lauantai 16. helmikuuta 2019

Pullantuoksuinen äiti

Jos ei pullaa pellillä, niin ainakin korvissa.
Aloin tässä pohtia, milloin olen viimeksi leiponut pullaa. Aihe tulee yleensä aina mieleen, kun Italian-matka lähestyy, sillä meillä on Roomassa ystäväperhe joka on hulluna pullaan. Suunnittelen aina yllättäväni heidät itse tehdyillä korvapuusteilla, jotka leipoisin kotona lähtöä edellisenä päivänä ja kuljettaisin matkalaukussa lähes uunituoreina perille.

En ole vielä koskaan saanut toteutetuksi aikomustani, erinäisistä syistä. Ehkä suurin niistä on, että pullanleipominen ei todellakaan käy minulta käden käänteessä. Toisin sanoen minulle ei ole kehittynyt pullanpaistorutiinia. Joudun aina katselemaan reseptistä ja joudun joka kerta ongelmiin taikinan nostatuksen kanssa. Se ei vaan nouse, vaikka kuinka yritän mittailla nesteen lämpötilaa ja asetan vadin vedottomaan nurkkaukseen keittiössä.

En siksi leivo pullaa kovin mielelläni. Ja nyt kun aloin laskea, huomasin että edellisestä leipomiskerrasta on todella kulunut aikaa:

torstai 14. helmikuuta 2019

Kaikki hyvin, kuha saa karkkia!

Pussillinen penkkarikarkkeja. 
Vaikka kaikki kirjoittavat tänään ystävänpäivästä, uin rohkeasti vastavirtaan ja kirjoitan penkkareista ja siitä, kuinka omissa penkkareissani olin todellakin oikea vastarannan kiiski.

Asia tuli mieleen elävästi taas tänään, kun satuimme Esplanadille parahiksi penkkariajelujen aikaan. Kaikki kolme lasta olivat mukana, sillä esikoisen lääkäri sattui samalle päivälle. Vielä aamulla hän valitti, että edessä on maailman tylsin päivä, koska pitää mennä lääkärille ja kiva koulupäivä jää väliin (koulussa oli talviurheilupäivä). Lounaallakaan mieli ei vielä ollut kovin korkealla, vaikka kävimme lasten suosikkiravintolassa Pizzariumissa, josta muuten saa ihan älyttömän hyvää roomalaistyylistä palapizzaa.

Yritin kuvata edessä olevaa tapahtumaa lapsille (naamiaisasuisia nuoria täynnä olevia kuorma-autoja, karkkeja, värikkäitä abi-julisteita) mutta etukäteisodotukset eivät heillä siltikään olleet kovin korkealla,  ainakaan ei niin innostuneista ilmeistä ja ajoittaisesta valituksesta päätellen.

Mutta valitus loppui kuin seinään, kun penkkariautot ilmaantuivat näköpiiriin ja karkit alkoivat lentää. Taivaalta sataa karkkeja, mitä tämä on, voi ihmettä! Niitä lensi päähän, kasvoille, rattaisiin, hyvä ettei sattunut kun kovimmat karkit osuivat.

Nopeasti lapset toipuivat alkuhämmästyksestä:

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Lapsen suru - kuinka puhua kuolemasta lapsille?

Kukkia tädille. 
Viimeiset puolitoista viikkoa ovat olleet alakuloista aikaa. Roomasta saapuneen kuolinviestin jälkeen ensi päivät menivät shokinomaisessa järkytyksessä, mielentilassa joka valtaa aluksi jokaisen joka menettää läheisensä; asia ei tunnu todelta vaan sitä kysyy itseltään: mitä on juuri tapahtunut, näenkö unta vai onko se oikeasti totta?

Kun aikaa vähän kuluu, alkaa varsinainen haavojen aukeaminen, ja niin on käynyt meillekin. Se on sittenkin totta, häntä ei enää ole. Asian lopullisuus vyöryy tajuntaan ja ottaa siellä muodon. Ja niin alkavat lukemattomat pienet ja suuret haavat aueta; tämäkin asia, ja tämä ja tämä, on nyt eri lailla, kun hän on poissa. Lasten kysymykset eivät ota loppuakseen, he haluavat aivan vain uudelleen tietää, missä täti nyt on, millaista hänellä taivaassa on, näkeekö hän meidät, ja miksi hänen täytyi kuolla.

Lasten kanssa on mahdoton jäädä paikoilleen suremaan. Heidän eläväisyytensä ja loputtomat tarpeensa pitävät huolta, että elämän jatkumisen tunne on vastaansanomaton. He pitävät elämässä kiinni, kuvainnollisesti ja konreettisesti. Sitä paitsi heidän suhtautumisensa kuolemaan ja suruun on kadehdittavan mutkatonta, heidän surunsa samanlaista kuin lapsen koko oleminenkin:

maanantai 11. helmikuuta 2019

Appelsiineja poimimassa

Vitamiineja suoraan puusta. 
Joskus katsellessani 4-vuotiaan poikani syömistä mietin, että onkohan olemassa rajoittuneempaa ruokavaliota kuin mitä hän noudattaa. Siis vapaaehtoisesti. Ruoka-aineintoleranssit ovat asia erikseen, eikä tässä ole kyse niistä.

