana aamuna ylitsepääsemättömiä vaikeuksia nousta sängystä. Olkoonkin, että herätys tapahtuu jo kello kahdeksan aamulta pirteän ja nälkäisen kaksivuotiaan toimesta. Eihän siitä tunnu olevan kuin hetki, kun nukkumaanmeno saattoi venyä pitkälle auringonnousuun, mutta sen suurempia ongelmia seuraavana aamuna hoitui niin herääminen kuin kokonainen työpäivä.

Voi nuoruutta, joka pakenee aina vain kauemmaksi ja tekee sellaisista tylsistä asioista kuin säännöllisistä nukkumaanmenoajoista ja vähintään 7 tunnin yöunesta tuikitärkeitä välttämättömyyksiä. Puhumattakaan monipuolisesta ja säännöllisestä ruokailusta, siitä vasta iän myötä tärkeää tuleekin. Kaksikymppisenä ei ajattele sitä, että hampurilaisia, karkkeja ja erinäisiä virvoitusjuomia nauttimalla kaukaiselta tuntuvat sanat kuten ikääntyminen, rypyt ja kaikenlaiset krempat sekä vaivat ovat aina vain nopeammin todellisuutta. Ai miten niin?

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Ylistyslaulu hunajalle, hiustenleikkuuta ja muuta syksyn piristystä

Kipeän kurkun parantajat.
On lounasaika ja ulkona sataa vettä, kuten on satanut koko aamun ja puoli yötä. Säätutkan mukaan sataa vielä ainakin illansuuhun, ja huomennakin on heikon tai kohtalaisen sateen suuri todennäköisyys. Säärintamalta ei siis Helsingissä mitään uutta.

Tekisi mieli kirjoittaa yhtä jos toista tämänsyksyisistä kummallisista säistä, mutta jotta en alkaisi toistaa itseäni edellisen kirjoituksen jäljiltä, jätän sateen ropisemaan ja vaihdan ihan pian aihetta. Sitä ennen on vielä mainittava, että pelottavaa Kleopatraa odotellaan Roomassa edelleenkin tai ainakin sen hurjinta ilmentymismuotoa, ja ennustetut rankkasateet ovat kutistuneet tavallisiksi syysateiksi. Koulujen sulkeminen osoittautui siis italialaiseksi liioitteluksi, mutta eihän tuo ole ensimmäinen kerta. Viimetalvisien lumentulojen kanssa koulujen sulkeminen oli Roomassa aina rutiinitoimenpide, mutta yleensä lunta ei sitten tullutkaan, ainakaan niin paljon että se olisi koulunkäymistä estänyt. Tosin jo se, että Roomassa ylipäätään täytyy varautua mahdolliseen lumisateeseen ja vielä useita kertoja talvessa, on kerrassaan omituista. Aikaisempi lumisade kun oli niinkin pitkän ajan kuin 30 vuoden takaa ja sitä edellisen kanssa pitää mennä jo sotavuosiin.

Aamulenkki koirien ja tyttäreni kanssa meni siis tänään jälleen vetisissä merkeissä, mutta siitähän tyttäreni oli pelkästään iloinen - toisin kuin koirat, jotka surkeina ja vettä tippuvina kiskoivat kotia kohti ja näyttelivät kärsivää marttyyriä joka kerta, kun tyttö pysähtyi hyppelemään lätäköissä. Minulle raitis ilma teki pelkästään hyvää eikä hidastelu haitannut. Vasta kotona huomasin, että olisi pitänyt sittenkin laittaa vedenpitävät housut jalkaan:

maanantai 15. lokakuuta 2012

Sadetta ja muita ääri-ilmiöitä sekä kauhukokemus Genovassa

Sateenvarjolle on ollut tänä syksynä käyttöä.
Uusi viikko, uudet vesisateet. Eiliset auringonpilkahdukset ovat menneisyyttä, ja jo yöllä vesisade rummutti taas kattoa. Suomalainen lounasaika on jo ohitettu ja italialainen on käsillä, mutta sade sen kun jatkuu. En yleensä ihan helpolla valita sateista, varsinkaan syksyisin, koska sadesäässä on monia hyviäkin puolia, mutta tänä syksynä on kieltämättä monesti tuntunut, että eikö riittäisi jo.

Edes kotoa juna-asemalle ei voi kuvitella selviävänsä ilman sateenvarjoa, sillä näennäisen kirkas taivaskaan ei ole tae sateettomuudesta. Tämän olen saanut omakohtaisesti huomata useita kertoja tänä syksynä, eikä se sateenvarjokaan valitettavasti aina ole ollut mukana.

Aamun lehdessä se sitten olikin, vahvistus kaikille aavistuksille:

lauantai 13. lokakuuta 2012

Epäitalialaista kaupankäyntiä ja supisuomalaista perinneruokaa markkinoilla

Marjaa markkinoilla.
Jos Roomasta jotain kaipaan, niin paitsi aurinkoa, myös ja ennen kaikkea paikallisia iki-ihastuttavia markkinoita. Joka kaupunginosalla ja alueella on oma markkinapäivänsä, jolloin pari korttelia suljetaan autoliikenteeltä ja paikalle kohoaa äänekäs, tuoksuva ja kaikin puolin eläväinen markkina-alue. Sieltä löytää suurinpiirtein kaiken, mitä arkielämässä voi kuvitella tarvitsevansa ruuvimeisseleistä raastinrautoihin, pikkupöksyistä päiväpeittoihin ja kengistä kattiloihin.

Ja tietysti markkinoilta saa ruokatarvikkeita, ja millaisia ruokatarvikkeita saakaan! Tuoretta, lähialueen viljelijöiden ja tuottajien paikalle kuljettamia hedelmiä, vihanneksia, kalaa, juustoja, pähkinöitä, lihaa ja makkaroita... Kaikki suloisessa sekamelskassa, kun kukin kauppias huutelee omia tarjoushintojaan ja tuotteidensa tuoreuden ylistystä.

Siksi olenkin aina aivan innoissani, kun Suomessa joskus jossakin järjestetään markkinat. Se tarjoaa pientä korviketta italialaisen mercaton ikävään, vaikka tunnelma ja toteutus eroaa melkoisesti italialaisesta vastineestaan.

Paitsi kylmettyneistä sormista, paistetun muikun kärystä ja villasukkavalikoiman laajuudesta, mistä tietää olevansa suomalaisilla eikä italialaisilla markkinoilla?

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Kuuleeko talouskriisi? Tunnelmia täpötäydestä tavaratalosta

Apua, kodissani on keltainen kassi!
On taas se aika vuodesta, jolloin katukuvaan ilmaantuu pirteänkeltainen piristysruiske: Stockmannin hulluttelupäivien muovikassit, joita kantaa useampi kuin joka toinen vastaantulija. Tavallisesti pysyttelen suosiolla poissa ihmistungoksista enkä siis työnnä nenääni tuohon keltaisten haamuilmapallojen, salaperäisten pressukankaiden, ostamishuumaa nostattavien alennuskuulutusten ja kiemurtelevien kassajonojen hulluun maailmaan, mutta tänään sekin ihme tapahtui.

Ei auttanut, vaikka olin liikkeellä heti aamusta, sillä alennusmyyntien aikaan kello 10 on jo myöhä, sekaan mahtuu enää juuri ja juuri ja parhaat tarjoukset on jo aikaa sitten hamstrattu hyllyiltä keltaisiin kasseihin.

Raivatessani itselleni ja lapselleni tilaa tupaten täysissä hyllyjenväleissä (vaikka olin ollut kaukokatseinen ja jättänyt rattaat suosiolla kotiin, eteneminen kävi silti työstä), hikoillessani matelevassa kassajonossa ja seuratessani ihmisten maksamien ostosten kokoa ja hintaa en voinut olla ajattelematta, että meidänhän pitäisi olla keskellä mitä vakavinta talouskriisiä, jossa vaakalaudalla on yhteisvaluutan tulevaisuus ja kuka ties koko Euroopan vakaus. Siltä ei tänään länsimaisen kulutusjuhlan mahtipontisimmassa (tai irvokkaimmassa, riippuu miltä kantilta katsoo) ilmentymässä vaikuttanut.

Lähes kymmenen vuoden Hullut Päivät -boikotin jälkeen sain itsekin huomata, että kampanjapäivien nimessä on itua:

lauantai 6. lokakuuta 2012

Elämys italialaisella lihatiskillä ja valmismarinoidun lihan mysteeri

Aineksia lisäaineettomaan marinadiin.
Helsingissä oli tänään mahdollisuus herätä tätä nykyä perin harvinaiseen luonnonilmiöön eli auringonpaisteeseen. Lukemattomien harmaiden vesisadeaamujen jälkeen verhon raoista tulviva valo lähes kivisti silmiä, mutta heti tuli tietysti kova hinku ulkoilemaan.

Mutta kuten niin usein viikonloppuaamuisin, sängystä nousu venyi ja aamiaisen nauttiminen vieläkin enemmän, etenkin kun aamun Hesarin kanssa tuhraantui liikaakin aikaa, kun rauhassa sai lukea. Kaikkein kiirettömimmin luin mielipidesivujen lisäaineaiheisen kirjoituksen, joka jatkoi viime viikolla alkanutta debattia suolasta, lisäaineista ja niiden haitallisuudesta / haitattomuudesta.

Keskustelu on ollut varsin mielenkiintoinen. On muistutettu toisaalta suolan vaaroista, toisaalta lisäaineiden turvallisuudesta vedoten viimeksi mainitussa siihen, että kaikki nykyruuissa käytyt lisäaineet ovat tutkittuja ja suuri osa sitä paitsi luonnollisia, eli että niitä esiintyy luonnossakin. Toisaalta on esitetty vastanäkemyksiä, joiden mukaan kaikkia lisäaineita ei ole tutkittu tarpeeksi, eikä luonnollisuus sinänsä tee niistä välttämättä yhtään parempia terveyden kannalta. Siihen on helppo yhtyä - eihän kaikki luonnossa esiintyvä suinkaan ole automaattisesti hyvä asia, vai mitä muuta voisi ajatella vaikkapa myrkkysienistä tai kyykäärmeen puremasta. Ja kun tarkemmin ajattelee, onhan suolakin täysverinen luonnontuote.

Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että lisäaineet ovat enemmän pahasta kuin hyvästä, enkä ole tämänpäiväisen lääkärin kirjoittaman mielipidekirjoituksen tavoin lainkaan vakuuttunut siitä, että kaikkia käytössä olevia lisäaineita ja ennen kaikkea niiden pitkäaikaisvaikutuksia ihmisiin tosiaan on tutkittu tarpeeksi. Päinvastoin on olemassa paljon lisäaineita, joiden pitkäaikaisvaikutuksista emme tiedä yhtään mitään - ja ehkä parempi niin. Alkaa nimittäin tuntua, että lisäaineiden käytössä ja ruokakulttuurin suunnassa ollaan menty jo liian pitkälle väärään suuntaan, eikä paluuta entiseen enää ole.

Vai onko?

torstai 4. lokakuuta 2012

Haalenevat rusketusraidat, melankoliaa parhaimmillaan?

On huvittavaa, että rusketusta tavoitellaan niin suurella innolla. Fysiologinen tosiasia kun on, että koko komeus katoaa iholta noin 28 päivässä eli ajassa, jolloin ihon uloin kerros uusiutuu. Siinä ei auta, että levittelee iholle after suneja, kuorintavoiteita tai kookosöljyjä, lopputulos on vääjäämättömällä tahdilla haalenevat rusketusraidat.

Valoa pimeyteen.
Omatkin raitani näyttävät aina vain vaaleammilta, eikä mene kauaa, kun viimeinekin muisto kesästä on iholta hävinnyt. Olipa iso ilo monen tunnin määrätietoisesta grillaamisesta, aurinkovoiteilla kikkailusta ja parista kirvelevästä palamisestakin. Tänä vuonna rusketukseni oli vielä tavanomaistakin turhempi, sillä en kolmen viikon sairastamisputken vuoksi (ensin lapsi, sitten minä) päässyt kotiovea kauemmas rusketustani "esittelemään". Matka Roomasta Helsinkiin meni oman sairauden alkaessa tiukasti vaatteiden ja lopuksi vällyjen alla, ja kotona sama tahti jatkui. Säähän on Suomessa heti paluustamme lähtien ollut sitä tasoa, että ihoa paljastavissa vaatteissa ei terveenäkään olisi voinut kuvitella lähtevänsä ulos.

Onneksi minulle on yhdentekevää, huomaavatko naapurit, tuttavat tai kanssamatkustajat julkisessa liikenteessä minun olleen rantalomalla vai ei. Minua ei ole haitannut, vaikka olen joutunut ihailemaan rusketuksen antamaa ihon tasaisuuden ja muhkurattomuuden illuusiota yksin neljän seinän sisällä. Aftersunia olen silti ahkerasti käytellyt, mutta enemmänkin ihoparkani terveyttä ja hyvinvointia ajatellen kuin rusketuksen pidentämistä.

Rusketusraitojen haalistumisessa on silti jotain selittämättömän surullista. Mistähän moinen johtuu?

tiistai 2. lokakuuta 2012

Täysmaitotunnustus ja monta mielipidettä terveellisestä ruuasta

Punaista maitoa, iik vai vau?
En ole näinä aikoina varmasti ainoa, joka tuntee vuoroin neuvottomuutta, vuoroin infoähkyä kaiken sen ravitsemukseen liittyvän ristiriitaisen tiedon vuoksi, joka päällemme vyöryy. Yhtäällä sormeaan heristävät täysmaidon kovista rasvoista ja kolesterolista varoittelijat, toisaalla karppaajat vetoavat uusimpaan tutkimukseen ja sanovat voin olevan suorastaan terveellistä. On ruokaympyräuskovaisia, gluteenittomuuden nimiin vannovia, raakaruuasta onnen löytäneitä, paleokauden ihmisten syömistä imitoivia ja vähäkalorisuuden puolestapuhujia, ja kaikki vakuuttavat juuri tämän ruokavalion olevan se, joka on ihmiselle se paras ja oikea.

Keskenään ristiriitaisia tutkimustuloksia putkahtelee julkisuuteen harva se päivä, eikä ole harvinaista että sinänsä harmittomasta, ihan fiksusta tai vastaavasti huonosti tehdystä tutkimuksesta media tekee omat hätäiset johtopäätöksensä ja tarjoaa kansalle meheviä lööppejä, kuten äskettäinen uutisointi karppauksen nostamista kolesteroliarvoista osoitti. Ei viitsitty mainita, että tutkimuksesta ei käy ilmi, oliko tutkittu nimenomaan karppaajia eli onko karppauksella ja kolesteroliarvojen nousulla tosiaan yhteys. Ei mainittu sitäkään, että oikeilla karppaajilla ( ei siis niillä, jotka vähentävät leivän syöntiä ja laittavat jäljelle jääneille leipäpaloille margariinin sijasta voita) kolesteroliarvot, tai oikeammin se kolesterolin osa jolla on terveydelle kielteisiä vaikutuksia, järjestään laskee. Eikä sitäkään mainittu, että uusin tutkimus kiistatta osoittaa, että kokonaiskolesteriarvo ei kerro yhtään mitään eikä varsinkaan ennusta automaattisesti kohonnutta sydäntautien riskiä.

Erityisesti viimeksi mainitun faktan ymmärtämistä vaikeuttaa oleellisesti se, että monet ns. asiantuntijat järjestään edelleen toitottavat, että kova rasva tukkii verisuonet ja korkea kolesteroli aiheuttaa sydän-ja verisuonitauteja. Ei ole mikään ihme, että ihmiset menevät sekaisin, kun Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta sanotaan toista, ja netissä ja onneksi myös jo monien muidenkin kanavien kautta kuulee toista.

Kävimme jokin aika sitten kälyni kanssa mielenkiintoisen keskustelun maidosta:

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Sekaisin superfoodeista

Eväät terveeseen talveen?
Illat sen kun pimenevät, piha peittyy pikku hiljaa värikkäisiin vaahteralehtiin ja kädet alkavat kaivata hansikkaita suojakseen ulkona. Varma syksyn merkki on myös lehtien ja television mainokset, jotka vilisevät uhkaavia iskulauseita: Varaudu talven flunssa-aaltoihin! Vahvista ajoissa vastustuskykyäsi! Vältä virukset ja bakteeri-infektiot!

Jos uskaltautuu luontaistuotekauppaan, kaikenkarvaisilla sairauksilla pelottelu saa vielä suurempia mittasuhteita. Näyttävästi esille on aseteltu kokonainen arsenaali tuotteita, joiden luvataan auttavan nujertamaan talven aikana ylitsemme vyöryvät infektioaallot ja taudinaiheuttajat, jotka vaanivat heikkoja immuunijärjestelmiä joka ovenkahvassa ja ruuhkabussissa.

Itse olen jo valmiiksi varpaillani, ellen jopa lievästi hysteerinen omasta vastustuskyvystäni, jota on koeteltu kahden viikon kuumetaudilla heti syksyn alkajaisiksi. Olen siis helppo maali kaikenlaisten lisäravinteiden ja superruokien kauppaajille. Jos valmisteen nimessä tai mainosselosteessa vielä esiintyy sana anti-virus, vitamiinipommi, ravintotiheä tai parempi vastustuskyky, ovat kaupat melkein jo syntyneet.

Tämän viikonlopun aikana olen kantanut kotiin jos minkälaista purkkia ja jauhepussia ja köyhtynyt lähes sadalla eurolla. Olen sekoitellut jauheita, imeskellyt tabletteja ja suihkauttanut suuhuni lupaavaa uutuutta, suihkemuotoista D-vitamiinia, jonka luvataan imeytyvän suun limakalvoilta eli paremmin kuin suolistosta.

Lyhyesti sanottuna, olen hurahtanut pahemman kerran superfoodeihin ja lisäravinteisiin. Kun kulauttelin suuhuni veteen sekoitettua spirulinalevän ja msm-jauheen sekoitusta ja makuaistiltani edelleen hieman vaillinnaisenakin olin oksennuksen partaalla, mieleeni nousi aiheellisia kysymyksiä:

perjantai 28. syyskuuta 2012

Espressonnopeaa kyläilyä

Espressoa yllätysvieraille.
Eilen selvisin uloskin asti, ja vielä kaksi kertaa. Lyhyitähän koiraraukkojen lenkit vieläkin ovat, ja varsinkin eilinen iltalenkki. Satoi vettäkin, ja olin kuorruttanut itseni paitsi villapipolla, myös sadeviitalla ja muilla asiaankuuluvilla sadevarusteilla. En ole kohta viikkoon pessyt hiuksiani, eikä olo muutenkaan ollut sairauden jäljiltä kovin hehkeä.

Aikomukseni oli tehdä vain parinsadan metrin lenkki, juuri sen verran että koirat tekevät tarpeensa, ja olin varma, etten vesisateessa törmäisi kehenkään tuttuun. Ei ulkona muita kulkijoita näkynytkään - paitsi kaksi naapuria, joiden kanssa tietenkin piti pysähtyä juttelemaan ja selittämään nuhaistä ääntä ja nukkavierua olemusta. Onneksi kyseessä olivat tutut naapurit, joiden edessä ei tietenkään tarvinnut hävetä toipilasta kotilookia, mutta periaatteessa hieman huvitti. Näköjään on totta, että mitä nukkavierumpana lähtee liikenteeseen, sitä varmemmin tapaa tuttuja. Kuka se sanoikaan, että huulipunaa on laitettava juoksulenkillekin, sillä ei koskaan tiedä, kenet polulla tapaa?

Toisella naapureistani oli isoja uutisia:

tiistai 25. syyskuuta 2012

Bella bambina - tyylitajua leikkikentällä

Pihakengät vai juhlakengät?
 Sairastamisen huonoihin puoliin kuuluu, ettei jaksa tehdä yhtään mitään. Siispä matkalaukkuni kaikkine muka tuikitärkeine tavaroineen odottavat vielä purkamistaan, vaikka oikeasti en enää edes muista, mitä kaikkea niissä on. Söpöjä ja melkein epäkäytännöllisen hienoja lastenvaatteita ainakin, se on varma, kuten aina kun palaan Italiasta.

Ne voivat rauhassa odottaa purkamistaan, sillä toistaiseksi pärjäämme mainiosti vanhoilla kotivaatteilla. Ja onneksi sairastamisen hyviin puoliin kuuluu se, että kotityöt ja muut askareet voikin hetkeksi jättää hyvällä syyllä tekemättä, tai korkeintaan tehdä ne aivan välttämättömimmät, kuten teekupin tiskaaminen tai käytettyjen nenäliinojen kerääminen roskapussiin.

Parasta on, jos taloudessa on muita jäseniä, joiden kontolle kotityöt voi siirtää. Mikäs on sängyssä lepäillessä, kun imuri hurisee keittiössä ja vähän vinkkaamalla saa niin kuumemittarin, särkylääkkeen kuin mehulasinkin nokan eteen.

Kuten niin monia muitakin asioita, tätäkin ylellisyyttä osaa arvostaa vasta kun sen menettää. Onneksi kuumemittarin elohopea ei enää kohoa kuumeeseen asti, mutta sen verran rajusta taudista on kyse, ettei täysissä voimissa olemisesta voi vielä pitkään aikaan puhua. Siksipä miehen työmatka tuli huonoimpaan mahdolliseen saumaan:

lauantai 22. syyskuuta 2012

Hyvästit voisarville, on ruokaremontin aika

Hyvästi voisarviaamiainen - ainakin toistaiseksi!
Kolme päivää pakollista vuodelepoa takana, lääkärin keuhkokuume-epäilystä selvitty säikähdyksellä puhtain röntgenkuvin ja kykenen jo kävelemään keittiöön teekuppia tyhjentämään ilman pelkoa tuupertumisesta kesken matkan.

Aikamoinen tauti näin syksyn alkajaisiksi. Ja minä kun kuvittelin, että talven pahimmat pöpöt saapuvat vasta influessa-aikaan. Jos näin on, niin miten minun silloin käy, kun vastustuskykyni on jo nyt nollatasolla? Keuhkokuumeen varalle määrätty supervahva, taatusti ainakin puolet mikrobikannastani tappava antibioottikuuri ei vastustuskykyä ainakaan paranna, vaikkakin annostusta on laskettu puoleen taudin osoittauduttua tavalliseksi, joskin tavanomaista ärhäkämmäksi keuhkoputkentulehdukseksi.

Tiesinhän minä, että söin Italiassa tavattoman huonosti ja epäterveellisesti ja tein väärin jättäessäni tutut ja turvalliset ravintolisät, kuten monivitamiinit ja echinaforsetipat kotiin. En silti osannut arvata, että sillä olisi näin vakavat seuraukset:

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Kirkonkelloja ja syysomenoita - tuokiokuvia kuumeiselta matkalta halki puolen Euroopan

Omenamehun raaka-ainetta Rothenburgissa.
Aina sanotaan, että loma on onnistunut, jos on kiva tulla kotiin. Onnistunut tai ei, tällä kertaa kotiin saapuminen tuntuu ehkä kivemmalta kuin koskaan. Ennen kaikkea siksi, että viimeinkin minulla on mahdollisuus paneutua omaan sänkyyn pitkäkseni, vetää peitto korville ja nauttia ajatuksesta, että kohta ei taas tarvitse raahata matkalaukkuja ja kivistäviä lihaksia johonkin hotellinkolkkaan, laivanhyttiin tai niistä pois.

 Saa lepuuttaa jalkoja pitkällään, sen sijaan että sulloisi ne laukkuja ja pussukoita pullistelevaan autoon, jossa uni ei tule silmään vaikka koko kroppa huutaa uupumuksesta. Saa yskiä yöllä vaikka silmät päästään pelkäämättä, että tytär herää, riittää kun siirtyy talon toiseen päähän nukkumaan.

Eihän se tavallisesti näin koville ota, puolen Euroopan yli reissaaminen nimittäin. Eri asia on taittaa matka terveenä kuin vuosikymmenen kurjimmassa kuume-, räkä- ja lihastenkivistystaudissa. Tyttäreltäni virus varmaan minuun pesiytyi ja putkahti valloilleen juuri pahimmalla hetkellä:

perjantai 14. syyskuuta 2012

Toppatakkikelejä kohti - arrivederci Roma!

Tummat pilvet Rooman yllä
Roomassa on sataa ripotellut koko päivän, ja 30 asteen helteiden jälkeen ilmanala tuntuu totta tosiaan kylmältä. Silti hiukan huvitti nähdä kaduilla toppatakkiin ja kaulahuiviin pukeutuneita italialaisia, kun itse selvisin lähikauppareissusta mainiosti pitkillä housuilla ja t-paidalla. Tarkistus lämpömittariin varmisti asian: +21 ei tosiaankaan ole vielä toppatakkikeli ainakaan meille suomalaisille.

Kyseessä lienee tottumus, mutta vaikea sitä on silti ymmärtää. Appenikin lähti aamuiselle lehden-ja leivänhakureissulleen kauluspaidassa, villaliivissä ja päällystakissa, ja anoppi tunki uloslähtiessäni puoliväkisin villapaitoja laukkuuni kevyestä pukeutumisestani kauhistuneena.

Parvekkeen ovet ovat muuttuneet suorastaan vaarallisiksi kapineiksi:

torstai 13. syyskuuta 2012

Lääkärin määräys: jäätelöä rajoituksetta

Jäätelöbaarin värikästä valikoimaa.
Yksi parhaimpia asioita, mitä Roomassa voi tehdä, on lähteä iltakävelylle Trastevereen. Vanhan työläis- ja juutalaisghettokaupunginosan vanhoja aikoja huokuvat kapeat keskiaikaiset kadut ja niille levittäytyvät ravintolat ja pubit hehkuvat kaikki keltaisenoranssissa iltavalaistuksessa, ja tunnelma on yhtä aikaa boheemi, romanttinen ja ah niin italialainen. Trasteveren keskusaukio Piazza Santa Maria in Trastevere on erityisen maaginen paikka, jossa historia ja erilaiset ihmiset kohtaavat. Suihkulähteen rappusilla istuskelevat turistit, "piipun"polttelijat, tavalliset italialaiset ihmiset ja ilmaan heitettäviä valopalloja myyvät extracomunitaret tuntuvat yhtäkkiä kaikki sopivan yhteen sen kummempia ongelmia.

Ihan parasta on syödä ensin hyvin ja suunnata sen jälkeen jäätelöbaariin eli gelateriaan ja nauttia annos kuuluisanhyvää italialaista jäätelöä. Oma suosikkipaikkani on pitkään ollut Blue Ice-jäätelöbaariketju, jonka valikoima ja maku ovat omaa luokkaansa. Tämänkin Italian-kuukauden aikana lukemattomat ovat ne jäätelöannokset, jotka ovat suusta alas valuneet.

Harmi vain, että tämän viimeisen Rooman-viikon suunnitelmat Trastevere-illoista ovat jääneet toteuttamatta, kuten kaikki muutkin ohjelma. Aika on kulunut tiiviisti mummolassa nielutulehdusta potevaa lasta hoidellen. Sen siitä saa, kun viikkotolkulla puljaa meressä ja uima-altaassa, syö lomalle tyypilliseen tapaan etupäässä herkkuja ja viettää aikaa väkipaljouksien keskellä: ennemmin tai myöhemmin lapsi sairastuu.

Kaksi lääkärireissua on jo takana, ja viimeisimmän visiitin jälkeen lähijäätelöbaarin ja kotipakastimen ovi on käynyt tiuhaan:

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Värikkään juhlava paluu arkeen

Syötävän hyviä kauden hedelmiä.
Lomakylänviikon jälkeen luulin palaavani rauhalliseen arkeen ja kauaksi kovaäänisistä kaiuttimista, mutta kuinka väärässä olinkaan. Täällä Santa Maria Delle Molessa äänekästä ja vauhdikasta meno vasta onkin! Menossa on vuotuinen kaksipäiväinen kaupunginosan (tai kylän) oma juhla, jossa tunnelma on yhdistelmä vilkasta markkina-aikaa, hulvatonta karnevaalia ja uskonnollissävytteistä gospel-messua. Paikalla on myös karuselleja, miniautorata ja pallonheittokojuja huvipuistotyyliin, mutta ennen kaikkea juhlaa karakterisoi jatkuvasti eri tuuteista pauhaava musiikki, juonto ja erilaiset puheet, unohtamatta tietenkään illan ilotulitusta ja kirkonkellojen mahtavaa kalketta joka tasatunti.

Ilmeisesti alun perin paikallaista pyhimystä kunnioittava juhla pitää sisällään papin saarnoja, pyhimyskuvan kuljettamista kepinnokassa, ilotulitusta, ulkoilmakonsertteja ja loputtoman liudan markkinakojuja, joissa myydään kaikenlaista mitä kuvitella saattaa. Vaatteita, laukkuja ja koruja totta kai, mutta myös muun muuassa kodintarvikkeita, ilmapalloja ja muuta krääsää lapsille, häkkeihin sullottuja undulaatteja, vadeissa henkeään haukkovia kultakaloja, ämpärinpohjalla kasoittain riutuvia kilpikonnia ja pelosta täriseviä kanan- ja ankanpoikasia.

Toivon todella, että jälkimmäisiä eläviä myyntiartikkeleita ei kukaan juhlissa kävijä suin päin osta vain siksi, että sattuu olemaan mukava karnevaali-ilta perheen kesken, ja lapselle on tullut luvattua, että ostetaan jotakin kivaa.  Italialainen tyyli myydä lemmikkieläimiä mitä epämääräisimmissä olosuhteissa on seikka, jota en millään voi ilman ääretöntä kismitystä ajatella.

Yhtä kismittävää on katsella sivusta, kun läheinen ihminen tärvelee terveyttään. Olkoon sitten kyse päihteistä tai muista riippuvuuksista - tai epäterveellisestä ruuasta ja välinpitämättömyydestä kehon hyvinvointia kohtaan. Itse kiristelen hampaita tämän tästä, kun vietän aikaa anoppini kanssa.

perjantai 7. syyskuuta 2012

Lehdestä luettua: parisuhde lomalla


Loman hyviin puoliin kuuluu, että on kerrankin aikaa lukea perusteellisemmin sanoma- ja aikakauslehtiä. Tai jos ei ole, on loma aikataulutettu liian täyteen. Italiassa sanomalehtien tilaaminen kotiin on Suomeen verrattuna harvinaista, sen sijaan lehtikioskeja on siellä täällä ja lehtiä muutenkin hyvin saatavilla. Esimerkiksi appeni aamurutiineihin kuuluu käydä pienellä kävelyllä, poiketa leipomossa hakemassa tuoretta leipää ja voisarvia sekä hakea lehtikioskista päivän lehti. 

Rutiini on säilynyt täällä Apuliassakin, jossa olemme pian viikon lomailleet. Kun tyttäreni herättää minut yhdeksän aikoihin, on terassin pöydällä valmiina odottamassa uunituoreet voisarvi ja Libero. Minun makuuni lehti on aivan liian Berlusconi-myönteinen ja piilottelemattoman puolueellinen, mutta joka tapauksessa sitä on mielenkiintoista lukea. Jos ei muuten, niin nähdäkseen, mistä Berlusconin kannattajat saavat päähänsä älyttömyyksiä, joita he totena toistelevat: 

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Yllättäviä kulinaristisia nautintoja


Täydellistä simpukkapastaa - spaghetti allo scoglio foliorasiassa
Loma Apuliassa jatkaa kulumistaan, ja tänään saimme onneksi taas nauttia syyskuun polttavasta auringosta. Pilvet kyllä kiersivät sitkeästi taivaanrannassa, mutta pysyttelivät tarpeeksi kaukana auringosta tai sulivat pois ennen sen eteen saapumistaan. Kukahan selittäisi, miksi moinen ilmiö ei tapahdu koskaan Suomessa, päinvastoin; jos yksikin pilvi ilmaantuu taivaalle, se parkkeeraa takuuvarmasti peittämään auringon. 

Aamulla herätessä yllätys oli iloinen, kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta eilisen rankkasateen ja synkkien pilvien jälkeen. Siinä muuten toinen sääilmiö, joka Suomessa tapahtuu vain kovin harvoin. Kun ukkosrintamat ja syyssateet saapuvat, aurinkoisen sään tai ainakin hellelukemien todennäköisyys laskee saman tien lähes nollaan.

Silti tämän päivän iloisin yllätys liittyi ruokaan.