Ruokalajeista hän syö tomaattikastike-jauhelihapastaa parmesan-juustolla, linssipataa, hernekeittoa (itse tehtyä, ei valmisruoka), pinaattilettuja (valmisruoka, ei itse tehtyjä) ja pizzaa (hyvää italialaistyyppistä, ei mitä tahansa lättyjä). Aamiaisella ja välipaloilla kelpaa kreikkalainen jogurtti (vain Lidlin), kauraleipä tai mämmi, joskus harvoin keitetty kananmuna.

Kasviksista ei menisi oikein mikään, mutta muiden ruokien seassa saan niitä toivottavasti edes minimimäärän ujutettua. Hedelmistä maistuvat banaani, mandariini ja omena. Ai niin, ja naapurin appelsiinit. Kyllä, aivan oikein, naapurin appelsiinit mutta eivät kotiin ostetut.

Asia valkeni minulle viime kesänä, kun naapurin rouvan kanssa tuli puhe hänen pihalleen usein pujahtavasta pojastamme:

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Somesta löytyy kaikki

Kadonnut hanska löysi kotiin.
Kenellepä sitä ei olisi joskus tapahtunut. Nouset bussin tai junan kyydistä, kaivat hanskoja taskusta ja huomaat, että toinen puuttuu. Tai että hattu on jäänyt jonnekin. Tai kaulaliina, juuri se lempiasusteesi tai edellisviikolla ostettu uusi ja tuliterä, se josta maksoit rapiat viisikymppiä.

Aina se harmittaa. Voisi tietysti ottaa yhteyttä liikenneyhtiöiden löytytavaratoimistoihin, mutta harva kuitenkaan ottaa. Niin paljon vaivaa, loppujen lopuksi vain yhden pipon tai hanskan takia. Eikä ole sanottua, että se hävisi juuri sinne bussiin tai junaan. Ehkä se putosi kun juoksit liikennevaloissa tai jäi jonnekin niistä lukuisista kaupoista ja kahviloista, joissa asioit. Mahdollisuuksia on loputtomasti.

Parempi vain unohtaa koko asia, vaikka se muistuttaakin joka kerta kun laitat takin päälle ja ajattelet, miten hyvin juuri ne hanskat tai se pipo sointui tähän takkiin. Pieniä, turhia ja typeriä ajatuksia, mutta tulevat silti päähän.

Mutta joskus kadonneen asusteen tarina päättyy yllättävästi ja mieltälämmittävästi. Kuten eilen meillä:

lauantai 9. helmikuuta 2019

Haikeaniloisia joulumuistoja Roomasta


On ollut tarkoitus jo pidemmän aikaa kirjoittaa postaus viime joulustamme Roomassa. Se oli ensimmäinen joulu yhteentoista vuoteen, jonka Roomassa vietimme, ensimmäinen joulu lasten kanssa.

Nyt joulumuistoihin tulee väistämättä haikea, surullinen sävy.

Näin jälkikäteen ajateltuna on outoa ja lohdullista, että tulimme lähteneeksi matkaan juuri tänä jouluna. Aiemmin on aina tuntunut, että joulu on mukavampi viettää Suomessa, koska täällä sentään edes joskus on lunta ja joulutunnelma muutenkin enemmän, no, jouluinen, suomalaiseen makuun ainakin.

Lippujen hankkiminen joulun alla jäi melko viime tippaan koiranhoidollisten ongelmien vuoksi. Taisimme ostaa liput vain kymmenisen päivää ennen aattoa, kun hoitaja koiralle vihdoin löytyi. Koko sen ajan Italian-täti pommitti meitä viesteillä:

perjantai 8. helmikuuta 2019

Voihan mämmi mikä jysäys!

Taas yksi mämmirasia tyhjenemässä.
Tänään oli tarkoitus kirjoittaa mämmistä, tuosta suomalaisesta maittavasta perinneruuasta, joka näihin aikoihin vuodesta alkaa pikku hiljaa olla taas ajankohtainen.

Mutta mieleni askartelee vieläkin yöllisessä herätyksessä, joka sai puoli perhettä ylös vuoteistaan. Ei, kyseessä ei ollut yöllä jollekin puhjennut vatsatauti, vaan aivan toisenlainen jysäys. Se kuulosti siltä, kuin jossakin aivan matalalla olisi lentänyt hävittäjäkone. Tai tuo kone olisi rysähtänyt niskaamme. Tai kuin taivaalta olisi pudonnut kivivyöry. Tai joku olisi pommittanut. Tai hirmumyrsky olisi pyyhkäissyt ylitse.

Tai kuin katolta olisi pudonnut kymmenen tonnia lunta.

Aamulla ikkunan takana näytti tältä: